lauantai 17. helmikuuta 2018

Onko urheilusta elämänsisällöksi?

Urheilu-Suomen yhdeksännessä osassa valokeilaan nostettiin fanit. Dokumentissa sivuutettiin liki täydellisesti yksilölajien fanitus. Aihe haudattiin heti alussa Gunnar Bärlundin suosionosoitusten saattelemana tapahtuneeseen haastatteluun, joka sai edustaa 1900-luvun alkupuolen yksilölajien fani-ilmiötä. Sanoisin, että tämä oli joltisenkinlainen tyylirikko ohjelmassa.

Yhdeksännen osan lähestymistapa oli aiemmista jaksoista poikkeavaa. Nyt tarkastelu tapahtui suurelta osin yhden joukkueen murheiden ja ilojen kautta. Kysymys oli kotkalaisesta jalkapallojoukkueesta KTP:stä. Ajatuksena oli luoda Urheilu-Suomen kuutosjakson mukainen tarina fanituksesta. Osittain siinä onnistuttiinkin, mutta haaste oli melkoinen ja pilkkominen tunnin pituisen jakson eri osiin – muiden aiheiden väliin - ei aivan toiminut.

Fanien iskulauseista jäi mieleen ”Elämä on joukkue” ja ”Annan pelin viedä mukanaan”. Molemmissa kuvastuu tosifanin heittäytyminen mukaan pelin tiimellykseen. Meikäläinen tavallinen maalaiskunnan kirkonkylän nuori joutui hakemaan suosikkijoukkueensa kaukaa. ”Etäfanittamisen” kohteena olivat mm. Torpan Pojat, Valkeakosken Haka ja Tampereen Ilves.

Fanitus on yksi yhteiskunnallisen muutoksen airut. Se liittyy jollakin tapaa laajenevaan kaupungistumiseen. Tällä viittauksella dokumentissa tarkoitettiin fanikulttuurin kaupunkiympäristössä nosteen saavia kehittyneitä muotoja, esimerkkinä vaikkapa pääkaupungin derby.

Aivan oma lukunsa oli ravien ottaminen mukaan fanikulttuurin kuvauksen yhdeksi osaksi. Minulle hiukan vieraampi laji kyllä avautui esimerkkien avulla. Ravit vaikka ovatkin kärsineet anemiasta keräävät kuninkuusraveihin kymmeniä tuhansia innostuneita katsojia. Toinen esimerkki, joka hakee vertaistaan on Vimpelin Vedon superpesiksen pesäpallojoukkue. Vimpelin Saarikentälle kerääntyy otteluihin parhaimmillaan 3000 katsojaa , enemmän kuin koko kunnan asukasluku. Pesäpallo on monelle kuin elämä.

Jääkiekkoa ei voi fanikuvioista unohtaa. Harva kuitenkin muistaa, että jääpallo oli tärkein talviurheilun joukkuelaji aina 1960-luvulle saakka. Oma fanittamiseni osui 1960-luvun puoleenväliin jolloin keräsin purkkakorteista mestaruussarjapelaajien kuvia. Harmittaa vieläkin, kun Matti Lampaisen kuva jäi puuttumaan. Sekin yhtä vaille täydellinen sarja on hävinnyt muuttojen yhteydessä. Fanikulttuuria kiihdyttää vanhojen kiistakumppanien keskinäisiä otteluja, joista ohjelmaan oli napattu Rauman ja Porin ikuinen kiistakumppanuus. Vastaavia esimerkkejä on helppoa poimia seurajoukkue-, mutta myös maajoukkuetasolta. Ohjelmassa jopa vedettiin esille koti-uskonto-isänmaa -iskulauseen muuttuminen urheilun keinoin ja käsittein tapahtuvaksi isänmaanrakkaudeksi.

Sokerina pohjalla dokumentin tekijät ovat oivaltaneet fanikulttuurin aivan viimeaikaiset muutokset. Susijengin (koripallo) fanit ovat huomattavasti kehittyneempi muoto faniudesta kuin esimerkiksi jalkapallointoilijoiden räyhäkulttuuri. Vaikutelma on selvä: koripallon ja lentopallon fanit ovat sivistyneempiä kuin eräissä muissa valtalajeissa. Sisäänpäinlämpiävästä, osin jopa väkivaltaisesta kulttuurista, on siirrytty hyvätapaiseen fanittamiseen, joka varmaan alentaa kynnystä tulla mukaan osaksi joukkuepelien fiksua yhteishenkeä tai me-henkeä, joka vallitsee esimerkiksi lentopallossa ja koripallossa.

Ehkä olisi voitu vielä korostaa melko uutta fanittamisen piirrettä, nimittäin joukkuelajien osalta on tapahtunut - Amerikan malliin - yksilökeskeistymistä: Lauri Markkanen ja Teemu Selänne ovat esimerkkejä yksilöajattelun mahdista joukkuepelaamisen puitteissa. Itse asiassa Hanno Möttölä kertoi vastikään, että hän oli Yhdysvaltoihin tullessaan suomalaisen joukkuehengen läpitunkeman ajattelun edustaja, ja että hänellä oli vaikeaa sopeutua minä-keskeiseen amerikkalaiseen ajatteluun.

::::::::::::::::::

Urheilu-Suomen viimeisessä osassa keskityttiin urheilun laajempaa merkitykseen: Kenelle urheilu kuuluu? Kenen ehdoilla urheillaan? Mikä on oikeaa urheilua?

Viime mainittu teema on siinä mielessä mielenkiintoinen, että sähköiset ja printatut tietolähteet ovat täyttyneet uusilla lajeilla, joiden on käytävä aina sama kamppailu asemansa saavuttamiseksi urheilulajien joukossa. Näitä ovat olleet esimerkiksi lumilautailu, skeittaus, salibandy ja suuri osa naisten urheilua.

Aina eivät urheilijat itsekkään ole pitäneet lajiaan ”urheiluna”, vaan ovat etsineet lajilleen uutta väylää kohti suosiota. Uusille lajeille on ollut ominaista aloittamisen kynnyksen mataluus. Heti alussa ei vaatimus ole ollut lähelläkään kilpaurheilua vaan enemmänkin kaveripiirin kilvoittelua parhaasta osaamisesta.

Naisten urheilu kyseenalaistettiin vielä 1920-luvulla laajasti. Nyt tilanne on muuttunut, sillä naiset ovat vallanneet lajin toisensa jälkeen miesten perässä.

Keskustelu rahan merkityksestä urheilussa on varmaan ikuista. Asteikko ulottuu rahan merkityksen mitätöinnistä kymmenien miljoonien eurojen palkkioihin. Mielenkiintoiseksi keskustelun tekee se, että monet eläimellisen kovaa huipulle pyrkineet ja sinne lopulta päässet eivät ole välttämättä saaneet urheilusta kuin niukan elannon, jos sitäkään. Samaan aikaan korkeimmat palkkiot tuovat mieleen epäterveen kilpailun, jossa yletön (velka)rahan käyttö pahimmillaan saattaa ratkaista menestyksen määrän, kuten on käynyt huippujalkapallossa.

Yksi merkittävä mielipide oli Janne Ahosen kannanotto uhrautumisen merkityksestä. Hän toi esille kriittisen näkemyksen urheilijasta, joka saattaa uhrata kaiken menestyksen saavuttamiselle vaikkapa 20 vuoden ajan kostumatta itse juuri lainkaan ja menettäen mahdollisesti samaan aikaan ystävät, ammattitaidon ja muut välttämättömät elämän edellytykset. Suurin osa tähdistä päätyy kuitenkin ehkä samaan kuin huippu-uimari Jani Sievinen, joka sanoi urheilu-urasta jäänen käteen kahden vuoden normaaliansiot.

Urheilun ulottuvuudet ovat laajentuneet koko ajan. Aiemmin politiikalla oli vahva ote urheilusta. Nyt liike- elämä on ottanut osin urheilun paikan. Samalla on vieritetty liike-elämän osaamista urheiluun: monet lajit ovat ammattimaistuneet. Bisnestartunta on siis ohjannut monia lajeja uusille urille.

Urheilun reuna-alueilla tulee esille monia uusia ilmiöitä, kuten lajin esteettisyyden merkityksen kasvu, itseilmaisu tai lajin kapinallisuus sovinnaisia tapoja vastaan (lumilautailu sopii näistä kaikkiin).

Moni entinen urheilija on tänään sitä, minkä urheilu on hänestä tehnyt. Aktiivikauden päättymisen jälkeen elämä on edelleen löytynyt urheilua lähellä olevista asioista: urheilu on edelleen harrastus, liittyy ammattiin tai on sitten ”vain” elämänsisältö, työkalupakki, kuten Virpi Sarasvuo asian ilmaisi. Urheilussa on siis uskomattoman paljon näkökulmia, joista kukin mukana oleva ammentaa palasen.

::::::::::::::::

Olenko tyytyväinen kymmenosaiseen Urheilu-Suomi -sarjaan? Suurimmalta osin. Arviooni vaikutti varmaankin se, että olen seurannut urheilua intensiivisesti tai hyvin intensiivisesti kymmeniä vuosia. Varsinaista uutta oli vähän – mutta olipa kuitenkin hyvää pohdiskelua ja muistin virkistystä. Haluaisin mainita jakson numero kuusi esimerkkinä erinomaisesta tavasta käsitellä aihetta ”häviö tai pettymykset”. Siinä tarinankerronta pääsi oikeuksiinsa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti