sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Tunteet vai järki?

”Elämme tunteiden aikaa” aloittaa Saska Saarikoski kolumninsa Helsingin Sanomissa 13.5.2018. Hän viittaa amerikkalaisen Paula Marantz Cohenin Wall Street Journalissa 4.5.2018 ilmestyneeseen lehtiartikkeliin ”It´s the Era of Feelings, and Not Necessarily Good Ones”, jossa korostetaan, että varsinkin milleniaalit ”rakentavat todellisuutensa tunteiden pohjalle”. Cohen jakaa tunnemaailman kahtia trumpilaisuuteen ja toisaalta #MeToo-liikkeeseen. Molemmat ovat Cohenin mukaan tulosta mahtavasta tunteiden palosta.

Cohen perustaa tunteiden ajan kolmeen argumenttiin: 1) tieteen objektiivisuuden kyseenalaistamiseen, 2) aivotutkimukseen (tunne päätöksenteossa on primäärimpi kuin järki) sekä 3) teknologiakuplaan, joka antaa mahdollisuuden ihmisille elää omissa kuplissaan. Rationaalinen erittely on saanut väitteen mukana väistyä tunnepohjaisen maailmankuvan tieltä. Cohenin mukaan ihmiset jakavat tunnekokemuksiaan ”silloinkin, kun se vahingoittaa muita”.

Cohen näyttää pitävän konfliktia väistämättömänä, kun asioita ratkaistaan tunnevaltaisesti. ”Tunteiden sota” on ilmaus, jota Cohen - Saarikosken mukaan - käyttää väistämättömänä pitämästään lopputuloksesta.

Saarikoski liittää egoismin tunnevaltaisen tarkastelutapaan. Ihmiset ovat kiinnostuneet lähinnä itsestään. Tietoturvakysymykset saavat väistyä, kun oma näkyminen on tärkeämpää kuin tiedot, jotka itsestä paljastuvat netissä.

Saarikoski yhdistää itseriittoisen ajan, jota nyt elämme 1960-lukuun, jota hän pitää myös tunnevaltaisen elämäntavan esimerkkinä yliopistoradikalismeineen ja taisteluinen vanhaa valtaa vastaan: ”Ole realisti, vaadi mahdottomia”.

Saarikoski erottaa kennedyläisen tiedevoittoisen (1960-luvun alku) avarakatseisuuden omaksi näkövinkkelikseen erotukseksi 1960-luvun lopun tunnevaltaisesta nuorisokulttuurista: ”Nuorilla ei ollut selviä tavoitteita, mutta heitä yhdisti yksi asia: he halusivat, että heidän tunteillaan oli merkitystä”.

Oliko todella näin? Lukuun ottamatta kaikkein radikaaleinta ainesta nuoret mielestäni halusivat kumota vanhan vallan linnakkeet järkiperäisesti. Onko kysymys viime kädessä tunnevaltaisuudesta vai rationaalisesta ajattelusta onkin mielenkiintoinen kysymys. Molemmille perusteluille löytynee pohjaa.

Olen itse nähnyt 1960-luvun painotetusti rationaalisen ajattelun vuosikymmenenä. Vanha valta edusti jähmettynyttä konservatiivista kulttuuria ja nuoret halusivat uuden maailman, jossa heillä on sananvaltaa (joidenkin radikaalien mielestä kaikki valta).

Minusta rationalismi avautuu paljon selvemmin 1960-luvun selittäväksi tekijäksi kuin tunnevaltainen ”kaiken vanhan vastustaminen”. Kysymys oli tavallaan valtataistelusta suurten ikäluokkien ja vanhan sukupolven jähmeyden välillä. Kyllä siinä nuorilla varmaankin tunnetta oli mukana, mutta valtaosaltaan järkiperäistä tunnustuksen hakua uudelle modernille maailmalle, jota suuret opiskelijajoukot – suurten ikäluokkien voimalla – edustivat.

Tuon ajan maailma avautui tiedekeskeisenä. Mistä minulle on jäänyt käsitys 1960-luvusta tiedekeskeisenä? Mielestäni tuolloin taikauskon määrä oli läntisessä maailmassa minimissään. Kreationismi, raamatun käsittäminen kirjaimellisesti ja monet muut ajattelutavat asetettiin kyseenalaiseksi. Evoluutioteoria eli voimakasta vahvistumisen aikaa lännessä (osin syynä oli Neuvostoliiton lähettämä Sputnik vuonna 1957 ja ensimmäinen miehitetty avaruuslento vuonna 1961!). Etsittiin totuutta tiedemaailmasta. Optimismi liittyi oleellisesti tieteelliseen edistykseen.

Tulevaisuuden tutkimus (futurologia) oli kova sana: haluttiin uskoa jatkuvaan edistykseen ja kehitykseen.

Muun muassa Tommy Uschanov on kiinnittänyt aivan oikein huomiota sosiologian ja yhteiskuntatieteiden ja psykologian nousuun noina vuosina. Yhteiskunta nähtiin rationaalisena yksikkönä, jota voitiin tutkia matemaattisen tai tilastollisen tarkasti. Tästä oli loogisena seurauksena, että katsottiin, että yhteiskuntaa voidaan ohjata järkiperäisesti. Tämän ajattelun äärimmäinen muoto oli kybernetiikan (yksinkertaistaen: mallintamisen soveltaminen yhteiskuntatieteisiin) läpimurto humanistisiin tieteisiin. Vastaavasti historiatiede menetti asemaansa, kun tieteellinen huomio keskittyi siihen olemiseen ja elämiseen, jota parhaillaan elettiin. Vielä tarkemmin: nykyisyys uhkasi kadottaa menneisyyden ja tulevaisuus nykyisyyden!

Uschanov, kuten minäkin, painottaa ajankohdan tieteellisyyden kyllästämää ilmapiiriä.

Olisiko niin, että tuo aika palautuu tänä päivänä mieleen - Saarikosken mainitsemassa mielessä - nostalgisena kuvana hitteineen, hippieliikkeineen ja radikaaleineen ilman, että kuva vastaa kovin kattavasti tuon ajan ilmapiiriä syvällisemmin.

::::::::::::::::::

Saarikoski vetää rohkean johtopäätöksen sanoessaan, että ”tunneihmisestä on 50 vuodessa tullut vallitseva luonnetyyppi”. Sen kuulemma näkee jo katsoessaan 1960-luvusta kertovia dokumentteja: kaikki on jäyhää, hidasta ja sukupuolijakautunutta. Nyt käyttäytymisen tulee pitää sisällään hulluja piirteitä voidaksesi mainostaa itseäsi normaaliksi.Tunnevaltaisuuden nimiin vannominen on kuitenkin vain yksi näkökohta. Se vaikuttaa stereotyyppiseltä ajattelulta kaiken eliksiirin keskellä. Samaan aikaan maailma on rationaalisempi kuin koskaan ja tieteen taso on korkeammalla kuin milloinkaan.

Se lienee totta, että suuri joukko ihmisiä on luovuttanut tiedon ja vallan ”muille” ja keskittyy - tunnepohjalta – vihamieliseksi koetun maailman ymmärtämisen puutteesta johtuvaan arvosteluun.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti