Amerikkalaiset ajautuivat syvälle Vietnamin sotaan vuosien 1966 ja 1967 aikana. Huolena olivat sekä sotatapahtumat että kotirintaman henkinen kunto. Vuoden 1967 jälkipuoliskolla pyrittiin mielialaa nostamaan ”virallisella optimismilla”. Se oli oikeastaan ainoa mahdollisuus, koska taistelujen pysäyttäminen tai vetäytyminen olisi ollut tappion myöntämistä. Kerrottiin, että Vietkongin ote oli murtumassa ja että vihollisen tappiot olivat 200 000 miestä.
Yhä enemmän vaikutti kotirintaman mielialaan omat tappiot, jotka kesään 1967 mennessä olivat 14 000 kaatunutta. Korkeimman sodanjohdon optimismin taustalla väijyi alemman päällystön ja miehistön pessimismi sodan lopputuloksesta. Oltiin ristiriitatilanteessa, jossa vihollisen tappioiksi ilmoitetut suuret lukumäärät eivät näyttäneet helpottavan yhtään sotatoimia.
Lyndon B. Johnsonin suuri avaus ”War On Poverty” jäi julkisuustaistelussa sivuun oikean sodan tieltä. Tapahtunut heijastui kadulle, jossa mielenosoitukset lisääntyivät. Ne saivat myös uusia piirteitä: ei odotettu, että 50 000 hengen massa pyrkisi väkisin Pentagoniin. Massiivisia levottomuuksia koettiin mm. Detroitissa ja Newarkissa. Syntyi aivan oma Vietnamin sota -kulttuuri rock-musiikkiin, taiteeseen jne. liittyen. Mielenosoittajat alkoivat pitää omaa hallitusta vihollisena. Vietnamissa palvelleiden korviin kantautui viestejä kotimaan hippie-liikkeestä, joka oli sodanvastaisen liikehdinnän keskipisteenä.
Mielipidetiedusteluissa kannat sotaa vastaan ja sodan puolesta tasoittuivat: pessimismi nosti päätään uhrien lisääntyessä. Dokumentissa mielialojen kehittymistä heijasteltiin henkilöhaastattelujen avulla, jossa aikalaiset – palveluksessa olleet sotilaat - muistelivat sodan traumoja. Kotimaahan viestitettiin sodan asetelmista omien ja kommunistien välisinä taisteluina, mutta vähitellen paljastui kasvava siviiliuhrien määrä. Siviilejä tapettiin varmuuden vuoksi, jos vähänkin oli epäilyjä sissiyhteyksistä.
Vietnamissa sotaa koskeva alue jaettiin neljään osaan paremman strategisen otteen saamiseksi. Sotatoimen keskittyivät etelän ja pohjoisen välisen demilitarisoidun vyöhykkeen tuntumaan. Joukkoja hajotettiin yhä selkeämmin myös Laosin rajan yli, jota pohjoisvietnamilaiset käyttivät tukialueenaan.
Pohjois-Vietnamin strategiassa tapahtui muutoksia maan todellisen johtajan Le Duanin sodankäyntiajattelun suuntaan: pyrittiin massiivisempiin yhteenottoihin säilyttäen kuitenkin sissi- ja väijytystaktiikka pohjana. Samalla uhriluvut molemmin puolin kasvoivat. Ho ja kenraali Giap lähetettiin - oletettavasti Le Duania vastustavan asenteensa vuoksi - ulkomaille ”hoitamaan terveyttään”.
Le Duan pyrki perinteisempään sodankäyntiin massiivisin miehistökeskityksin ja eristämällä suurkaupungit kansalaisten sisäisten vallananastusten kohteiksi. Tavoitteeseen pääsemiseksi pyrittiin amerikkalaiset houkuttelemaan suurkaupunkien ulkopuolelle ärsytystaistelujen avulla.
Myös Etelä-Vietnamissa käytiin valtataistelua, jossa vastakkain olivat ilmamarsalkka Nguyen Cao Ky ja kenraali Nguyen van Thieu. Jonkinmoinen jännittynyt tasapaino saavutettiin, kun Thieu nimitettiin presidentiksi (1965-1975) ja Ky pääministeriksi (1965-67) ja varapresidentiksi (1967-1971). Tänä päivänä nimet eivät sano paljoa, mutta sodan aikaan ne olivat meidän kaikkien sotaa seuraavien huulilla.
Tapaus John McCain oli myös esillä dokumentissa. Alasammuttu hävittäjälentäjä - yksi tämän hetken keskeisistä amerikkalaisista poliitikoista - koki kovia pohjoisvietnamilaisten käsissä. Vankeudessa pohjoisvietnamilaisten sallimassa haastattelussa McCain pahasti vahingoittuneena kertoi tuntemuksistaan kaikille amerikkalaisille. Kiitokseksi palveluistaan hän on nyt 60 vuoden kuluttua joutunut puoluetoverinsa Donald Trumpin pilkan kohteeksi.
Mutta sota jatkui omalla logiikallaan. Marraskuussa 1967 käyty Dak Ton taistelu kertoi tyypillisesti, mistä oli kyse. Iso yhteenotto ja väijytys eivät tulleet yllätyksenä, mutta kun yhdessä taistelussa kaatui toista sataa amerikkalaista, se vaikutti demoralisoivasti taistelutahtoon. Myös pohjoisvietnamilaisten tappiot olivat suuria, mutta oleellista eli sodassa edistymistä ei tapahtunut. Taistelujen päämäärät alkoivat tuntua yhä tarkoituksettomimmilta.
Amerikkalaisten tappiot kasvoivat 20 000 kaatuneeseen.
Kaikkein turhautunein oli puolustusministeri Robert McNamara, sodan pääarkkitehti. Hän muutti käsitystään sodasta joutuen vain törmäyskurssille Johnsonin kanssa. Presidentin arvovalta oli kysymyksessä ja ministeri joutui väistymään siviilivirkaan. McNamara säilytti silti luottamuksellisen suhteen presidenttiin elämänsä loppuun saakka. Toisessa erinomaisessa dokumentissa ”The Fog of War” (”Sodan oppitunnit”, 2003) hän yhdeksänkymppisenä miehenä paljastaa osan sisimmässään kalvavista tunnoista, mutta sitä ratkaisevaa eli henkilökohtaista syyllisyyttä sotaan hän ei myönnä. Silloin hän olisi – kuten hän tuossa Errol Morrisin dokumentissa tunnustaa - ”son of a bitch”.
Vielä virassa ollessaan Robert McNamara teetti salaisen raportin, jossa kerrottiin kaikki peittelyt ja salailut, mistä Vietnamissa oli kyse. Puolustusministeri suositteli pommitusten lopettamista ja sodan vietnamisointia – siis amerikkalaisten vetäytymistä. Tällä oli iso hinta, sillä raportti tuhosi sodan perustukset, kun se tuli julki vuodon seurauksena 1970-luvun alussa. Nuo paperit tunnetaan nimellä ”Pentagon papers” (vrt. elokuva ”The Post”).
Mutta sitä ennen tapahtui dramaattinen käänne taisteluissa. Pohjoisvietnamilaiset ja FNL:n sissit päättivät juhlistaa etelän uudenvuoden juhlaa (Tet) raivoisalla yrityksellä päättää sota vuoden 1968 alussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti