sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Venäjä-suhteiden syövereissä – hybridejä ja vaikuttaja-agentteja

Neuvostoliiton arkistoja avaavassa ”Varjo Suomen yllä” -teoksessa (Docendo, 2017) käsitellään monin eri tavoin Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden kommervenkkejä aikajaksolla 1917-1964. Tarkastelen seuraavassa teoksen dokumentteja aikajakson viimeisiltä vuosilta.

Kylmän sodan maailmaan kuului vainoharhaisia piirteitä, epäilyjä ja epäiltyjä. Puolueeton Suomi ei ollut näistä mitenkään irti. Tämä maailma oli kuten tunnettua kaksinapainen, mutta käytännössä heijastusvaikutukset olivat Suomessa hyvin moniulotteiset johtuen osin siitä, että Suomi puolueettomana maana kellui molempien – idän ja lännen – vaikutuspiirissä.

Yritän seuraavassa luodata neuvosuhteiden ulottuvuuksia useista eri näkökulmista. On liian yksioikoista sanoa, että Suomi kuului Neuvostoliiton etupiiriin. Neuvostoliito oli suhteissa sekä antavana että ottavana osapuolena. Suomen poliittinen johto käytti Neuvostoliittoa usein hyväkseen sisäpoliittisen taistelun käsikassarana kotimaan vastustajia vastaan. Uskollisesti Neuvostoliitto toteutti monet Urho Kekkosen pyynnöt, jotta tällä säilyisi ote Suomessa.

Yleensä suhteet kuvataan siten, että Neuvostoliitto on uhkaava taho ja Suomi pieni, mutta sisukas vastaanhangoittelija. Olivathan suhteet toki tätäkin, mutta samalla myös paljon muuta. Molemmat osapuolet käyttivät toistaan hyväksi omien kauko- tai lähitavoitteidensa tukemiseksi.

Tarkastelen seuraavassa ”Varjo Suomen yllä” -kirjassa esitettyjä dokumentteja luodakseni kuvan 1950- ja 1960-lukujen menettelytavoista. Kuva on hieman repaleinen, mutta uskon eri elementtien muodostavan kokonaiskuvan.

Kuten tunnettua Vieno Sukselainen maalaisliiton puheenjohtajana menetti asemiaan tultaessa 1960-luvun alkuun. Hänet haluttiin kekkoslaisten toimesta keikauttaa pois vallankahvasta. Kekkonen näki hänet kilpailijanaan. Arkistojen kätköistä lyö silmille muistiinpano Brezneviltä 28.3.1964: ”Kekonen – pyytää / Kaatamaan Sukselaisen”. Siinä se on kirjaintarkasti neljä sanaa kaikkine kieliknoppeineen! Viikkoa myöhemmin Pravda julkaisi jutun, jossa se ankarasti arvosteli Sukselaista osallistumisesta virolaisten emigranttien tilaisuuksiin Ruotsissa ja Yhdysvalloissa. Sukselaisen lähtölaskenta oli alkanut. Kuvaan kuuluu, että paineen kasvaessa Sukselaista kohtaan Kekkonen tyynnytteli Neuvostoliiton tölväisyn aiheuttamaa hälyä Suomessa! Kaikki meni suunnitelmien mukaan ja kesän 1964 puoluekokouksessa Sukselainen vaihdettiin Virolaiseen.

::::::::::::::

Lähteistä käy ilmi, että Neuvostoliiton suurlähettiläs Zaharov olisi halunnut pitää yhteyttä sdp:n maltillisiin aineksiin. Syntyi seuraava asetelma: Kekkonen koki yritykset tähän suuntaan itselleen vahingollisiksi. KGP asettui myös suurlähettilään aikomuksia vastaan ja näin ollen presidentin puolelle. Kekkonen teki siis itsestään osapuolen neuvostoliittolaisten keskinäisessä väännössä.

::::::::::::::

Entä tapaus Eero Vuori, jolla oli 1960-luvun vaihteessa ambitioita pyrkiä jopa presidentiksi? Vuori oli venäläisten luottomies ja jollakin tapaa jopa suotuisampi vaihtoehto kuin Kekkonen. Hän toimi suurlähettiläänä Moskovassa vuosina 1955-1963. Neuvostoliitossa Vuorta käytettiin kuin konsulttia, joka arvioi Suomen ulkopolitiikan ystävällismielisyyden tasoa. Kekkonenkin otti Vuoren presidentiksi pyrkimisen vakavasti.

Tapaus Anatoli Golitsyn liittyy myös tähän kuvioon, sillä tämä KGB:stä CIA:han loikannut vakoilijaupseeri nimesi Neuvostoliiton vaikuttaja-agenteiksi Suomessa Kekkosen, Vuoren (peitenimi ”Mooses”), Korsimon, Kustaa Vilkunan, Emil Skogin ja Kalle Lehmuksen. Tälle ryhmälle syötettiin oikeaa ja väärää tietoa aina tarpeen mukaan.

Vuori teki kiistämättä ”vaikuttajatyötä” venäläisten hyväksi. Samaan aikaan Vuori teki merkittävän työn Suomen ulkoasiainhallinnossa, mutta kaikkea hänen toimiaan voidaan kyseenalaistaa hänen vaikuttaja-agentin roolinsa takia. Sotkuista on.

Mainittakoon, että kun aikoinaan luin Björn Alholmin (Suomen Moskovan suurlähettiläs 1970-1974) muistelmia (”Toisinajattelija suurlähettiläänä”), niin kirjasta käy ilmi, että neuvostoliitolaiset olisivat halunneet Moskovaan suurlähettilääksi Vuoren kaltaisen miehen, jonka kanssa voi puhua politiikkaa (lue: jonka avulla voi vaikuttaa Suomen politiikkaan). Ei kaivattu Alholmin kaltaista karriääridiplomaattia, josta tosin oli vaikeaa löytää mitään asiallista vikaa.

Tapaus Vuori osoittaa venäläisten halun vaikuttaa Suomeen pehmein keinoin. Vuori sisäisti luultavasti Suomen ja Neuvostoliiton suhteet niin tärkeiksi, että hän liikkui vaikuttamisen hämärässä välimaastossa. Vuorta voitaisiin ajatella - nykyaikaan siirrettynä - välikappaleena hybridivaikuttamisessa, joskin hyvin sofistikoiduin keinoin. Vieläkään en osaa sanoa, kenen pussiin ”Mooseksen” kaltainen ihminen enemmän pelasi, Suomen vai Neuvostoliiton. Ainoastaan voi sanoa, että tällaisten henkilöiden kanssa joutuu olemaan varovainen.

Suomen ja Neuvostoliiton erityissuhdetta kuvaa menettely, jota noudatettiin ainakin 1960-luvulla, kun venäläisten suorittamaa vakoilua tuli ilmi. Ei tehty virallisia karkotuksia, vaan asiasta kerrottiin KGB:n residentille ja annettiin ymmärtää, että vakoiluun syyllistyneen on syytä poistua maasta. Yleensä maasta poistuminen tapahtui ilman protestointia.

Nikita Hrustsovin syrjäyttäminen oli aikansa (syksy 1964) suuri uutinen. Kekkosen korostuneesti henkilösuhteisiin perustuneen politiikan takia tapaus oli isku presidentille päin kasvoja. Kekkoselle ei annettu mahdollisuutta enää tavata Hrustsovia.

Neuvostoliittolaiset olivat erityisen varovaisia suhteessa Kekkoseen vallanvaihdon tapahduttua ja korostivat korostamisesta päästyään haluavansa suhteiden syvenevän entisestään uuden johdon aikana. Lopulta Kekkonen ja suomalaiset rupesivat epäilemään, että suhteiden edelleen kehittämisessä oli jotain ikävää takana! Pieni vihje ja venäläiset muuttivat ääntä kellossa ja katsoivat parhaaksi painottaa suhteiden muuttumattomuutta!

::::::::::::::::

Hrustsovin syrjäyttämiseen päättyi eräs vaihe Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa. Keskinäiset välit tasaantuivat 1960-luvulla, mutta vain väliaikaisesti. 1970-luvulla Suomen ja Neuvostoliiton suhteet nivoutuivat kahden suurlähettilään Aleksei Beljakovin ja Vladimir Stepanovin käyttäytymisen ympärille. Kumpikaan ei tyytynyt tasaantumisvaiheeseen vaan pyrki pidemmälle Suomen sitomisessa tiukemmin Neuvostoliiton valtapiiriin, mutta niistä saamme lukea tarkemmin, kun arkistotietoja avataan joskus jatkossa.

Miltä tämä kaikki vaikuttaa tämän päivän näkökulmasta? Suomen ja Venäjän suhteet olivat periaatteessa ystävälliset, mutta taakse kätkeytyi paljon pinnanalaista kuohuntaa, josta vain osa tuli julki aikanaan. Siksi on tärkeää saada syventyä suhteisiin arkistolähteiden kautta.

Tänä päivänä suhteet tuntuvat nojaavan ainakin Suomen puolelta syvälle juurtuneeseen pelkoon, samalla kun suhteita toisaalta yritetään vaalia vanhalta pohjalta. Monille tärkeää näyttää olevan, että osoitetaan naapurille, että rajalla on riittävästi rautaa – jos ei omasta takaa, niin sitten kumppanien avulla. Suhteiden polarisoiminen näyttää vahvistuneen aivan viime vuosina. Tarvittaisiin enemmän avarakatseisuutta, johon sisältyy sauliniinistömäinen viileä tilanneanalyysi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti