sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Vakautta vaalimassa – turvallisuuspolitiikasta kriittisesti

Kuuntelin kuluvan syksyn Helsingin kirjamessuilla paneelikeskustelua, jossa oli mukana useita ulko- ja sotilaspolitiikan asiantuntijoita ja muita teräväsanaisia kommentoijia. Sama joukko täydennettynä useilla muilla alan asiantuntijoilla muodostaa Timo Hakkaraisen teoksen ”Vakaus vaakalaudalla” (Into, 2017) kirjoittajakunnan.

Hakkarainen valitteli kirjamessuilla, että media on sivuuttanut kirjan antaen ymmärtää, että mukana on tarkoitushakuista unohtamista. Olen samaa mieltä luettuani kirjan: meillä mediaeliitti on asennoitunut sellaista ulko- ja turvallisuuspoliittista ajattelua vastaan, jossa korostetaan Suomen liittoutumattomuutta ja painotetusti diplomaattisia keinoja kriisien ratkaisemiseksi. Ainakin omalta osaltani haluan korjata median ”unohtamisen” ja kiittää hyvästä kirjasta.

Lukiessani kirjaa ilmestyi Hesarissa Kari Huhdan lähes aukeaman laajuinen artikkeli Venäjän Zapad-harjoituksesta. Verrattuna kirjaan Huhdan artikkeli muodostaa milteipä antiteesin, josta käsin pääsee hyvin perille Helsingin Sanomien kummallisen sotaisasta retoriikasta. Kirjoituksessa luodaan Venäjästä pelotevaikuttamisen kautta välitön uhka Natolle, jota vastaan kuulemma koko sotaharjoitus oli suunnattu. Otsake kertoo paljon: ”Venäjä harjoitteli suursotaa Natoa vastaan”.

Vielä sotaharjoituksen kestäessä luotiin kuva, että sotaharjoitukseen osallistui 100 000 miestä. Nyt Hesarin jutussa laimennettiin osallistumisen laajuus 50 000 mieheen, tai 40 000 mieheen, tai 30 000 mieheen…. (loput olivat harjoituksen ”piirissä”). Näin siis sitoutumattomaksi itseään mainostava lehti kertoilee asioista jo tutuksi tulleella tavalla.

Hakkaraisen teokseen esseen kirjoittaneiden (tai haastateltujen) nimiluettelo on vakuuttava: Erkki Tuomioja, Heikki Talvitie, Jarmo Virmavirta, Pekka Visuri, Seppo Kääriäinen, Gustav Hägglund, vain muutamia mainitakseni.

Referoin ja arvioin muutamia kirjoittajia ja kirjoitusaiheita tässä arviossani.

Erkki Tuomiojan kirjoituksessa kiinnitti huomiota kohta, joka käsitteli Nato-keskustelua Suomessa. Tuomiojan pointti on, että Nato-keskustelun valittajat ovat niitä, jotka eivät ole saaneet omasta mielestään tarpeeksi vastakaikua liittoutumishaaveilleen. Vaikka viime aikoina keskustelu on ollut avoimempaa, on siinä silmiinpistävä piirre, että liittoutumista ajavat tahot ovat saaneet objektiivisesti katsottuna mediassa tavattomasti huomiota osakseen. Koska Suomi on liittoutumaton maa, eivät liittoutumisen vastaiset tahot – joita on paljon – ole nähneet aihetta osallistua keskusteluun. Syntyy epäsymmetrinen tilanne, jossa julkisuuteen tulevat puheenvuorot eivät vastaa todellista kansalaisten mielipidejakaumaa.

Joskus tulee mieleen, että liittotumista ajavat ovat keskenään sopineet linjasta, joka on kansan enemmistön mielipiteen vastainen. Aivan oikein Tuomioja huomioi tarkoitushakuisuuden, kun median edustajat suorastaan tivaavat ”oikeita vastauksia” ulkomailta tulevilta merkkihenkilöiltä Natosta. Ja hyvin opetellut vastaukset ovat valmiina: ”Kyllä tietenkin autamme Suomea”, ”Olette tervetulleita Natoon”. Otsakkeet revitään sitten näistä ”sopivista” vastauksista.

Pekka Visuri luo katsauksen sotilaspoliittiseen tilanteeseen ja korostaa epädramaattisia piirteitä Itämeren sotilaallisessa varustamisessa. Suomella on tärkeä tehtävä Itämeren alueen vakauden säilyttämisessä nyt ja tulevaisuudessa. Visuri ei selvästikään näe mitään syytä korostaa Itämeren alueen riskejä. Mitä tulee Venäjään niin sen strategia Itämerellä on puolustuksellinen. Venäjän sotilasmenot ovat noin 1/3 EU:n sotilasmenoista ja sen aseissa olevista 800 000 miehestä puolet on muualla kuin Euroopan vastaisella rintamalla.

Kun todellisia syitä uhille ei ole, niitä sitäkin vilkkaammin maalataan näkyville.

Visuri palauttaa oikeisiin yhteyksiin myös hybridisodankäynnin ja ”pienet vihreät miehet”. Viime mainituista hän toteaa, että se, mikä sopi Krimille ei alkuunkaan sovi käytettäväksi pohjoismaisen rajavalvonnan olosuhteissa.

Hybridisodankäynnin mahdollisuutta Venäjän käyttämänä välineenä on myös liioiteltu. Venäjälle on pikemminkin ollut ominaista esim. Ukrainassa käyttää monipuolisesti erilaisia sodankäyntimenetelmiä. Epäiltävää on, mikä olisi todellinen vaikutus, jos informaatiosotaa käytäisiin vaikkapa Suomea vastaan. Tuskinpa mainittava.

Heikki Talvitie tarjoaa näkökulman, jota olen itsekin näissä kirjoituksissani pohtinut. Kysymyksessä on Venäjän eristäminen lännen toimenpiteiden seurauksena. Näkökulma on toki kiistanalainen, mutta senpä takia sitä kannattaa valaista tarkemmin. Talvitie esittää kolme eristämistapausta. Ensimmäinen on Balkanilla tapahtunut Venäjän eristäminen Kosovon sodan tuloksena. Toisena - Venäjän mielestä – länsi yritti eristää Venäjän myös Etelä-Kaukasiassa, joka johti Georgian sotaan. Kolmantena Mustallamerellä syntyi Venäjän mielestä tilanne, jossa EU:n pyrkimys solmia vapaakauppasopimus Ukrainan kanssa johti Krimin miehitykseen ja Itä-Ukrainan sotaan. Venäjä tuntui pelkäävän piiritetyksi tulemista.

Syy- ja seuraussuhteista ollaan hyvinkin montaa mieltä ja lännessä tapahtumien logiikka nähdään laajalti hyvin erilaisena kuin Venäjällä. Itse olen edustanut kantaa, jossa pelkän lännen kannan omaksuminen ei riitä objektiivisen kuvan luomiseen tapahtumista. Se ei riitä senkään takia, koska Venäjä ei hyväksy suurvalta-Venäjän vastaista eristämispolitiikkaa sen omilla rajoilla ajattelimmepa mitä tahansa Putinin politiikasta.

Länsi vastasi kauppapakotteilla Ukrainan tapahtumiin. Presidentti Niinistö oli aloitteellinen suhteiden luomisessa jo pakotteiden määräämisen alkuvaiheissa. Samaan aikaan monet muut ovat vieroksuneet yhteyttä Venäjään. Yhteydenpito on osoittanut hedelmälliseksi. On voitu sekä pitää yllä neuvotteluvalmiutta että noudattaa EU:n pakotelinjaa.

Talvitie näkee perimmäisenä syynä lännen ja idän konfliktiin lännen pyrkimyksen muuttaa Venäjä – länsimaisen tulkinnan mukaan - demokraattiseksi oikeusvaltioksi.

Luulo, ettei Venäjä pyri enää suurvallaksi osoittautui vääräksi. Se on nimenomaan pyrkinyt saavuttamaan aseman, joka sillä oli kylmän sodan aikana.

Talvitiellä on mielenkiintoinen ehdotus omassa kirjoitusosuudessaan. Hän esittää tutkimusta, jonka nimenä olisi ”Suomen ja Ruotsin mediat ja Venäjä 2007-2017”. Tässä on selvä yhtymäkohta Tuomiojan arvioon median suhtautumisesta Natoon ja Venäjään. Pidän myös itse osin hämmentävänä suomalaisen lehdistön selvää ajautumista niin voimakkaasti länttä suosivalle linjalle. Ikään kuin historia ja geopoliittinen asemamme haluttaisiin unohtaa. Ajatuksenani ei ole Venäjä-myönteisyyden itsetarkoituksellinen omaksuminen – sitä Venäjä ei ansaitse - vaan neutraalit naapurisuhteet.

Kirjaan sisältyvässä haastattelussa puolustusvoimien entinen komentaja Gustav Hägglund (komentajana 1994-2001) pitää sotilasliitto Naton laajentumista Venäjän rajoille ratkaisevana virheenä. Hägglund kuten moni muukin oletti Naton hajoavan Varsovan liiton katoamisen myötä ja korvautuvan EU:n yhteisellä ulko- ja turvallisuuspolitiikalla. Ajatuksella oli vankka poliittinen pohja Maastrichtin sopimuksessa (1991).

Näin ei käynyt.

Hägglundille tuli Yhdysvaltain vierailulla vuonna 1995 liki täytenä yllätyksenä, että Natoa oltiin laajentamassa, joka vielä silloin oli taustamuistioiden ja thinktankien tasolla, mutta kuitenkin selvästi nähtävillä. Aluksi ajatus herätti myös vastustusta, mutta esimerkiksi presidenttien huippuneuvonantajat Zbigniew Brzezinski ja Henry Kissinger antoivat laajentamiselle tukensa. Kun Hägglund asettui laajentumista vastustavalle kannalle, piti Brzezinski sitä myötäilynä (”It´s appeasement”). Naton piti käyttää Venäjän heikkoutta hyväkseen ja laajentua, kun siihen oli tilaisuus.

Naton laajentumisen pääarkkitehtinä Hägglund pitää Bill Clintonia. Laajeneminen tapahtui kahdessa aallossa vuosina 1999 ja 2004. Tällä hetkellä jäseniä on 29! Venäjän ja lännen välisissä neuvotteluissa on sovittu vain, että Nato ei pystytä pysyviä tukikohtia Venäjän rajoille. Tätä on kierretty vaihtuvuuskierrolla eri maissa.

Hägglundilla on varsin illuusioton kuva pikkuvaltojen merkityksestä. Olemme siirtyneet takaisin suurvaltojen mellastuksen keskelle. Opettajiksi kansainvälisissä suhteissa meistä suomalaisista ei ole, vaikka niin saatamme joskus kuvitella.

Turvatakuista (viides artikla) kenraalilla on tyly näkemys: ”Ei sellaisia ole”. Auttajat päättävät onko heidän järkevää mennä apuun. Tässä olen kenraalin kanssa täsmälleen samaa mieltä ja olen sen monissa kirjoituksissani tuonut esille. On naiivia kuvitella, että on joku automaatio, johon voimme Naton jäseninä turvautua. Mahdollinen apu voi olla pahasti myöhässä siinä vaiheessa, kun tilanne on akuutisti päällä. Voidaan myös tehdä päätös, ettei apua anneta ollenkaan tai apu on muodollista. Se päätetään kussakin valtiossa erikseen ja se on sisäpoliittisen väännön kohde.

Tämä kuvitellun turvallisuuden oppi – kuten haluan sen ilmaista - on yksi pääsyistä, miksi vastustan liittoutumista. Hägglundin ohje on yksinkertainen: oma apu on paras apu.

EU:ta Hägglund pitää turvallisuuspoliittisena kääpiönä. Hänen mielestään ainoa tapa saada Eurooppaan ryhtiä on poistaa amerikkalaiset joukot vanhalta mantereelta.

Kirjassa on tuotu esille monia muitakin kehittämisen arvoisia asioita. Matti Klinge ja Jarmo Virmavirta esimerkiksi muistuttavat, että meiltä on kadonnut aikamoinen joukko Venäjä-tuntijoita, joita nyt kipeästi tarvittaisiin. Nämä asiantuntijat ovat mielestäni korvautuneet Hannu Himasen (entinen Moskovan suurlähettiläs) kaltaisilla lännettyneillä ”Venäjä-asiantuntijoilla”, joilla on asennevinouma naapuria kohtaan. Ei ihme, että presidentti Niinistö noudatti erityistä harkintaa, kun nimesi uuden Moskovan suurlähettilään: presidentin ja suurlähettilään pitää jakaa sama näkemys.

Kirjassa käytetyt asiantuntijat eivät ole populisteja, kaukana siitä. Median valtavirtaan nähden he ovat oppositiossa. Jostakin syystä mediaeliitti on omaksunut yltiöpositiivisen asenteen liittoutumiseen. On virkistävää lukea - mediamaailmaan nähden - toisinajattelua turvallisuuspolitiikasta.

perjantai 8. joulukuuta 2017

Kuka saa äänesi?

Miksi niin moni jättää äänestämättä vaaleissa? Tätä on pohdittu vuosia tai pikemminkin vuosikymmeniä. Joissakin maissa aihetta on tutkittu, Suomessa ei. Nyt tosin on käynnistynyt tutkimus, jossa selvitetään kenen etuja valtiojohdon päätökset edistävät. Hesarissa oli Mikko Puttosen artikkeli ”Valta on hyväosaisilla, koska he äänestävät” 20.11.2017. Sen yhteydessä oli grafiikkaa äänestysprosenteista ikäryhmittäin ja koulutusasteittain. Vertailussa olivat vuoden 1999 ja 2015 eduskuntavaalit.

Hämmästyin eroa ylemmän korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden ja perusasteen suorittaneiden välillä. Ero sinänsä oli odotettu, mutta olettamaani paljon suurempi. Erityisesti nuorimmissa ikäluokissa (25-30-vuotiaat) perusasteen suorittaneiden äänestysaktiivisuus oli masentavan alhainen, 30 prosenttia vuonna 1999 ja vain reilut 20 prosenttia vuonna 2015. Heikko äänestysprosentti siis laski vielä entisestään kahden mainitun vaalin välillä (16 vuotta). Yliopisto- tai korkeakoulututkinnon suorittaneiden äänestysprosentit olivat nuorissa ikäluokissa 60 prosentin 85 prosentin välillä. Prosentit nousivat rivakasti ikäryhmästä 35-40-vuotiaat lähtien.

Vanhemmissa ikäluokissa (50-70-vuotiaat) korkeasti koulutetut pääsivät äänestysaktiivisuudessa jopa yli 90 prosenttiin ja perusasteen aktiivisuuskin nousi lähelle 80 prosenttia. Ongelma on siis nuorten motivaation puutteessa. Aivan vanhimpien ikäryhmien äänestysaktiivisuuden maltillinen putoaminen ei niinkään hämmästytä.

Nuorten äänestämättä jättämiseen vaikuttavat tutkija Hannu Lahtisen mukaan ainakin seuraavat seikat (lähde: mainittu Hesarin artikkeli): huono-osaisten hauraampi kiinnittyminen yhteiskuntaan, ei-koulutetut kokevat mielipiteensä vähemmän merkityksellisenä, toimeentulon alhainen aste, matalan koulutuksen perhetausta.

Nyt pelätään sitä, että nuorten passiivisuus jää päälle eikä aiempaa korjausliikettä äänestysaktiivisuuden piristymisestä tapahdu myöhemmällä iällä. Korkeasti koulutettujen äänestysprosentti näyttää suorastaan kasvavan. Näyttää siis siltä, että yhteiskunnan polarisoituminen äänestyskäyttäytymisen ollessa kyseessä kärjistyy tulevaisuudessa tukien monia muita samaan suuntaan osoittavia mittareita (esim. tuloerot). Kysymys on siis laajemmasta yhteiskunnallisesta ilmiöstä. Puhutaan laaja-alaisesta syrjäytymisestä.

Erilaisten selvitysten mukaan nuoret kokevat poliittiset vaikuttamiskeinot etäisinä, samoin politiikan yleensä. Läheiseksi koetaan oman elämän järjestäminen. Siksi kokonaiskuva tulevaisuudesta nähdään pessimistisenä, kun taas oman elämän suunta nähdään paremmassa valossa. Tässä nähtäneen yksilöllistymistrendin voimistuminen minun nuoruuteni maailmanparantamisinnon sijaan.

Vanha ajatus siitä, että pidetään kaikki mukana tuntuu kadonneen historian hämäriin. Etenemme liian kovaa vauhtia ja nopeimmin edistyvien tahdissa. Peruskoulu ei pysty enää tasoittamaan eroja. Tarvitaan vahvaa resursointia kouluttautumiseen, jotta itsensä syrjäytyneiksi/syrjäytytetyiksi tuntevien määrä ei räjähdä käsiin.

Hesarin artikkelissa todetaan aivan oikein, että ”vähäosaisilla voisi olla kaikkein eniten voitettavaa, mutta he käyvät kaikkein vähiten äänestämässä”.

:::::::::::::::::::

Löytyykö vertailupohjaa muualta?

Ohessa käsittelen aihetta The New Yorkerissa ilmestyneen John Cassidyn artikkelin ”Is America An Oligarchy?” (18.4.2014) pohjalta. Siinä puidaan amerikkalaisesta näkökulmasta hyvin samantyyppisiä asioita kuin edellä kotimaan osalta. John Cassidy lainaa kahta tutkijaa, jotka ovat perehtyneet poliittisen päätöksenteon polarisoitumiseen. Nämä olivat Martin Gilens ja Benjamin Page. He havaitsivat tutkimuksessaan, että rikkailla ihmisillä on paljon suurempi vaikutus poliittiseen päätöksentekoon kuin keskiluokkaan kuuluvilla äänestäjillä tai köyhillä. Itse asiassa pienituloisilla on vähän tai ei olenkaan vaikutusta poliittiseen päätöksentekoon.

Gilens ja Page toteavat, että amerikkalaiset saavat nauttia monista demokraattisen järjestelmän ihanuuksista, kuten sananvapaudesta, säännöllisesti toistuvista vaaleista ja laajoista kansalaisoikeuksista. Demokratian perusedellytykset ovat siis korkealla tasolla. Toisaalta, jos päätöksiä ohjaavat mahtavat yritykset ja muutamat vaikutusvaltaiset ihmiset - kuten Yhdysvalloissa tapahtuu - on demokratia vakavasti uhattuna.

Gilens ja Page vievät ajatuksensa vielä pidemmälle ja toteavat, että enemmistö ei pysty päättämään käytännön poliittisista asioista. Jos enemmistö on eri mieltä eliitin kanssa, se häviää. Tutkijoiden mukaan talouden eliitti dominoi.

Tutkijat myöntävät toisaalta, että usein keskivertokansalaiset ja vaikuttajayksilöt haluavat samaa kuin hallitus – ristiriitaa ei synny.

Gilensin ja Pagen aineisto osoittaa, että kun eliitti tukee esillä olevaa politiikkaa, sillä on 45-prosenttiset mahdollisuudet saada asia läpi, ja kun eliitti vastustaa jotain hanketta, on sillä vain 18-prosenttiset mahdollisuudet edetä laiksi.

Rikkailla on siis eräänlainen – ainakin puolittainen - veto-oikeus lainsäädännössä. Gilens ja Page toteavat yhtäpitävästi suomalaisten arvioiden kanssa, että keskivertokansalaisilla on vähäisempi kiinnostus poliittiseen päätöksentekoon kuin vaurailla kansalaisilla. Saman tyyppisiä tuloksia on saatu Ruotsista.

::::::::::::::::

Aivan viime aikoina populistiset liikkeet ovat saaneet otetta matalan koulutuksen ihmisistä ja pyrkineet ainakin näennäisesti tukemaan heitä ja heidän mielipiteitään. Turhautuneisuus on suunnattu paremmin koulutettuun ”eliittiin”. Näyttää siis siltä, että henkinen ja aineellinen kuilu hyvin toimeentulevien ja pienituloisten välillä on kärjistynyt. Äänestysaktiivisuuteen tällä vastakkainasettelulla ei näytä olevan vaikutusta.

Kaiken kaikkiaan Suomen ja Yhdysvaltain äänestämättömyyden syyt ovat vain osittain samat. Yhdysvalloissa on vaikea päästä kongressiin ilman, että on miljonääri. Vain rikkailla on mahdollisuus käydä niin menestyksekästä vaalikampanjaa, että äänestäjät huomaavat ehdokkaan (Bernie Sanders on lupauksia herättävä poikkeus). Tämä ohjaa väistämättä päätöksentekoa eliittiä suosivaan suuntaan. Meillä ei olla läheskään samassa pisteessä.

Uskaltaisin sanoa myös, että USA:ssa samaistutaan mielellään rikkaisiin. Sen sijaan, että ajettaisiin voimakkaasti tuloeroja kaventavaa linjaa toivotaan, että joskus päästään palaselle muista piittaamatta.

Vielä yksi syy äänestämättömyyteen on viha ”hallintoa” tai ”hallitusta” tai ”establishmenttia” tai ”Washingtonia” vastaan. Suomessa hallitus on konkreettisesti istuva hallitus. Yhdysvalloissa ”hallitus” edustaa epäilynalaiseksi julistettua valtakoneistoa, joka käyttää verorahojen epätarkoituksenmukaisesti, ja joka juoksee eliitin tarjoamien lahjusten perässä.

Vastikään tulleiden PISA-tulosten mukaan Suomen oppilaiden sosioekonomisen taustan vaikutus yhteistoiminnallisen ongelmanratkaisun tuloksiin oli hyvin vähäinen verrattuna muihin tutkimuksessa hyvin menestyneisiin maihin. Mitä tämä kertoo suomalaisten nuorten kapasiteetista? Tulos on jotenkin ristiriidassa havaitun nuorten polarisoitumisilmiön kanssa. Voisiko olla niin, että yhteiskunnan oikeantyyppinen tuki puuttuu, jolloin erot revähtävät paljon suuremmiksi kuin mitä nuorten valmiuksien erot oikeasti ovat (alisuoriutuminen)? Entä mikä merkitys on poikien ja tyttöjen suurella erolla ongelmanratkaisukyvyssä, ja miten se heijastuu esim. yhteiskunnan ongelmien ymmärtämiseen ja äänestyskäyttäytymiseen.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Suomalaisten kokemat uhkakuvat ja luottamus tulevaisuuteen

MTS eli Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunta on toteuttanut jälleen vuosittaisen haastattelututkimuksen, jolla selvitetään kansalaisten käsityksiä turvallisuudesta, turvallisuudentunteesta ja Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta.

Tuntuu siltä, että lähiongelmat ovat hieman väistyneet ajatuksista ja taas globaalit ongelmat tulleet polttavammiksi. Niinpä maailman pakolaistilanne, kansainvälinen terrorismi (jonka lonkerot toki ulottuvat konkreettisestikin Suomeen) ja ilmastonmuutos ovat nyt kansalaisten suurimpina huolenaiheina – ja ihan ymmärrettävästi.

Huoli työllisyydestä on väistynyt taaemmaksi, samoin Euroopan talousnäkymät, kuten myös Lähi-Idän tilanne. Toki muutokset ovat pienehköjä edelliseen vuoteen verrattuna.

Helsingin Sanomien MTS:n tutkimusta koskeva juttu oli otsikoitu: ”Uudet uhkat syövät Nato-kannatusta”. Mikä ettei. Jotenkin jää kuitenkin vaikutelma, että toimittajalla on hieman pelkoa, että Nato jää uusien uhkien jalkoihin – eikä sen ilmeisesti pitäisi!

Aloitetaan Natosta. MTS:n tutkimuksen tulos on miltei identtinen Helsingin Sanomien vastaavan kyselyn kanssa. MTS:n mukaan Natoon liittymisen kannatus on 22 prosenttia (HS 22 prosenttia) ja vastustus 62 prosenttia (HS 59 prosenttia). Mielenkiintoinen oli Ylen uutisointi asiasta. Tulosten julkistamisen jälkeen haastateltaviin oli valikoitunut Natoon myönteisesti tai neutraalisti suhtautuvia ihmisiä. Kysely osoitti muuta. Kysymys oli selkeä: ”Pitäisikö Suomen mielestänne pyrkiä Naton jäseneksi?” Kysymys ei siis ollut ajankohtaan sidottu, vaan hyvin yksiselitteinen sanamuodoltaan.

MTS:n kyselyn mukaan Natoon liittymisen kannatus on laskenut kolmella prosenttiyksiköllä ja vastustus lisääntynyt yhdellä prosentilla viime vuodesta. Luvut ovat varsin vakiintuneita. Jotkut tahot ovat tulkinneet saatuja tuloksia. Esimerkiksi on yritetty painottaa, että Naton vahvoja kannattajia on noin 20 prosenttia ja ehdottomia vastustajia saman verran. Tämä on tyypillistä Naton kannattajien mielikuvataistoa ja huonosti peiteltyä pettymyksen kokemista.

Huomionarvoista tuloksissa on nuorten (25-34-vuotiaat) Nato-kannatuksen alhaisuus, vain 14 prosenttia, jossa laskua edelliseen vuoteen oli peräti 13 prosenttia. Muut huolenaiheet ovat nyt päällimmäisinä, mutta sanoisin myös, että nuoret ovat toipuneet Nato-intoilijoiden propagandasta mallikelpoisesti. Asioita on osattu suhteuttaa aiempaa järkevämmin. Merkittävää on myös vahvan Nato-pilarin, kokoomuksen huojuminen: Nato-kannatus on nyt 44 prosenttia (vuosi sitten 53 prosenttia). Keskustan osalta muutos on myös huomiota herättävä: vastustus on nyt 70 prosenttia (aiemmin 57 prosenttia). Ei ihme, että presidenttiehdokkaat ovat nihkeitä Nato-jäsenyydelle.

Sotilaalliseen liittoutumattomuuteen yleensä suhtautui kielteisesti 58 prosenttia vastaajista, joka kannattaa panna merkille. Suomalaiset ovat selvästi varovaisia lupauksissaan liittoutua, koska – näin oletan – ymmärtävät liittoutumistapauksessa myös Suomen velvoitteet muita maita kohtaan.

Suomen puolustuspolitiikka pitää hyvin hoidettuna 79 prosenttia vastaajista.

Suomalaiset kannattavat pohjoismaista puolustusyhteistyötä (83 prosenttia). Myös EU-yhteistyölle näytettään vihreää valoa. Kansalaisten luottamus Suomen tulevaisuuteen on kyselyn mukaan korkealla. Kuitenkin kansalaisryhmien välillä on vaihtelua. Kysymys kuului: ”Millaista luottamusta tunnette Suomen tulevaisuuteen, onko luottamuksenne vahvistunut, heikentynyt vai säilynyt ennallaan?”. Tätä kysymystä ei ole esitetty aiemmin kyselyssä. Vastausten perustella 65 prosenttia suomalaisista arvioi luottamuksen säilyneen ennallaan. Sdp:n kannattajista tätä mieltä oli 77 prosenttia. Toisessa päässä perussuomalaisten kannatus luottamuksen säilymiselle oli 60 prosenttia.

Luottamuksen heikkenemistä koki 25 prosenttia vastaajista. Huolestuttavaa on, että nuorista (25-34- vuotiaat) asian näki näin 36 prosenttia.

Ainakin minussa kysely ja sen tulokset kokonaisuudessaan herättivät jälleen luottamusta suomalaisten vastuuntoiseen suhtautumiseen omaan puolustukseen ja realistiseen suhtautumiseen maailmalta tuleviin haasteisiin.

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Valemedioista verovalheisiin

Paul Krugmanilla keittää oikein vahvasti, kun hän kohtelee kaltoin republikaanien verouudistusta New York Timesin kolumneissaan ”The Biggest Tax Scam in History” (28.11.2017) ja ”Republicans´ Tax Lies Show the Rot Spreads Wide and Runs Deep” (30.11.2017). Palaan näihin jäljempänä. Senaatti hyväksyi verolakiuudistusesityksen äänin 51-49. Tällä hetkellä mikään ei näytä estävän lakihankkeen eteenpäinmenoa, joskin edustajainhuoneen ja senaatin on yhteensovitettava erilliset esitykset.

Verouudistus alentaa yritysten verokannan 35 prosentista 20 prosenttiin ja tarjoaa kaikille tuloryhmille veronkevennyksiä kuitenkin niin, että rikkaat hyötyvät enemmän kuin muut. Suuri osa yritysverotuksen hyödyistä lankeaa yhtiöiden omistajille, joiden mahdollisuudet saada osinkoja kasvavat.

Kokonaan toinen asia on, että verouudistus on henkilöveropuolella väliaikainen raueten vuonna 2027, kun taas yritysverotusta alennetaan pysyvästi. Kevennyksen väliaikaisuus tulee tarjoamaan monelle keskituloiselle ikävän yllätyksen: verotus kiristyy. Tämä on melkoista peliä republikaaneilta, jotka haluavat pelata mustan pekan demokraattien käsiin.

Ovatko demokraatit vallassa vuonna 2027? Jos ovat, joutuvat he vastatusten kasvavien budjettialijäämien kanssa, joita republikaanit vanhan tavan mukaan tulevat vastustamaan, kun eivät itse ole vallassa. Joudutaan ehkä jälleen kerran pattitilanteeseen, jossa republikaanit eivät hyväksy velanottoa alijäämien peittämiseksi, vaan vaativat sen sijaan sosiaaliturvan leikkausta. Tosin republikaanit voivat toteuttaa leikkauksia jo nyt kongressin molempien kamareiden enemmistön turvin. Mikään ei ole kuitenkaan varmaa, sillä ensi vuoden täytevaalit voivat keikauttaa senaatin republikaanien enemmistön demokraattien hyväksi. Aika voi loppua republikaaneilta kesken.

Verolakiesitys sorruttaa myös Obamacarea, jonka kaatamisessa republikaanit ovat lukuisista yrityksistä huolimatta epäonnistuneet aiemmin. Seurauksena miljoonat putoavat sairausvakuutusten ulkopuolelle. Vakuutusten vapaaehtoisuuden lisääminen pienentää vakuutuksenottajien määrää ja nostaa jäljelle jääneiden vakuutusmaksuja.

Lakiesitys on epäsuosittu. Kansalaiset näyttävät olevan hyvin perillä verouudistuksen vaikutuksista, koska yli puolet vastustaa uudistusta, ja kannattajia on vain neljäsosa. Mielenkiintoista tässä on se, että republikaanit ostavat esityksellään kannatusta omiltaan ja viis veisaavat sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Lisäksi uudistus tehdään härskisti velaksi. Velkamäärän lisäys voi olla jopa 1400 miljardia dollaria. Käytetään Ronald Reaganin keinoa, jolla mainostettiin verotulojen kasvun olevan niin merkittävä – talouden piristymisen takia – että uudistuksesta tulee menestys. Toisin kävi: Reaganin kaudella liitovaltion velka kasvoi 260 prosenttia.

Nyt toteutuu myös Hillary Clintonin presidentinvaalikampanjassa varoittama ilmiö, jossa kansalaisille syötetään valheellisesti propagandaa ns. valumisilmiöstä (trickle-down). Sen mukaan rikkaille tarjottavat veronkevennykset ”valuvat” koko yhteiskunnan hyväksi, kun veroilta säästyvät tulot poikivat sijoituksia liike-elämään ja toimivat kasvun kiihdyttäjänä.

Varmaa on, että polarisaatiokehitys eri kansalaisryhmien välillä kärjistyy jälleen kerran.

Krugman syyttää valtiovarainministeriötä siitä, että se on pimittänyt laskelmat, joilla osoitetaan, että verouudistus maksaa muka itse itsensä. On paljastunut, että sellaisia laskelmia ei ole. Valtiovarainministeriön virkamiehiä ei ole edes pyydetty raportoimaan aiheesta. Kongressin jäsenet ovat tehneet päätöksiä hyvässä uskossa. Erityisen raskaasti Krugman ottaa John McCainin tuen verouudistukselle, koska mies on ollut vaa´ankielenä aiemminkin mm. Obamacaressa. Republikaanit ovat laiminlyöneet verolakien käsittelyssä asiantuntijoiden kuulemiset ja käyttivät vanhaa kikkaa, jossa tärkeitä perusteluja tuotiin viime hetkellä kongressin päätösten pohjaksi.

Krugman marssittaa estradille 42 ideologisesti eri tavoin suuntautunutta asiantuntijaa, joista yksi (1) oli sitä mieltä, että talouskasvu kiihtyy huomattavasti. Niinpä Krugman leimaa koko verouudistuksen perustelut mädäksi huijaukseksi.

Krugman syyllistää hankkeesta Trumpin lisäksi koko republikaanisen puolueen. Hyvin monet republikaaniset poliitikot myötäilevät Trumpin ym. kantoja tulevista suurista kasvuprosenteista verouudistuksen vaikutuksesta. Mutta poliitikoilla on omat säännöt: puolueuskollisuus menee tosiasioiden edelle. Nyt on kysymys seuraavien vaalien tuloksesta.

perjantai 1. joulukuuta 2017

Puoluekartta muuttuu ja hallituskuviot vaikeutuvat

Vanha puoluerakenne on nitissyt liitoksissaan viime vuosina. Perussuomalaisista se alkoi. Vanhat puolueet olivat pinteessä. Kehitys ei kuitenkaan kehity lineaarisesti. Sekin on nyt nähty, että vanhojen puolueiden vastaisku toimii kohtalaisesti. Kokoomus ja sdp näyttävät juuri nyt olevan suurimmat hyödynsaajat.

Vielä tähän yhteyteen ilmaantui perussuomalaisten hajoaminen, joka ei nostanut kumpaakaan syntynyttä sirpaletta vanhan puolueen kannatuksen yläpuolelle, ei edes yhteensä.

Perussuomalaiset (ja siniset) on mahdollistanut pitkästä aikaa konservatismin esille nousun Suomessa. Hetken vaikutti siltä, että liike saa siivet alleen, mutta nyt näyttää siltä, että käyttövoima on kulutettu.

Persut ovat jauhautuneet kahden myllynkiven, keskustan ja kokoomuksen oikeistoliberaalien välissä.

Ajan mittaan perussuomalaiset ovat joutuneet monien eri tahojen ristiriitaisten odotusten kohteeksi, joka taas on johtanut kannatuksen jämähtämiseen noin 10 prosenttiin (persut+siniset), joka lienee aatteellisesti oikea kokoluokka.

Sinisille ei näytä löytyvän tilaa puoluekartalta. Kansalaisille ei käy light-versio perussuomalaisista eikä toisaalta myöskään epäoikeutettujen hallituspaikkojen myötä tullut hallituspolitiikan äänettömän yhtiömiehen rooli.

Mitä sinisten ministerit tekevät? Eipä ole ennen nähty tilannetta, jossa 1,1 prosentin puolueella on viisi ministerinsalkkua – tietenkin sattuneesta syystä, mutta kuitenkin.

Ei ole vaikeaa päätellä, että lähellä on ministereiden muihin puolueisiin siirtyminen tulevien vaalien seurauksena. On mielenkiintoista nähdä, mitkä puolueet tulevat olemaan ottopoikien ottajina. Häilyvä puolustusministeri näyttäisi olevan suuntautunut keskustaan päin. Se on eri asia, miten Natoon päin kallellaan oleva ministeri sopeutuu ehkä vasemmistoliiton ohessa kaikkien Nato-kriittisimpään puolueeseen.

Tähän samaan yhteyteen osui vihreiden profiilinnosto. Ville Niinistön suurtyö näytti aluksi saavan jatkoa uuden puheenjohtajan myötä, mutta sitten lento katkesi äkkiä.

Vihreiden kohdalla kävi niin, että kun uuden kokemattoman puheenjohtajan silmissä rupesi kangastelemaan tuleva hallitusvastuu – kesken oppositiokauden - eivät potentiaaliset äänestäjät seuranneet mukana. Nyt on sitten aika yrittää korjata aiheutuneet vahingot. Tulee siis olla joko hallituksessa tai oppositiossa.

Opposition ja hallituksen polarisaatio on toki liian teräväreunaista, mutta on kuitenkin realiteetti.

Skl ja rkp ovat esimerkkejä, kuinka ideologiset syyt pysyä porvaristossa usein voittavat halun protestoida hallituksen päätöksiä oppositiossa. Niinpä molemmat puolueet ovat yrittäneet olla sekä hallitukseen päin kallellaan että vaivoin pysyä opposition vasemmistoenemmistössä. Tällä taktiikalla kannatuskäyriä ei saada nousuun, pikemminkin trendi on päinvastainen. Eri asia on, että vasemmalla on molempien puolueiden piileviä kannattajia, joita kumpikaan puolue ei näytä huomioivan eikä tavoittelevan.

Puoluesidonnaisuus yleisellä tasollakin löystyy ja siirtymät tavanomaistuvat. Välttämättä tämä ei merkitse puolueiden kannatuksessa suuria heittoja, sillä liikehtimistä tapahtuu koko puoluekartan alueella.

Yksi puolueista irtautumisen malleista on presidentti Niinistön siirtyminen kansanliikkeen ehdokkaaksi. Tästä johdetut ratkaisut voivat yleistyä jossakin muodossa, mutta missä?

Aika näyttää onko Niinistön ”avoimella ja sitoutumattomalla” kansanliikkeellä – Niinistö-ilmiöllä – kauemmaksi ulottuvaa kantavuutta. On selvää, että kokoomus kaikesta huolimatta on hyötynyt presidentin suosiosta, joskaan ei samassa mitassa kuin aikanaan sdp Koiviston suosiosta, mutta erona onkin, että Koivisto oli demarien ehdokas. Ajat ovat muuttuneet ja presidentin irtautuminen puolueiden nimikkoehdokkuudesta mahdollistaa laajempien kansanryhmien ehdokkaaksi asettumisen.

Onko puolueista irrallaan olevalla kansanliikkeellä tulevaisuutta muissa kuin presidentinvaaleissa? Vaikealta näyttää. Perussuomalaisten populistinen ”kansanliike” toimi vähän aikaa, itse asiassa niin kauan kuin Timo Soini säilytti tuoreutensa. Uusia kansanliikkeitä on vaikea löytää, sillä puoluekentässä on ahdasta ja nyt meneillään oleva trendi, joka on merkinnyt poliittisen kentän jakautumista yhä pienempiin osiin, johtaa vaikeuksiin koota enemmistöhallitus. Viimeksi Saksa on törmännyt puoluekentän pirstoutuneisuuteen.

torstai 30. marraskuuta 2017

Presidenttiehdokkaat kilpasilla

Presidentinvaalit ovat tammikuun 28. päivä ja ehdokkaiden väliset väittelyt ovat kuumimmillaan….. No, leikki leikkinä, rauhallista on ollut. Aina kerkeä media alkaa osoittaa kyllästymisen merkkejä, jos jotain ei tapahdu ja pian. Venäläisten kauan kaivatut trollit ovat olleet kumman hiljaa. Huomauttaisin tähän, että Suomi on niitä harvoja maita, jossa valtionpäämies voidaan valita ilman dramatiikkaa. Tämä on ansio sinänsä: suomalainen demokratia toimii.

Taitaa olla niin, että vain Paavo Väyrysen onnistuminen kortinkeräyksessä voi tuoda tietynlaista dramatiikkaa vaaleihin, ei sen takia, että lopputulos muuttuisi, mutta kai Väyrynen keksii jotain vinkeää, joka ärhäköittää porukan. Ainakin hän tulee tarttumaan oljenkorteensa, joka on muiden haastaminen. Pelinpoliitikkona hän keskittynee etsimään muiden varustuksesta aukkoja.

Tunnustan, että en ole seurannut aktiivisesti ehdokkaiden väittelyjä. Jotenkin on syntynyt kuva, että tunnen ehdokkaat nyt ja aiemmin esitettyjen mielipiteiden pohjalta niin hyvin, että ajoittainen vilkaisu väittelytilaisuuksiin ja lehtien seuranta tuovat riittävän määrän tietoa.

Kun kuuntelee ehdokkaiden Nato-kantoja tulee mieleen, että ylivoiminen enemmistö joutuu ottamaan Suomen kansan suuren enemmistön mielipiteen huomioon eikä uskalla profiloitua liittoutumisen kannattajaksi yhtä ehdokasta lukuun ottamatta.

Eniten minua ärsytti Pekka Haaviston mielipide viimeisimmässä väittelyssä, jossa hän ylemmyydentuntoisesti totesi kansalaisten olevan kyvyttömiä sanomaan mielipiteensä mahdollisessa kansanäänestyksessä, koska ihmiset ovat trollien vaikutuksen piirissä. Miten aliarvioivaa puhetta presidenttiehdokkaalta!

Historia opettaa, että suomalaisten mielipiteitä ei helposti heiluteta ilman kunnon argumentointia. Siihen eivät pysty trollit lännestä eikä idästä. Ihmettelin, kun kukaan ei oikein reagoinut Haaviston puheenvuoroon, ei edes taktisista syistä, kun olisi voinut profiloitua kansalaisten puolestapuhujaksi trollipelottelua vastaan.

Jo EU-kansanäänestys vuonna 1994 ja sitä seuranneet gallupit ovat osittaneet kuinka vakaita suomalaiset ovat kannoissaan. EU-vaaleissa 56,9 prosenttia äänestäneistä kannatti EU:hun liittymistä. Kannatusmittaus vuonna 2016 tuotti tulokseksi, että EU-kannatus on säilynyt ja vakiintunut (56 prosenttia). Ei ole syntynyt vaikutelmaa, että kansalaisten mielipide heiluu tuuliviirimäisesti, ei sinne päinkään.

Naton kannatus mielipidetiedusteluissa osoittaa myös, että eliitin (media ja muu eliitti) kanta ei vaikuta suomalaisiin. Onko tosiasiassa niin, että kansan mielipidettä ei haluta kuulla, koska se on poliittisen eliitin omien tavoitteiden vastainen. Kansanäänestyksen vastustajat pelkäävät äänestyksen lopputulosta eikä suinkaan trollivaikutusta.

Olen kyllä sitä mieltä, että kansanäänestyksellä ei ole kiirettä, koska tilanne mielipidejakauman osalta on niin selvä eikä liittoutumiskysymys ole muutenkaan ajankohtainen.

Mitä tulee trolleihin niin sotien aikaan testattiin venäläisten Moskovan Tiltu -propagandan tehoa ja osoittautui, että vastarinta vain tiivistyi kansalaisten keskuudessa. Epäilen, että venäläiset miettivät kahteen kertaan ennen kuin lähtevät liikkeelle. Mitä heillä on voitettavaa? Päinvastoin sympatiaa tulee - jos tulee – kun he antavat suomaisten käydä vaalit rauhassa. Aika näyttää, mitä tapahtuu.

Suomalaisten trollisieto on korkealla tasolla. Se pitäisi kaikkien presidenttiehdokkaiden tiedostaa.

Toinen iso asia johon haluan puuttua on Suomen asema lännessä, ei siis läntisenä etuvartiona, vaan osana länsimaita. Liberaali demokratia on maassamme kiveen hakattu periaate. Olemme jostakin syystä aiheuttaneet itsellemme kauhean trauman, kun meidän on koko ajan toistettava itsellemme, että olemme osa länttä. Kyllä muut maat uskovat sen vähemmälläkin. Eliitin itsetunto on hämmentävän heikko.

Toinen näkökohta on, että teeskennellään ”länsimaisuuden puutetta” ja ajetaan tämän varjolla Suomea sellaisiin liittoutumisratkaisuihin, joita emme tarvitse, tai jotka käyvät meille kalliiksi. Tönkkösuolatut Nato-friikit ovat kauhistuneita, kun Suoni ei liity ”kaikkiin niihin yhteisöihin”, joilla voimme todistaa olevamme oikeasti länsimaa. Miten läpinäkyvää ja tarkoitushakuista toimintaa!

Presidenttiehdokkaat eivät ole korostetusti lähteneet mukaan eliitin juoksupojiksi ja -tytöiksi lännettämään Suomea, vaan ovat säilyttäneet vakaan harkinnan.

Helsingin Sanomien vasemmisto-oikeisto ja konservatiivi-liberaali -nelikentässä presidenttiehdokkaat ovat kovasti pakkautuneet vasemmisto-liberalismi -neljännekseen, jopa hämmästyttävässä määrin. Ainoastaan perussuomalaisten ehdokas yrittää profiloitua muista erilleen.

Toisaalta suomalainen konsensus, hyvinvointiyhteiskunta ja kansalaisyhteiskunnan yleinen kunnioitus ovat painaneet vaa´an tällaiseksi. Silti selkeän oikeistoliberaalin ja oikeistokonservatiivisen ehdokkaan puuttuminen hämmentää, jos verrataan Suomea muihin länsimaihin. Samoin vasemmistokonservatiivien heikko kannatus ehdokkaissa yllättää. Onko kysymyspatteri arvo- ja ideologia-asteikolla kalibroitu oikein?

Konservatiivisilta aatteilta on puuttunut laaja tuki sen jälkeen, kun kokoomus luopui – 1960-luvulla – ”dynaamisesta konservatismista” ja liberalisoitui vähitellen. Myös keskustapuolueessa on ollut vahva konservatiivinen siipi, joka on hiljalleen hiipunut. Uutta konservatismia edustavat lähinnä perussuomalaiset ja siniset. Konservatiivinen vasemmisto taisi tuhoutua SKDL:n myötä. Nykyinen vasemmistoliitto pyrkii liberaaliuden airueksi. Kaiken kaikkiaan ehdokkaiden ylivoiminen enemmistö pakkautuu arvo- ja ideologianelikentässä hyvin lähelle keskikohtaa, joka vaimentaa ääripäiden merkitystä. Keskeltä on lyhin matka joka suuntaan ja siitä on hyvä kerätä ääniä.

Verrattuna nykyhallituksen linjaan, joka edustaa oikeistoliberalismia, ero presidenttiehdokkaisiin on merkittävä. Mutta nyt tavoitellaankin kaikkien äänestäjien ääniä. Puoluepukarius on painettu taustalle. Se selittää paljon presidenttiehdokkaiden arvoista ja ideologisesta suuntautumisesta. Presidenttiehdokkaat ovat siis muuntautuneet ehdokasrooleihin, jolloin he jossain määrin poikkeavat poliitikkorooleistaan.

tiistai 28. marraskuuta 2017

Hector – ensimmäiset 30 vuotta

Hector – Heikki Harma, on kuin suomalaisen populaarimusiikin elävä muistomerkki. Tätä kirjoitusta oli vaikea aloittaa, koska yritin keksiä jotain sellaista kuin ”Hector – Suomen jotain…..”. Vertaisinko häntä Bob Dylaniin vai Leonard Coheniin vai John Lennoniin vai johonkin muuhun ulkomaiden kuuluisuuteen? Sitten päätin, että Heikki Harma on Hector Suomesta. Hän on itsessään vertailukohde ja tavoitteen asettaja muille. Tuotannossa on niin paljon näkyvissä olevan tulevaisuuden ajaksi mieleenjäävää: jokainen tuntee vaikkapa kappaleen ”Lumi teki enkelin eteiseen”, lauletun runouden pysyvän merkkipaalun.

Hectorista tuli mieleen nuoruuden Franz Kafka -lainaus: Taitelija on sellainen ihminen, joka tavoittelee korkeinta seppelettä, ei sen takia, että se on hieman matalammalla, vaan sen takia, että se on korkein. Jos tuo seppele olisi taiteilijan tavoitettavissa, hän asettaisi sen vielä vähän korkeammalle. Jotenkin näin se meni.

Hector antaa ymmärtää olleensa/olevansa laiska, mutta jos näin on, niin nimeäisin hänet ahkeraksi löysäilijäksi. Sitä ahkeruuden puutetta edustaa koulumenestys ja ahkeruutta taas kaikki muu aktiviteetti.

Kirjan nimi ”Hector. Asfalttihippi” (Otava, 2017) viitannee Harman perinpohjaiseen stadilaisuuteen. Harmalla ei ollut teoksessaan haamukirjoittajaa, vaan rinnakkaiskirjoittaja Tuula Kousa. Yhtä kaikki kirja on sujuvasti kirjoitettu muistelmateos, jossa korostuu ”muisteleminen”, ei niinkään arkistolähteet. Se, mikä ilmenee pienenä epätarkkuutena aikakäsityksissä korvautuu muistelojen eloisuudella.

Vuonna 1947 syntyneen Heikki Harman lapsuuden muistot liittyvät 1950-lukuun, jonka hän muistaa tulevaisuudenuskoisena. Mikäpä siinä itse olen tuijotellut vanhaa valokuvaa, jossa enoni maatilalla joskus 1951-52 (tutkin kuvaa todella tarkkaan) kaikkien lähisukulaisten olemuksesta heijastuu optimistinen odotus kaiken pahan jälkeen….

Ulkomaailmasta viestit tulivat radiosta Tarvajärvineen ja Markus-setineen. Musiikin ja lukuisten harrastusten läheisyys näkyy jo tuolloin: Cantores Minores -kuoro, Tiernapojat, varhaiset kosketuskohdat populaarimusiikkiin ja elokuviin, monipuoliset urheiluharrastukset….. Kirjasta päätellen säpinää riitti koulukäynnin kustannuksella…. Kuva täydentyy Aku Ankan historiallisestikin tarkasti eritellyllä vaikutuksella, Caterine Valenten schlagereilla (aivan kuten minäkin kuuntelin enoni pienestä levarista), Tommy Steelen varhaisrockilla…..

Harmasta jää jotenkin lempeä kuva, joka ei kiusaamistilanteessakaan osannut käyttää isoa kokoaan hyväkseen. Kaikki oikeastaan liittyy Helsinkiin varsinkin lapsuudessa, josta Harma kirjoittaa paljon. Harma ei ole tyyppi, joka kertoo ”vaikeasta isäsuhteesta”. Miksi kertoisikaan, sillä isäsuhde oli kunnossa! Käsitän luonnossa vaeltelun ja melontaretket ikimuistoisiksi kokemuksiksi isän malliin. Kirjan nimessä hippiys tulee tietysti kuusikymmentäluvun filosofiasta tai ideologiasta tai ….. mitä se nyt olikaan. Koska itsekin edustan kyseisen vuosikymmenen henkeä jollakin tasolla (en niinkään osallistujana vaan pikemminkin tarkkailijana), niin näen Harman symboloivan hyvin tuon ajan ajattelua. Tausta on helposti tunnistettavissa, mutta ei missään matkimismielessä vaan hieman rosoisena vaikutuskanavana, joka tekee kaikesta tuohon aikaan liittyvästä niin kiehtovaa.

Kitaramusiikki syöpyi nuoren Harman mieleen perusteellisesti 1960-luvun alussa. Rautalanka oli vanhempien muusikkojen halveeraustarkoituksessa antama nimi instumentaalipopille. Musiikki oli kaikki kaikessa Harmalle, varsinkin Shadowsin tyylillä soitettuna. Nuoret tekivät nyt itse musiikkia, olkoonkin että parhaat instrumentaalipopin kappaleet olivat vanhoja kansanlauluja. Näistä se alkoi omakin populaarimusiikin harrastus.

Hectorin kuusikymmentälukuun kuuluivat koulu, kesätyöt, nuorisokulttuurin eri muodot, elokuvat, pop-musiikki, folk-klubit, ensimmäiset ulkomaanmatkat ja tietenkin urbaani hippielämä.

Hector oli iskelmäpopin ystävä ja opetteli tältä pohjalta kappaleita saatuaan kitaran. Elettiin vuotta 1962. Varsinainen tajunnanräjäyttäjä oli The Strangers, jonka instrumentaalit tekivät Harmaan lähtemättömän vaikutuksen. Bändi soitti sen ajan mittapuun mukaan hyvin ja kovaa! Pian Harmalla oli oma bändi Les Mirages, josta hän kuitenkin monien vaiheiden jälkeen sai potkut. Harma viittaa laiskuuteensa soitonharjoittelussa. Järisyttävä kuvaus Les Miragesin ”keikasta” Savitaipaleella (syntymäkotikuntani, en ollut paikalla, mutta hävettää savitaipalelaisten puolesta), jossa yleisö poistui, kun bändi alkoi soittaa jättää ankeudessaan poltinmerkin muistiin.

Kaiken kaikkiaan Harman muistijäljet kitaramusiikin pioneerityöstä on arvokas historiallinen osuus näissä muistelmissa. Beatles oli tietenkin ilmiö myös Harmalle, mutta hänen henkilökohtainen kiinnostuksensa kohdistui folkmusiikkiin. Suomessa folk löi läpi vuosina 1964-65. Hetken aikaa Helsingissä vallitsi oikea folkhenki klubeineen. Hector kuvaa Suomen folkilmiötä epäpoliittiseksi, elettiin ”boheemissa hootenanny -kuplassa”.

Nyt oli Hectorin aika astua kuvaan mukaan myös menestyvänä muusikkona. Ensimmäinen kappale oli kuuluisa ”Palkkasoturi”. Omien sanojensa mukaan Hector joutui Palkkasoturinsa kera hyvin poliittiseen ympäristöön hyvin epäpoliittisena. Folk ei kuollut parin vuoden kuluessa niin kuin siitä on sanottu, vaan se palasi muuntuneena 1970-luvun alussa.

Koko populaari musiikki koki uuden herätyksen vuoden 1967 vaiheilla summer of loven myötä. Huipulle nousivat Hendrix, Cream, Janis Joplin ja monet muut. Beatleseilta ilmestyi häikäisevä Sgt Pepper. Hector esittelee tapahtumien taustana hippieajan, huumekulttuurin, radikalismin nousun, uskontosuhteensa.

Hector avarsi myös maailmankuvaansa yhdessä M.A. Nummisen kanssa tehdyllä Prahan matkalla miehityksen jälkitunnelmissa. Sitten seurasi (1969) kiertue Euroopassa Anki Lindqvistin kanssa. Tutustuttiin Hair-musikaalin eri versioihin Hampurissa, Amsterdamissa, Pariisissa ja Lontoossa. Sitten koitti Hairin ensi-illan vuoro Suomessa marraskuussa 1969. Hector oli mukana lähinnä taustaosuuksissa muiden amatöörinäyttelijöiden mukana.

Cumulus-vaihe (vuoden 1969 lopulta lähtien aina vuoteen 1974 saakka) oli Hectorille tärkeä vaihe, koska siinä pystyttiin toteuttamaan pidempikestoisia kiertueita kaikkine iloineen ja rasituksineen. Kun tähän lisätään oman soolouran alku vuonna 1972 ja Yleisradion musiikkitoimittajan vakitehtävä vuodesta 1970 lähtien, olivat elämänuran keskeiset palikat koossa.

Minua kiinnosti erityisesti Hectorin oman poliittisen ja ideologisen kannan kypsyminen noina politisoitumien hurlumheivuosina. Tulkitsen niin, että omien vasemmistosympatioiden esilletuonti on esiintyvälle artistille vaikeaa, suorastaan kiusallista, onhan kohdattava kaikenlaisia yleisöjä. Vasta kirjan sivulla 168 Hector määrittää itsensä ideologisella kartalla: puoluesidonnaisuutta ei ole, mutta syntyy kuva jonkinasteisesta yleisvasemmistolaisesta humanistista ja sekin kiertokautta. Mielipidekonflikteja syntyi oikean reunan kulkijoiden (Hasse Walli, Paavo Noponen) kanssa. Kaikesta päätellen Hector solahti Repo-radion maailmaan varsin sujuvasti.

Hectorin ura esiintyjänä, säveltäjänä ja sanoittajana, sellaisena kuin hänet nyt tunnemme, syntyi kiteytyneenä 1970-luvun alkuvuosina. Hector käy laulujensa syntymekanismin läpi pieteetillä. Laululyyrikkona (hän sanoo itseään laulumaakariksi) hän on itseoppinut, opintosuorituksia ei ole. Laulaja-lauluntekijä Hectorille Dylanin Nobel-palkinto oli suuri asia: muutkin runojen musiikkiin sovittajat saavat ansaitsemaansa arvonnousua.

Vaikutteita ovat antaneet Dylanin lisäksi, Lennon-McCartney, Leonard Cohen, Paul Simon ja Donovan. Taustalla on vaikuttamassa folk-kauden ”henki”. Hector ei torju populaarimusiikin luonnehdintaa ”sitaattitaiteeksi”: hän näkee itsensä tunnettujen kirjailijoiden mietelausemaisten ajatusten välittäjänä.

Kiteytettynä Hector näkee itsensä rakkaudesta ja ihmissuhteiden haavoittuvuudesta kertovien tekstien kirjoittajana täydennettynä huumorijuonteella. Entä kumpi johtaa, musiikki vai sanat? Milloin mitenkin!

Harma nostaa ansaitusti esiin Pirjo ja Matti Bergströmin korvaamattoman roolin varsinkin ensimmäisten albumijulkaisujen musiikillisina kummeina. Soittajista tärkeimmät olivat kitaristit Antero Jakoila ja Nono Söderberg.

Menestysalbumien luettelo on vaikuttava: ”Nostalgia” (1972), ”Herra Mirandos” (1973), ”Hectorock I” (1974). Näitä seurasivat ”Liisa pien” (1975), ”Hotelli Hannikainen” (1976), ”HEC” (1977) ja ”Kadonneet lapset” (1978). Albumit sisältävät paitsi Hectorin omia sävellyksiä ja sanoituksia niin myös ”käännöksiä” muiden piiseistä hyvällä maulla valittuna. Albumeilla on runsaasti kappaleita, joiden avulla avautui uusia polkuja suomalaiseen laululyriikkaan: ”Enkelin” lisäksi esimerkiksi omaelämäkerrallinen ”Ake, Make, Pera ja mä”, ”Asfalttiprinsessa” ja ”Olen hautausmaa”, vain muutaman erityyppisen sävelmän mainitakseni. Minun tulkintani mukaan Hector (kuten myös Rauli Somerjoki) toi ensi kertaa oikeasti rock and rollin Suomeen. Paras esimerkki tästä on Hectorin sanoitus ”Baddingille”: ”Mä jäin kii”, jossa rockin hurjuus nostetaan toiseen potenssiin verrattuna siihen, mitä oli alkuperäinen pliisu kaksinaismoralistinen sanoitus. Hector kertoi asiat niin kuin ne olisi pitänyt kertoa jo 50-luvulla, mutta kun ei voitu!

Hectorille jotkut artistit-lauluntekijät ovat vertaansa vailla olevia sankareita. Tällainen on David Bowie, jota kohtaan Hector tunsi selittämätöntä viehätystä (ja tuntee edelleen). Vaikutteet ovat olleet ilmeiset erityisesi Herra Mirandoksen mystissävyisiin aikoihin.

Hector on tehnyt paljon tekstejä muille, toinen toistaan kuuluisimmille artisteille. Tekstittämisen maailmaa Hector esittelee oivasti sekä teknisesti että oikeudellisesti. Monessa kohtaa joutuu toteamaan: tuota en tiennytkään! Hectorin sanoitukset ovat selvä irtiotto Reino Helismaa-Kari Tuomisaari-Pertsa Reponen-Juha Vainio-Vexi Salmi -traditiosta, heitä lainkaan vähättelemättä.

Kehitys kehittyy: Tuomari Nurmion kautta päästään nykyisiin musiikintekijöihin, jossa jotkut viimeisen päälle tuotetut, sävelletyt ja sanoitetut piisit hämmentävät laadukkuudellaan. Jos Hectoria ei olisi, olisi hänen sanoitustyylinsä puuttuva rengas sanoitusten traditiossa.

Albumien menestyksen myötä myös konserttipaikat täyttyivät. Suosion huippua – sen pintavaahtoa - edusti kai Apu-lehden Hector-paperinukke!

Ja menestys oli pysäyttävää: ”Herra Mirandos” oli ykkösenä neljä kuukautta (ja kolmen parhaan joukossa kahdeksan kuukautta. ”Hectorock I” pysyi listaykkösenä kolme kuukautta (ja neljän parhaan joukossa puolisen vuotta).

Luvussa ”Liikaa keikkahuikkaa” perehdytään Hectorin huume- ja alkoholisekoiluihin. Varsinkin 1970-luvun lopulla alkoholin käyttö repesi hallinnasta. Ryyppy jäi myös esiintyessä päälle. Vauhtia oli haettava Lapinlahden sairaalan kautta. Kierre oli niin voimakas, että siitä vapautumista joudutaan odottamaan tämän kirjan jatko-osaan.

Myös jatkuva suksee pätki: ”Liisa pien” oli markkinoinnillinen ja kaupallinen rimanalitus. Vuosikymmenen lopulle osui nousu, kun ”Kadonneet lapset” ylitti kultalevyrajan.

Vuosikymmenen loppu sujui siis osin mollivoittoisissa merkeissä. Menestyksen odotukset olivat ilmeisen korkealla, mutta useiden projektien osalta tulokset epätyydyttäviä. Tulevista paremmista ajoista luemme muistelmien jälkimmäisestä osasta, josta Hector toteaa, että ”(uudesta elämänvaiheesta) ja vanhenemisestakin kerron seuraavassa kirjassani, sikäli kun jaksan muistaa”. Jäämme odottamaan suomalaisen populaarimusiikin ikonin elämäkerran toista osaa.

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Ayn Randia suomeksi

”Naisen silmät liikkuvat koko ajan päässä, kun hän puhuu. Sanat muodostuvat varmasti, lähes konemaisesti. Syntyy kuva älykkäästä ihmisestä, jolle vastaus muodostuu aivoissa haastattelijan kysymyksen ollessa vielä kesken.

Onneksi meillä on youtube-videot käytettävissämme! Nainen on nimeltään Ayn Rand (1905-1982).”

Tuo edellä oleva on blogikirjoituksestani ”Ayn Rand ja pako arjesta” (13.11.2012). Olen kirjoittanut tästä merkillisestä ihmisestä useita muitakin blogitekstejä. Olen ihmetellyt toisaalta hänen suosionsa suuruutta, toisaalta taas hän kiinnostaa minua, koska näen oman ajatteluni Randin ajattelun antiteesinä.

Mainitussa blogikirjoituksessani arvioni ihmisestä ja kirjailijasta nimeltä Ayn Rand jatkuu seuraavasti: ”Venäläis-amerikkalainen kirjailija on myynyt teoksiaan miljoonapainoksina. Miksi hän kiehtoo ihmisiä, ja miksi hän ei kiehdo minua? Yhtä hyvin voisi kysyä, miksi - millä maagisella kyvyllä - joku diktaattori viekottelee ihmiset puolelleen.

Ayn Rand oli keuhkosyöpään kuollut ketjupolttaja, joka käsitti tupakanpolton vastaiset kampanjat kommunistien salaliitoksi ja oli muutoinkin vainoharhainen ihminen. Amfetamiinin käyttö lisäsi kiihkoa ja sai hänet luulemaan itsensä johtavaksi filosofiksi.

Pohdin tässä vain Randin merkillistä vaikutusta moniin johtaviin poliitikkoihin ja rahamarkkinoiden edustajiin. Minulle, kuten monelle muullekin on ollut yllätys, miten tärkeää eliitille (lue: rikkaat, johtavassa asemassa olevat henkilöt) on ollut saada etujaan puolustamaan Randin kaltainen henkilö. Tulkitsen niin, että vaihtoehtoja ei juuri ole. Jos rikkaat itse joutuisivat elämöimään etujensa puolesta heidät nutistettaisiin helposti. Valitsemalla filosofi-kirjailija likaisen työn tekijäksi, he säästyvät monilta vastenmielisiltä reaktioilta.”

Kommunismi suunnattiin alun perin puolustamaan tavallista työläistä riistokapitalisteja vastaan. Ayn Rand taas yrittää pelastaa eliitin kuolettavaksi kokemaltaan tavanomaisuudelta. Yhtymäkohtia löytyy: aynrandismi ja kommunismi lähestyvät toisiaan muodostaessaan etuoikeutettujen ihmisryhmän (”etujoukon”) yhteiskunnan sisälle. Ayn Randin Atlas Shrugged -pääteoksessa muita etevämpien ihmisten joukko pakenee tavallisten tallaajien keskuudesta päästäkseen eroon rahvaasta ja voidakseen muodostaa ihanneyhteiskunnan.

Miksi kirjoitan juuri nyt Ayn Randista? Siksi, että Jyrki Iivonen on kääntänyt Ayn Randin pääteoksen ”Atlas Shrugged” (1957) suomeksi nimellä ”Kun maailma järkkyi” (marraskuu 2017). Jo aiemmin on historioitsija Jussi Jalonen tehnyt suurtyön laadittuaan lukupäiväkirjan massiivisesta 1500-sivuisesta teoksesta. Olen perehtynyt siihen huolella. En ole Randin tuotannon asiantuntija, mutta minua kiinnostaa hänen vaikutuksensa nykyihmisiin, erityisesti eräisiin Yhdysvaltain johtaviin poliitikkoihin (ja Suomessa esimerkiksi Björn Wahlroosiin). Mitä nämä ihmiset näkevät Randissa?

Kauppalehti Optiossa (19/2017) on Jyrki Iivosen melko pinnallinen ja kritiikitön haastattelu, jota on syytä lähestyä lopusta käsin. Viimeinen lause kuuluu näin: ”On syytä muistaa, että Ayn Randin hahmottelemaa yhteiskuntaa ei ole missään, kuten ei ole ollut kommunismiakaan. Molemmissa on kyse utopioista”.

Utopioista on mukava haaveilla, mutta entä, jos niitä yritetään toteuttaa? Kommunismia yritettiin ja tuloksena oli dystopia. Ayn Randin viha kommunismia kohtaan kumpuaa hänen perhekokemuksistaan. Perheen liiketoiminta lopetettiin neuvostokommunistien toimesta ja seurauksena Rand siirtyi vuonna 1926 Yhdysvaltoihin. Henkeä uhkaavat vainot eivät olleet syynä, ne käynnistyivät paljon myöhemmin.

Väitän, että nimenomaan ideologioihin taipuvaiset ihmiset ihastuvat Randiin. Henkiseltä rakenteeltaan samantyyppiset ihmiset ihastuivat myös kommunismiin. Jotkut – kuten Björn Wahlroos – ovat ihastuneet molempiin elämänsä varrella.

Miksi ihmiset lopulta – kommunismikin mukaan lukien – haluavat kuulua eliittiin, parempiin ihmisiin? Juuri kukaan ei tosin myönnä kuuluvansa eliittiin, vaan tavallista ahkerampiin kansalaisiin, jotka ansaitsevat tulla kunnioitetuksi. Ehkä osittainen vastaus löytyy oheisesta tulkinnastani ja pohdinnastani:

Randin johtoajatus on ”itsekkyyden hyve”. Tämä johti kaiken eettisen altruismin tuomitsemiseen. Hyvin monet libertaarit allekirjoittavat nämä Randin väitteet. Tästä esimerkkinä olkoon Björn Wahlroos, joka on tunnustanut Randin henkiseksi isäkseen Adam Smithin ja Milton Friedmanin ohella (HS 12.2.2012). Juuri oman edun tavoittelun hyväksyminen johtavaksi käyttäytymiskoodiksi on Wahlroosin ajattelun keskiössä. Tämä ajattelu takaa hänen mielestään kapitalismin parhaat tulokset. Myös Randilla liikemies-jumala oli kapitalismin keskiössä.

Rand liitti yhdistelmän järki – egoismi – kapitalismi kaksi ensimmäistä sanaa yhteen: hän halusi, että järkiperäinen egoismi olisi johtava moraalikoodi. Egoismin näin vahva korostaminen on tämän kirjoittajalle vastenmielinen ajatus. Eikö juuri finanssikriisi ollut esimerkki itsekkyyden tuhoavasta voimasta ? Rand vei egoismin käsitteen todella pitkälle. Hän ei hyväksynyt minkäänlaista uhrautumista toisen hyväksi eikä toisaalta kenenkään pitänyt odottaa jonkun toisen uhrautuvan sinun hyväksesi.

Atlas Shruggedin keskeinen romaanihahmo on John Galt. Hänen ihanneyhteiskunnassaan kyvykkäät, luovat ja yritteliäät ihmiset pääsevät toteuttamaan itseään rajoituksetta. He syrjäyttävät kyvyttömät byrokratiaan itsensä kahlinneet keskinkertaiset ihmiset. Vanha yhteiskunta romahtaa. Alun perin pieni valittujen ihmisten siirtokunta kasvaa ja muodostuu uusi yhteiskunta (jonka tulkitsen paradoksaalisesti eräänlaiseksi ”luvatuksi maaksi”). Uusi yhteiskunta on Atlas Shruggedissa luotu sadunomaiseksi utopiaksi. Tässä utopiassa on paljon klassisen yövartijavaltion piirteitä.

Rand nimesi filosofiansa Objektivismiksi. Sen keskeinen teema on mainittu rationaalisuus, johon egoismi on kytketty. Jos rationaaliseen suuntaan edetään ympyrän kaarta myöten, tullaanko silloin itsetarkoitukselliseen järjen ylikorostamiseen? Jälleen hämmästyttää ääriajattelu: taikauskon sijasta ajaudutaan ylirationaaliseen suvaitsemattomuuteen. Onko Objektivismi pakkomielle?

Toki myönnän Randista varsinkin 1950-luvulla tehtyjen amerikkalaisten youtubesta katsottavien haastattelujen osoittavan, että hänessä on vahva älyllinen ulottuvuus. Kuten alussa totesin Randin päässä (katsokaa hänen silmiään!) vastaukset syntyvät haastattelijan vielä esittäessä kysymystään. Mutta oli hänen päässään myöskin tunnelukko, joka esti häntä vapautumasta vanhan Neuvostoliiton ajan kokemuksista.

Pohdinnan arvoista on, miksi hän projisoi kuvittelemansa byrokraattisen voiman kostonhimoisesti liberaalidemokraattiseen Yhdysvaltoihin. Mutta ehkä hän kohdistikin murskakritiikin vielä 1950-luvulla vaikuttaneeseen keynesiläiseen (rooseveltilaiseen) Amerikkaan suhteellisen korkeine verotustasoineen. Hän oli tavallaan vielä 1950-luvulla ideologisesti äärioikeistolaisessa marginaalissa. 1960-luvulle tultaessa hän kannatti Barry Goldwateria, mikä saumattomasti tukee aatteellista suuntautumista.

Iivonen muotoilee Randin ajattelusta kuvan, että ”randismi tarkoittaa hienostunutta nimeä amerikkalaiselle unelmalle”. Epäilen, että hyvin suuri osa amerikkalaisista asettuu vastustamaan tällaista ajattelua. Unelmalle löytyy järkevämpiäkin profeettoja. Mutta ehkä teekutsuliikkeen piiristä nousevat randismin kiihkeät kannattajat allekirjoittavat tämän – ja heitä on miljoonia.

Randismin menestys voi johtua vain yhdestä syystä: arvot ja ideologiat ovat hyvin syvällä ihmisessä ja esimerkiksi ajattelu on lähempänä pintakerroksia. Siksi ideologia voi työntää faktat syrjään kovin helposti. Ayn Randin kohdalla tämä tarkoittaa, että hänen kannattajansa poimivat randismista omaan ajatteluunsa soveliaat kohdat.

Egoisti Rand ei voinut hyväksyä Jeesuksen kaltaista uhrautumista toisten puolesta. Ajattelu johti ateistiseen maailmankatsomukseen. Minua on aina ihmetyttänyt Randin kaltaiset joko-tahi -ihmiset. Uhrautuminen toisen hyväksi käsitetään totaalisena uhrautumisena. Harva tähän ryhtyy. Sen sijaan länsimaisen ihmisen on vaikeaa suhtautua nurjamielisesti myötäelämiskykyyn. Mikä siinä on niin paheksuttavaa? Tuskinpa ihmiskuntaa nykymuotoisena olisi, jos empatia olisi lakannut olemasta ammoisina aikoina. Randille ”epäitsekkyys” oli vain etujen vaihtokauppaa.

Randin liikemies-jumala oli kapitalismin kruunu. Maailma saastui tavallisista ihmisistä, jotka keksivät päätöksenteon pohjaksi enemmistöperiaatteen. Randin mukaan enemmistö rupesi tyrannisoimaan vähemmistöä, joka muodostui ihanteellisista kapitalisteista. Lopulta enemmistön tyrannia johti eliitin irtautumiseen (Wahlroos: eliitti äänestää jaloillaan!) omaksi yhteisökseen.

Kauppalehti Option haastattelussa Iivonen antaa ymmärtää, että Atlas Shrugged luokitellaan Amerikan maalla tieteiskirjallisuudeksi (monet pitävät sitä kioskikirjallisuutena). Minä luokittelen sen Owenin, Fourierin ja Saint-Simonin (oli siellä mukana Matti Kurikkakin) 1800-luvun utopioiden rinnakkaisilmiöksi sillä ratkaisevalla erolla, että utopiasosialistit kannattivat ihmisten yhteistyötä ja luokkasopua, Rand eliitin irrottamista keskinkertaisuuksista.

Yhdysvallat on utopiayhteisöjen kultamaa, sanoo kaikkitietävä netti.

Utopiasosialistisia malleja kokeiltiin huonolla menestyksellä. Toivottavasti säästymme Atlas Shrugged -kokeilulta. Tarvitaan juuri vastakkaista trendiä eli kansalais- ja eturyhmien yhteenhitsautumista ja yhteiskunnan hajoamisilmiöiden ehkäisyä. Ajan henki on sellainen, että Ayn Randilla voi suppeissa piireissä olla kysyntää. Yhä enemmän asetetaan kyseenalaiseksi esimerkiksi julkinen palvelutuotanto. Ihmisten välinen polarisoituminen (esimerkiksi tuloerot) nähdään luonnollisena kehityssuuntana. Yhteiskunta nähdään verosyöppönä ja byrokraattisena rasitteena. Hyvinvointiyhteiskunnan puolustajien perustellut vastaväitteet torjutaan.

Atlas Shrugged vaikuttaa aikuisten sadulta. Se vetoaa Yhdysvalloissa ihmisiin enemmän kuin rationaaliseksi koetussa Euroopassa. Siihen sekoittuu amerikkalaista ekseptionalismia, ajatusta paremmuudesta muihin ihmisiin nähden ja Manifest Destinya, kohtalouskoa suuresta tehtävästä. Ja on siinä myös piirteitä Randin vihaamasta kristinuskon pelastussanomasta.

Monissa ihmisissä on salaisia toiveita olla jotakin muuta kuin mitä näytetään ulospäin. Itsekkyyden ja kovuuden salaiset paheet kääntyvät Randia lukiessa hyveiksi, joista vaietaan hämillisesti - hiukan häpeilevästi - elävässä elämässä. Ehkä Rand vapauttaa jotkut ihmiset toimimaan mielihalujensa mukaisesti sovinnaisuuden kaapu riisuen. Randilla on tällöin käänteinen sovittajan rooli, jossa totutut paheet vaihtokaupataan ihmisen sisäisessä kamppailussa totuttujen hyveiden kanssa.

lauantai 25. marraskuuta 2017

Ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa

Meillä liittoutumisen kannattajat ovat pitkään vannoneet Naton viidennen artiklan nimiin. Käyn tässä läpi epäilyni viidennen artiklan tosiasiallisen toimivuuden suhteen ja pyrin sen jälkeen arvioimaan tämän hetkistä liittoutumiskeskustelun luonnetta. Olemme nimittäin muutoksen äärellä.

Jo ns. Nato-selvityksen aikanaan laatineet asiantuntijat (Berquist, Heisbourg, Nyberg, Tiilikainen) totesivat, että ”(liittymis)sopimus on vähemmän selkeä sen suhteen, kuinka pakollista avun tarjoaminen on”. Totta puhuivat. Artikla 5:n nojalla kukin jäsenmaa sitoutuu auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta liittolaista ”tarpeellisiksi katsomillaan keinoilla”. Tällaisia voivat sotilaallisten keinojen ohella olla poliittiset toimenpiteet, joilla painostettaisiin uhkaavaa valtiota muuttamaan politiikkaansa. Kukin jäsenmaa päättää itsenäisesti ja kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti antamansa avun luonteen ja laajuuden.

Nato-maat pelkäävät Suomen pitkän Venäjän rajan tuovan niille velvoitteita konfliktitilanteessa. Ne oikeasti pelkäävät, että joutuvat Naton 5. artiklan mukaisiin velvoitteisiin potentiaalisten uusien Nato-maiden takia. Hyvä, että ovat rehellisiä. Tätä itsekkyysaspektia ei ole juurikaan käsitelty. Kuinka moni Nato-maa oikeasti – siis näennäistuen ja pullistelun lisäksi – haluaa kansalaistensa uhrautuvan muiden maiden puolustamiseen? Tämä ei ole monissa maissa ulkopoliittinen ongelma, vaan sisäpoliittinen kysymys.

::::::::::::::::::

Sitten voimme siirtyä tähän päivään.

”Puolustusyhteistyö (lännen kanssa) sitoo Suomea entistä tiiviimmin läntiseen järjestelmään – ja näin sen pitääkin olla”, toteaa suorasukaisesti Ulkopoliittisen instituutin lännettynyt tutkija Matti Pesu Hesarissa 17.11.2017. Pesu viittaa uusimpana asiana EU:n turvallisuus- ja puolustusyhteistyön tiivistymiseen. Mutta on tietenkin tapahtunut paljon muutakin.

Monet Natoon liittymistä kannattavat tuntevat joutuneensa umpikujaan, niin nihkeä on kansalaisten suhtautuminen Nato-intolijoihin. Onpa niitäkin Naton kannattajia, jotka turhautuneisuudessaan näkevät sotilasliiton väljähtäneenä vaihtoehtona. On tavallaan pakko ajatella niin, koska taustalla on suomalaisten vastahakoinen suhtautuminen liittoutumiseen (viimeisessä Hesarin gallupissa prosentit olivat murskaavasti 59 – 22 liittoutumattomuuden puolesta).

Liittoutumattomuusasetelma on siis kiveen hakattu? Vielä mitä! Länsiliittoutuminen on käännetty uuteen asentoon. Miten? Jälleen vastausta kannattaa etsiä lähihistoriasta. Vanhan blogikirjoitukseni otsakkeessa 27.8.2014 totesin seuraavasti: ”Suomesta uusi koekappale sotilasliittoyhteistyöhön”. Kirjoituksessa argumentoin tällä tavoin:

”Joskus tuntuu siltä, että elämme varjomaailmassa. Suomen virallinen linja on, että pysyttäydytään sotilasliittojen ulkopuolella. Nyt on alkanut uusi kausi, jonka nimenä on `spekulaatioliittoutuminen´.

Voimavaroja jännitetään äärimmilleen, kuka kertoo räväkimmin siitä, kuinka lähelle Nato-liitolaisuutta voidaan mennä. Kansalaiset saavat aitiopaikalta seurata tätä varjonyrkkeilyä. Eliitti käy keskustelua Suomi-neidon pään yli.

Parhaimmillaan/pahimmillaan ollaan vanhassa YYA-asetelmassa, jossa ulkopoliittiset kysymykset ovat tavalliselle kansalaiselle aivan liian monimutkaisia. Luottakaa johtajiin! Jotkut näyttävät jo panostavan Suomen ja USA:n väliseen suoraan ”YYA-sopimukseen”. Mihin tässä enää Natoa tarvitaan!”

Meillä on Natoon sovellettu ns. hivuttautumisstrategiaa. Siihen kuuluu vetoaminen joskus menneisyydessä tehtyyn yleisluontoiseen päätökseen. Mitä yleisluontoisempi päätös on, sen parempi. Yhtäkkiä siihen viitataan jonkin konkreettisen toimenpiteen yhteydessä antaen ymmärtää, että ”tästähän on jo sovittu”.

Enää en puhu spekulaatioista, nyt puhun niiden toteutumisesta. Vuonna 2014 vetämäni johtopäätös on realisoitumassa. Niin, mihin Natoa tarvitaan? Totta kai kannattajien mukaan vaikka mihin, mutta kun liittoutumisen kannatusluvut ovat Suomessa noin alhaalla, niin taktiikkaa oli muutettava ja sitä on muutettu. Nyt asia ilmaistaan näin: Suomi on jo aika päiviä sitten liittoutunut! Ei Nato olekaan enää puuttuva rengas Suomen turvallisuudessa. Meillä on kumppanuuksia joka lähtöön ja sitä paitsi meillä on suorat yhteydet Yhdysvaltoihin, ei siinä Natoa tarvita välissä. Kohta jo harjoittelemme ”suursotaharjoituksessa” USA:n ja muiden luotettavien kumppaniemme kanssa puolustautumista Venäjää vastaan. Ei, emme me tietenkään suuntaa aseita ketään vastaan, me vain harjoittelemme sotaa!

Mikään ei ole niin kuin ennen! Mitä tarkoittaa edellä mainittu EU:n turvallisuus- ja puolustusyhteistyön tiivistyminen? Sitä, että Suomi on allekirjoittanut tässä kuussa (marraskuu 2017) sopimuksen ”pysyvästä rakenteellisesta yhteistyöstä” (PRY) muiden EU-maiden kanssa. Muutos ei ole ehkä suuri niissä maissa, jotka ovat Naton jäseniä, mutta Suomi on tehnyt erittäin merkittävän päätöksen ”sotilaallisesti liittoutumattomana maana”. Itse asiassa Suomi on nyt välillisesti liittoutunut suuren Nato-maihin kuuluvan joukon kanssa.

Tämä käy ilmeisesti useimmille Natoa vastustaville suomalaisille, onhan EU paljon miellyttävämpi yhteistyökumppani, koska siinä ei ole mukana isoa, pahaa USA:ta. Mutta Setä Samuli -yhteistyösuhde onkin betonoitu muuta kautta keskinäisillä sopimuksilla. Meidät on ympäröity läntisellä sotilaallisella liittoumalla (EU:n 28 maasta 22 kuuluu Natoon)!

Toki PRY vaikuttaa tässä vaiheessa kovin paperiselta periaateluonnokselta, kun ajatellaan sopimuksen realisoitumista. Timo Soini on viitannut siihen, että Suomi liittyi aikoinaan Euroopan unioniin juuri turvallisuuspoliittisista syistä. Minä kun muistan, että painotettiin erityisen voimakkaasti talouspoliittista turvallisuutta (ei devalvaatioita, ei inflaatioherkkyyttä jne.). Mutta tänä päivänä on toisin: melkein kaikki yhteistyö on turvallisuuspolitiikkaa.

Mielenkiintoinen sana tuo ”puolustusyhteistyö”. Siinä on niin pehmeä tuntu: ketään ei vahingoiteta, jos ei itse erehdy hyökkäämään meidän kimppuumme. Mutta ajatellaankohan (kuvitellun) vihollisen taholta, että kysymys on vain puolustuksesta eikä kenties lännen eteen työnnetystä hyökkäystukikohdasta?

Historian syvyyksistä voidaan kaivaa joitakin esimerkkejä kuinka varhaisempina aikoina asiat on nähty. Tuttua on, että talvisodan loppuvaiheissa Ranska ja Englanti olivat tarjoamassa apua hädässä olevalle Suomelle. Kuitenkin historian tutkijat ovat aika päiviä sitten osoittaneet, että liittoutuneita kiinnosti lähinnä Ruotsin rautamalmi ja vasta toissijaisesti Suomi. Ruotsalaiset tiesivät tämän ja ilmoittivat, että läpikulkua Ruotsin läpi Suomen avuksi ei voi tapahtua. Sitä paitsi avustusjoukot olisivat tulleet – odotettua huomattavasti pienempänä joukko-osastona – pahasti viivästyneenä.

Ns. Jartsev-neuvotteluista vuosina 1938-1939 kävi ilmi, että Neuvostoliitto pelkäsi Saksan käyttävän maa-aluettamme hyväksi hyökkäyksessä Neuvostoliittoa vastaan. Se ei luottanut puolustuskykyymme. Ennalta ehkäisevästi Neuvostoliitto ryhtyi toimenpiteisiin: tehtiin kaupat Saksan kanssa etupiireistä jne.

Olen toki ensimmäisenä sanomassa, että historia ei opeta, joten tikulla silmään sitä, joka menneitä muistelee. Tässä yhteydessä viittaankin vain siihen, että sopimusmaailma sotilaallisessa konfliktissa on usein rutistetun paperin arvoinen. Kaksi arvokasta asiaa voitaisiin kuitenkin ottaa esille liittyen ympäristöömme: suhteet pidetään naapureihin niin hyvinä kuin mahdollista (ilman naapuriin kohdistuvaa uhkaa) ja toiseksi oma puolustuskyky pidetään niin korkealla, että potentiaalinen vihollinen ei halua ylittää hyökkäyskynnystä.

Kaiken taustalla on toki laajempi rauhantyö. Suomi - em. sitoumusten aiheuttamat rajoitteet huomioiden - voisi sopia rauhaa edesauttaviin välitystehtäviin (en sano rauhanvälittäjäksi, siihen Suomi on liian köykäinen taho).

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Media kiirastulessa

Yle TV1:n ulkolinjalta tuli 19.10.017 dokumentti ”Totuuden jälkeinen aika” (Post Truth Times), jonka valotti tapahtumia mediamaailmassa viimeisen vuoden ajalta. Dokumentti oli erilainen kuin ajattelin. Oletin siinä käsiteltävän totuuden ja valheen käsitteiden kietoutumista yhteen siten, kun ne ilmenivät esimerkiksi presidentti Trumpin tullessa valtaan.

Tosiasiassa dokumentti käsitteli toimittajan työn muuttumista. Toki se valotti asioita taustanaan valheellisen tiedon esilletulo nimenomaan nykytapahtumien valossa.

Ohjelman avainlause oli varmaankin sinänsä itsestään selvän tuntuinen päätelmä, että tosiasioita ovat ne, jotka ovat verifioitavissa. Dokumentin oletusväittämänä voidaan pitää ohjelmassa vilautettua Trumpin lausumaa, jonka mukaan ”Barack Obama synnytti Isisin”. Jos presidentti Trump olisi ollut rehellinen, hän olisi ottanut esille republikaani George Bush nuoremman ratkaisevan roolin, kun tämä lähetti joukkoja tuhoamaan Irakin kuvitellut joukkotuhoaseet ja syrjäytti Zaddam Husseinin, joka oli omalla kammottavalla tavallaan pitänyt yllä uskontoryhmien kauhun tasapainoa. Bushin politiikalla ei kuitenkaan ollut mitään merkitystä Trumpin retoriikassa, koska hänen ainoa tarkoituksensa oli kertoa, että hänen edeltäjänsä Barack Obama epäonnistui suurin piirtein kaikessa ja hän itse luo oman intuitionsa voimin suurenmoisen Yhdysvallat-nimisen valtion.

Dokumentissa haastatellut asiantuntijat (joista eniten arvostan Noam Chomskya) leimasivat kaikki hallitukset, olivatpa ne Britanniasta, Ranskasta tai USA:sta valehtelijoiksi. Jotenkin hahmotan tällaisen kategorisesti paheksuvan ajattelutavan anglosaksisen maailman päähänpinttymäksi. Ei Skandinavian maissa suin päin nimitetä hallitusta valehtelijaksi. Hallitukselle sentään annetaan mahdollisuus toimia totuuden torvena!

Ihmiset hyväksyvät valheen, kun ovat tietämättömiä totuudesta. Niinpä Donald Trumpin propaganda hyväksytään suurpiirteisesti, onhan hänellä suuren johtajan painoarvoa. Pelottavaa tässä on, että yleissivistyksen puute saa monet uskomaan presidentin propagandaan onpa se miten epäuskottavaa tahansa.

Medialla on syytä itsetutkiskeluun, sillä usein vain huono uutinen on hyvä uutinen. Se, mikä on tervettä, ei ole huomionarvoista. Kiinnostuksen kohteena ovat epäkohdat ja puutteet. Tavanomaisuus ei merkitse mitään, dramatiikkaa rakastetaan. Joistakin dokumentin haastatelluista huomasi, että toimittajuus oli ollut heille kutsumustehtävä, alusta lähtien ainoa ammatti, jota he olivat ajatelleet. Entä puuttuva ”normaali” elämä, olisiko sitä tarvittu perspektiivin luomiseen toimittajan työtä varten?

Dokumentin ehkä merkittävin osa käsitteli toimittajan työn muutosta. Ihanteena pidettiin syvältä luotaavaa mediatyötä riittävillä aikatauluilla. Niihin ei valitettavasti ole enää aikaa eikä resursseja. Paperilehtien kriisi ja kysynnän aleneminen ovat johtaneet toimittajien irtisanomisiin, kiireiseen jutuntekoon ja toimittajan työn laadun heikkenemiseen. Poikkeuksena mainittiin New York Times, joka dokumentin mukaan ankeinakaan aikoina ei ole sanonut irti varsinaista toimittajatyötä tekeviä.

Kiireestä johtuen lehtijuttu tehdään helpoimman kautta eli käytetään valmiita virkakoneiston tai järjestöjen lehdistötiedotteita, jotka jäljennetään lehteen. Töitä on harvenevalle toimittajajoukolle niin paljon, että perehtymiseen ei jää aikaa: ”toimittaja tekee muiden tekemiä juttuja”. Ei jää aikaa sijoittaa uutinen oikeaan yhteiskunnalliseen ja historialliseen yhteyteen.

Toimittajan työtä nähtiin uhkaavan ”tietoviihde”. Myös sosiaalinen media osallistuu tiiviisti tietoviihteen tuottamiseen tarjoten ”kirittäjän apua” varsinaiselle medialle. Viihdyttäminen toimittajatyössä merkitsee Chomskyn mukaan ”ajattelun rajoittamista”. Liian nopea reagointi faktisiin tapahtumiin heikentää jutun tasoa. Ulkonäköseikat – ei sisältö – ratkaisevat taisteltaessa asiakkaiden ja mainostajien huomiosta.

Suurena vaarana nähtiin ”konsensuksen tuottaminen” eli ”samanäänisen” viestinnän tarjoaminen. Tiedon tuottajia on kymmenittäin tai sadoittain, mutta useimmilla on sama ääni. Rutiinitoimittajatyössä sekoittuvat uutiset, lemmikit ja viihde yhdeksi keitokseksi. Tärkeäksi muodostuu huomion saaminen, ei sisältö.

Yhteenvetona dokumentista jäi käteen ensinnäkin toimittajan työn nopea muuttuminen aivan viime vuosina, toiseksi lehtien käyttöönottamien maksumuurien vaikutus eli ne saavat uutisiin haluamansa sisällön, jotka maksavat siitä ja kolmanneksi tiedontarkistamisen merkityksen korostuminen.

Totuuden jälkeisen ajan (mitä se sitten tarkoittaakin) ihmiset pyrkivät leimaamaan median valehtelijaksi. Jokaisella on lupa omaan totuutensa. Postmoderni suhteellisuus värittää totuutta. Yhteinen tosiasiatieto nähdään epäilyttävänä. Samaan aikaan nämä samat ihmiset ovat helppoja uhreja propagandistille.

tiistai 21. marraskuuta 2017

Populismi liberaalin demokratian haastajana

Professori Jan-Werner Müller (synt. 1970) on kirjoittanut tiiviin teoksen populismista nimellä ”Mitä on populismi?”, 2017 (alkuperäinen teos: What is populism? ). Teoksen on kustantanut Eurooppalaisen filosofian seura ry. Sujuvasta suomennoksesta on vastannut Tapani Kilpeläinen.

Keskityn tässä kirja-arviossa referoimaan teoksen lopussa olevaa johtopäätösosiota, ”Seitsemän teesiä populismista”. Samalla peilaan omia näkemyksiäni kirjan teesejä vasten.

Eniten henkilökohtaisesti kiinnosti teesi nro seitsemän, jossa Müller pohtii liberaalin demokratian ja populismin suhdetta. Oleellinen Müllerin johtopäätös on, että populismi ei korjaa liberaalia demokratiaa siinä mielessä, että se toisi politiikan lähemmäs kansaa, mutta hyödyllinen se voi olla, jos se tuo esille, että osaa kansasta (sen intressiä, sen identiteettiä) ei edusteta lainkaan. Mutta yhtä oleellista on, ettei edellä esitetty oikeuta populisteja esiintymään kansan ainoina edustajina, tai että heidän kannattajansa olisivat ”todellista” kansaa. Sitten tulee oleellinen lause: ”Populismin pitäisi … pakottaa liberaalin demokratian puolustajat pohtimaan tarkemmin, millaisia (edustuksen) nykyiset epäonnistumiset voisiva olla”. Tämä velvoittaisi liberaalin demokratian kannattajat pohtimaan syvällisemmin poliittiseen yhteisöön kuulumisen kriteerejä. Miksi siis liberaalin demokratian tärkeinä pitämät arvot tulisi säilyttää arvokkaina myös jatkossa?

Tarkastelen tässä ensisijaisesti suomalaisia populisteja, joiksi lasken perussuomalaiset ja heitä lähellä olevat tahot. Sovellan Müllerin teesejä suomalaiseen populismipohjaan. Paradoksaalisesti suomalainen demokratia on – siltä ainakin näyttää juuri nyt – sulauttamassa populistit perinteisten puolueiden sisälle. Ei kuitenkaan ole kulunut pitkääkään aikaa, kun liberaalin demokratian edustuksen aukkopaikkoja oli runsaasti. Ensikipinöitä populismille olivat EU-vastaisuus (esim. rahan ”syytäminen” Kreikalle, yleinen EU-vastaisuus (”missä EU, siellä ongelma”) ja pakolaisongelman räjähtäminen käsiin. Näiden takana nähtiin olevan epämääräisen eliitin, joka ei tunnistanut kansan kipupisteitä. Tähän yhdistettiin vanhojen puolueiden kyvyttömyys hoitaa kansalaisten asioita (osin sen takia, että aika meni maailmoja syleilevien ongelmien hoitamiseen). Vastustuksen kohteena olivat myös liberalismi yleensä ja sukupuolivähemmistöt erikseen sekä vihervasemmiston ”Suomen kansalle” vieraat arvot. Olen myös esittänyt, että ketju sivistysyhteiskunta – liberaali demokratia - yhteiskunnan eliitti on populistien toimesta kytketty yhteen epäilyttäväksi kokonaisuudeksi. Kautta rantain on lähestytty amerikkalaista ”minusta tuntuu” -totuutta. Se määritti totuuden henkilökohtaisesti koetuksi, ei universaaliksi. ”Yleinen totuus” oli jotain epäilyttävää tuputtamista.

Kuten sanottu populismin viehätys näyttää juuri nyt horjuvan, sillä gallupien mukaan palaaminen vanhoihin puolueisiin näyttää olevan käynnissä. Tämä johtunee isojen kysymysten (EU, pakolaiset) väljähtymisestä ja kyllästymisestä populistien lupausten täyttymättä jäämiseen sekä populistien hajoamiseen toisaalta osaksi establishmenttia ja toisaalta osaksi populistista protestia. Populismin on totuttu edustavan yksinkertaisia ratkaisuja, nyt tilanne ei enää ole sellainen.

Müller esittää kirjansa johtopäätösten kohdissa 1-6, että populistien kanssa tulee käydä poliittista keskustelua. Tässä eri valtioiden poliittiset ryhmät poikkeavat toisistaan. Monissa maissa keskusteluyhteys vanhojen puolueiden ja populistien välillä on olematon tai heikko. Suomessa populistit pääsivät jopa hallitukseen. Seuranneet monipolviset vaiheet osoittivat, että hallitusvastuu suurelta osin haurastutti populistien alun perin saavuttamia hyviä asemia.

Populisteilla on Müllerin mukaan taipumus omaksua vanhan establishmentin tapoja ennen pitkää: valta tekee kaikista pääpiirteissään samanlaisia. Ei siis ole ”parempaa valtaa”, johon on hankittu valtuutus ”paremmalta kansalta” tai vanhojen puolueiden turhautuneilta kannattajilta. Pahimmillaan populistit rupeavat sortamaan kansalaisyhteiskuntaa omiin ehdottomiin päämääriin päästäkseen. Suomessa epämääräinen tai vastenmielinen käytös on jäänyt yksilöiden toilailuiksi. Populistit eivät puolueena ole pystyneet saavuttamaan sellaista asemaa, että edes teoreettisesti olisi ollut vaara sortaa liberaalia demokratiaa.

Populistit vaativat kansanäänestyksiä, mutta eivät sen takia, että saataisiin selville kansan todellinen tahto vaan saadakseen omalle agendalleen oikeutuksen. Populismi ei Müllerin mukaan ”johda poliittisen osallistumisen lisääntymiseen”. Voidaan todeta, ettei suomalainen populismi ole erityisen hanakasti hakenut ratkaisuja kansanäänestyksistä.

Müller puhuu ”hiljaisesta enemmistöstä” tai ”todellisesta kansasta” populistien välineenä ajaa omaa agendaansa eteenpäin. Populistit pystyvät aina asettamaan ”todellisen kansan mielipiteen” virallisia faktoja vastaan. Müllerin sanoin ”populistin poliittinen kanta tehdään immuuniksi empiiriselle kumoamiselle”.

Tämä lienee hyvin yleinen – ja Suomessakin nähty – tapa ajaa omaa agendaa eteenpäin. Populisteilla on usein ”toisenlainen totuus”, jonka varjolla oma asia pärjää vastaväitteille.

Müllerin mukaan populistit oppositiossa ”korostavat …. että eliitit ovat moraalittomia, kun taas kansa on moraalinen”, eikä ”voi erehtyä”. Eliittien taakse linnoittautuvat menettävät arvostuksensa eivätkä kuulu ”oikeaan” kansaan. Tuttua puhetta Suomessakin, joskin näin kärjistetysti ilmaistuna vierasta suomalaiselle poliittiselle kulttuurille.

Müllerin mielestä populismi on ”edustuksellisen politiikan alituinen varjo”. Aina on mahdollista, että – olipa kysymys populismista tai ei – jokin taho esittäytyy kansan äänenä. Populismia ei ole diktatuureissa (jos sitten diktaattori ei itse edusta populismia), vaan se on Müllerin mielestä edustuksellisen demokratian ilmiö. Populistit sinänsä eivät vastusta edustuksellisuutta, mutta korostavat, että vain he ovat kansan oikeutettuja edustajia.

Jälleen oikean suuntainen ajatus, mutta vierasta jyrkkyydessään suomalaisessa järjestelmässä.

::::::::::::::::::

Ovatko Jan-Werner Müllerin seitsemän teesiä kattava esitys populismista?

Ainakin voidaan sanoa, että Müllerin tiivis esitys populismin olemuksesta on huomionarvoinen näkökulma jatkuvasti ajankohtaiseen ilmiöön. Lisäisin hänen teeseihinsä ainakin populismin usein johtajavaltaisen luonteen, joka on ominaista myös suomalaiselle populismille. Johtajille on ominaista usein karismaattisuus, jolla he peittoavat kilpailijansa.

Müller ei myöskään seitsemässä teesissään tuo suoraan esille populismin luonteeseen kuuluvaa pyrkimystä asioiden äärimmilleen yksinkertaistamiseen: populistilla on aina selkeä ratkaisu asioihin, joita perinteiset poliittiset puolueet eivät väitteen mukaan osaa ratkaista.

Populismin menestymisen kynnyskysymys on, miten onnistuneesti se osaa hyödyntää hallitus-oppositio -akselilla toimimista. Pitkälle viedyssä rutinoidussa demokratiassa populististen puolueiden menestymisen mahdollisuudet pidemmällä aikaperspektiivillä ovat rajalliset. Järjestelmällä - ainakin suomalaisten esimerkkien mukaan – on taipumusta syödä populistien kannatusta, joskin sitkeä populistinen perinne voi synnyttää populismin toisen tai kolmannen sukupolven.

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Sivistystahto on eliitin projekti?

Risto Volanen kirjoitti taannoin blogissaan, että eniten nykyaikaisen Suomen syntyyn vaikuttivat snellmanilaiset (eurooppalaisista suuntauksista tulleet) sivistysaatteet. Snellmanin sanoin pieni kansa elää sivistyksestä ja tosiasioista. Joskus tuntuu siltä, että molemmat ovat haurastuneet nykypäivää lähestyttäessä.

Volasen mielestä kysymys ei ole satunnaisesta sivistyksen hapertumisesta vaan monista henkisistä, taloudellisista ja poliittisista haasteista, jotka olemme kohdanneet: ”…. kerran saavutettu modernin ja valistuksen aika on tullut pysyäkseen. Kuitenkin valistus ja sivistys vaativat jokaiselta sukupolvelta uudelleen omaksi käsittämistä ja kohottamista. Jos sitä ei tapahdu, seurauksena on taantuminen”.

Juuri nyt on tunne, että pitkä hyvinvointiyhteiskunnan luomiseen liittyneen sivistymisen vaiheen jälkeen on seurannut takaisku. Tai ainakin nyt huojuen ja horjuen etsitään uuden sukupolven omaa sivistysaatetta. Enkä tässä tarkoita pelkästään digitalisaatiota, automaatiota ja robotiikkaa.

Me olemme tottuneet siihen, että seuraava sukupolvi on aina enemmän koulutettu kuin edeltävä. Välillä on tapahtunut todellisia hyppäyksiä, kuten ryntäys oppikouluihin 1960-luvun vaihteessa (kuuluin itse tähän joukkoon) ja toisessa vaiheessa ryntäys yliopistoihin 1970-luvun vaiheessa (kuuluin itse tähän joukkoon). Kysymyshän oli tietenkin paljolti samoista ihmisistä. Muistan kuinka professorimme siunaili tason putoamista, kun opiskelijamäärän lisäys kerralla oli niin suuri. Hyväksi koin, että ns. ylioppilaselämä eli kukoistusaikaa samoin kuin poliittinen herääminen.

Yhdysvalloissa tämä koulutusekspansion hiipuminen alkoi jo kauan sitten, mutta on nyt leviämässä myös Suomeen. Tähän on monta syytä. Syntyvyys on pienentynyt ja korkeakoulua edellyttävistä työpaikoista on aiempaa kovempi kilpailu. Kysyntää on ammattimiehille ja palveluelinkeinojen pienipalkkaisille työntekijöille.

Mutta miten tähän vaiheeseen on tultu?

Snellmanilainen sivistysvaltio oli mielestäni juuriltaan eliitin ohjelmajulistus, josta se sitten levisi koko kansan liikkeeksi. Kansalaiset ovat omaehtoisesti halunneet sivistyä ja valtiovalta on vastannut haasteeseen.

Suomalaiset ovat myös kiitollisia verorahoilla saaduista palveluista ml. koulutuspalveluista. Verohallinnon tutkimuksen mukaan 79 prosenttia kansalaisista maksaa mieluusti veronsa. Se lienee kansainvälisestikin ehdoton huippulukema. Ei ihme, että tunnettu amerikkalaistutkimus nimesi Suomen ehyimmäksi valtioksi lähes 200 maan joukosta – ja vieläpä ylivoimaiseen tapaan.

Kaiken saadun hyvän jälkeen tuntuu kuitenkin siltä, että jossakin vaiheessa sivistyksessä on saavutettu kyllästymispiste, joskin tätä on vaikeaa osoittaa mitattavin suurein. Aihetodisteita voidaan käyttää, mutta mittarit puuttuvat. Yritän kuitenkin arvailla, mistä kehitys voisi johtua.

Osa kansalaisista kokee sivistyksen painostuksenomaisesti eliitin ohjelmana. Herääminen eliitinvastaisuuteen on tuonut sivutuotteena tullessaan epäilyn sivistystä kohtaan. Kysymys ei ole mistään kapinasta vaan pikemminkin välinpitämättömyydestä. Oleellista tässä on sivistyksen polarisoitumisilmiö. Juuri päättyneillä kirjamessuilla opetusalan ammattilaiset todistivat, että osa koulupojista ja -tytöistä lukee intohimoisesti kirjallisuutta. Mutta on niitäkin, jotka eivät harrasta lukemista ja heitä on paljon. Populismi saa käyttövoimansa välinpitämättömyydestä sivistysajatusta kohtaan. Sivistystä on tavalla tai toisella alettu pitää eliitin viekoittelevana sivistysprojektina.

Sivistysvastaisuus saa eri erilaisia ilmenemismuotoja, kuten haukkumanimi kulttuurimarxilaisuus osoittaa. Tähän käsitteeseen on sisäänrakenettu ajatus, että asianomaiset pitävät itseään parempina ihmisinä. Tämä eliitti tulkitaan irralliseksi vihervasemmistolaiseksi ryhmäksi. Jotta kontrasti kasvaisi suureksi nähdään vastapuolella olevat äijäkulttuurin edustajiksi, joita sivistyneistö ja suvaitsevaisto yrittää huonolla menestyksellä johtaa harhaan.

Pahimmillaan eliitti ja sen takana oleva valtiovalta leimataan epäilyttäviksi tai peräti vastenmieliseksi.

Snellmanilainen sivistysprojekti on saanut taakakseen monia rasitteita. Yhtymäkohdat liberaalidemokratiaan ovat selvät, niinpä se saa monen mielestä mennä pesuveden mukana. Kansakuntaa pitää johtaa edestä ei takaa isojen kansanjoukkojen selän takaa. Toisaalta kirjamessujen 84 000 kävijää kolmessa päivässä on rohkaiseva viesti. Huolestunut pitäisi olla ehkä siitä, että käsittääkseni messut suuruudestaan huolimatta ovat valikoidun joukon tapahtuma.

Jos oikein ymmärsin, niin Risto Volanen Helsingin kirjamessuilla korosti, kuinka sivistystahto on voimakkaampi kuin autoritäärinen vallanpito. Todisteeksi voisi esittää Suomen, joka selvisi 1800-luvulla lujalla sivistystahdolla Venäjän imperiumin takapajuisesta painostuksesta.

Itse asiassa Itä-Euroopan autoritäärisesti johdetut valtiot yrittävät juuri tällä menettelyllä päästä eteenpäin. Länsimaisia oikeusvaltioperiaatteita ei kunnioiteta, mutta koulutus tajutaan kansakunnan voimavaraksi. Periaatteessa näinkin voi - Suomen esimerkin viitoittamana - kehittyä, mutta epäilen, että sivistystahto lopulta murtaa autoritaarisuuden.

Juuri nyt näyttää siltä, että Suomessa populistinen vyörytys (ja populistinen äijäkulttuuri) on kärsimässä tappion ja edellä esitetty pohdinta sivistyksen asemasta on liian pessimistinen. Pidemmälle vietyihin johtopäätöksiin ei tosin ole aihetta.

perjantai 17. marraskuuta 2017

Niinistön-Tuomiojan ulkopoliittinen linja

Pieni selityksenpoikanen lienee tarpeen heti aluksi. Tarkoitus on luoda eräänlainen sormiharjoitus ulkopolitiikan pitkästä linjasta. Pääpaino on 2000-luvun tapahtumissa, mutta taustatiedoilla on suuri merkitys, siksi kertaan historiaa. Näkemys on puhtaasti omani, enkä kaihda oikoa tiettyjä historian jatkumon kohtia. Teen tämän puhtaasti sen takia, että oleellinen – oman näkemykseni mukaan – erottuisi valtavasta tapahtumien mylläkästä. Niinistön-Tuomiojan linja ei ole kiveen hakattu linja, vaan pikemminkin keino ymmärtää nykyistä ulkopoliittista (ja osin turvallisuuspoliittista) tilannetta.

Toisen maailmansodan jälkeen on tullut tavaksi nimetä Suomen ulkopoliittinen linja nojautuen joihinkin johtohenkilöihimme. Heti maailmansodan jälkeen puhuttiin Paasikiven linjasta. Linjan sisältönä oli pitää soveltuvin osin etäisyyttä Neuvostoliittoon kuitenkin myötäillen sietokyvyn rajoissa Neuvostoliiton ”legitiimejä” intressejä. YYA-sopimus oli Paasikiven kannalta rajoite Suomen itsenäisyydelle, johon oli kuitenkin sopeuduttava. Siihen oli suostuminen varsinkin, kun Stalininkin mielestä kysymys oli ”Paasikiven diktaatista”. YYA-sopimus muodosti yhden pitävän laidan Suomen liikkumatilassa kylmän sodan aikana.

Neuvostoliitto oli tyytyväinen toisen maailmansodan saavutuksiin eikä asettanut kyseenalaiseksi Suomen päättäväisyyttä pysyä itsenäisenä kansakuntana. Kremlissä Stalinilla oli tapana läheistensä läsnä ollessa – yön hetkinä - pyöräyttää karttapalloa ja evästää kuulijoita lausahduksella ”katsotaanpa, mitä olemme saavuttaneet”. Ja se, mitä oli saavutettu raudalla ja verellä, ei ollut ihan vähän.

Tärkeää Stalinille ja hänen seuraajilleen oli, että Suomessa oli presidenttinä Neuvostoliiton luottomies, jonka varaan saattoi laskea. Hallituksen piti olla sellainen, että se piti voimassa YYA-sopimuksen pykälät ilman poikittaista sanaa. Paasikivi toimi niiden rajojen puitteissa, jotka katsoi itsellään olevan, joskin piti akuuttia tilannetta joskus ”hirmuisena”. Hän sälytti itsellään viimekätisen periksi antamisen päätöksen eikä suostunut suomettumisen nimellä tunnettuun moraalittomuuteen.

Urho Kekkosen valmistautuessa suureen tehtäväänsä Johannes Virolainen keksi yhdistää Paasikiven linjaan tulevan presidentin nimen: syntyi Paasikiven-Kekkosen linja. Itse asiassa tuo linja on huonosti perusteltavissa: tosiasiassa oli Paasikiven linja ja oli Kekkosen linja. Kekkonen oli aktiivinen toimissaan, Paasikivi passiivinen. Kekkonen pyrki omalla toimeliaisuudellaan luomaan uutta linjaa. Hän kytki ulko- ja sisäpoliittisen toimintansa pitkälti Neuvostoliiton tukeen osin kilpailijat peitotakseen ja osin sen takia, että Neuvostoliitolla oli halu vaikuttaa Kekkosen kautta varsinkin hallituspolitiikkaan.

Kekkonen käytti useissa tilanteissa Neuvostoliittoa hyväkseen ajaakseen omaa ja kannattajiensa valtapoliittista etua. Kekkonen tuli näillä teoillaan käynnistäneeksi suomettumisen, jonka ytimessä on Neuvostoliiton mahdin käyttö toisia suomalaisia vastaan. Uusissa arkistolöydöissä, jotka juuri on julkaistu, tämä käy tavattoman selvästi ilmi. Se, mitä on epäily ilman todisteita, on nyt vahvistettu monilta osin oikeaksi.

Kekkonen pyrki luomaan liikkumatilaa lännessä hyväksymällä Neuvostoliiton puuttumisen Suomen sisäisiin asioihin. Tässä työssään hän noudatti opportunistista politiikkaa, jossa tarkoitus pyhitti keinot. Paineen kaupallisten suhteiden järjestämiseen lännen kanssa loi suomalainen teollisuus, joka tarvitsi läntisiä markkinoita.

Monet ovat sitä mieltä, että Kekkonen onnistui, koska Suomi säilyi itsenäisenä. Mutta oliko Suomen itsenäisyys vaarassa? Tämä lienee liioittelua, Suomen itsenäisyys ei ollut kylmän sodan aikana vaakalaudalla, vaikka sellainen kuva haluttiin joillakin tahoilla luoda. Kekkonen yhdessä apuriensa kanssa loi ajattelun, jonka mukaan ulkopolitiikka oli rakettitiedettä, jota vain harva ymmärsi. Tämä johti autoritääriseen johtamiseen: oli pyhäinhäväistys, jos joku muu puuttui ulkopolitiikkaan.

Max Jakobsonin mukaan viimeistään 1970-luvulla leijonankesyttäjä Kekkoselta loppuivat leijonat kesken (so. ulkopoliittiset vastustajat). Yhdeksänkymmentä prosenttia kansasta kannatti YYA-sopimuksen rajaamaa puolueetonta ulkopolitiikkaa - tämän kirjoittaja muiden mukana.

Kekkosen jälkeen syntyi tilanne, jossa monet halusivat palauttaa Paasikiven linjan voimaan. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjä ei painostanut Suomea 1970-luvun malliin. Suuri enemmistö johtavia poliitikkoja sitoutui Paasikiven linjaan, vaikka Neuvostoliittoa ei enää ollutkaan. Ei heittäydytty kansakuntana lännettymisen ”syleilyyn”, vaikka toisaalta monet olisivat niin halunneet.

Katsottiin, että EU turvallisuuspoliittisine tavoitteineen oli riittävä tae Suomenkin olemassa ololle. Tilanne säilyi pitkään (1990-luvun alusta 2010-luvulle) karkeasti ennallaan. Monet ovat nähneet, että muutos tapahtui 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, kun Venäjä kävi sotaa Georgiassa ja Putinin suulla ilmaistiin, että Neuvostoliito ei halua olla toisen luokan suurvalta, vaan pyrkii kylmän sodan aikaiseen ykköskategoriaan takaisin yhdessä Yhdysvaltain (ja myöhemmin Kiinan) kanssa.

Venäjä on määrätietoisesti kasvattanut poliittista painoarvoaan varsinkin 2010-luvun kuluessa. Itä-Ukrainan sota ja Krimin miehitys ovat olleet osoituksena tästä. Uudessa tilanteessa Suomi on joutunut irtautumaan vanhoista ulkopoliittisista opeista ja hakemaan uusia.

Suomen ulko- turvallisuuspolitiikkaa on määrittänyt vahva lännettyminen 2010-luvulla. On hakeuduttu Nato-kumppanuuksiin ja harjoitettu turvallisuuspolitiikassa aiempaa huomattavasti aggressiivisempaa linjaa, joka näkyy mm. kansainvälisten sotaharjoitusten tiheässä järjestämisessä. Samaan aikaan varsinkin presidentti Niinistö on hakenut tietynlaista keskitien linjaa niiden vaihtoehtojen joukosta, jotka ovat olleet realistisesti käytettävissä. Tähän kuuluu luottamus EU:n (Maastrichtin sopimus, Lissabonin sopimus) kykyyn tarjota joskus uskottava puolustus.

Voidaanko linjaa sanoa Niinistön linjaksi neljine pilareineen (uskottava puolustuskyky, läntiset kumppanuudet, hyvät suhteet Venäjään, YK + kansainväliset järjestöt)? Voidaan kyllä, mutta itse näen linjassa myös muita aspekteja. Määrittäisin uuden linjan Niinistön-Tuomiojan linjaksi. Herrojen ajatukset poikkeavat juuri sen verran toisistaan, että ne täydentävät toisiaan. Kun Suomen kansa on omaksunut gallupeissa ylivoimaisen enemmistön turvin liittoutumattoman linjan, on Tuomiojan tuoma asiantuntijanäkemys ollut demokratisoimassa kokonaislinjaa.

Niinistö johtaa ulkopolitiikkaa suvereenisti, mutta Tuomioja tuo siihen sävyn, joka Niinistön pitää ottaa huomioon. En tiedä, mitkä ovat herrojen välit, mutta otaksun, että he käyvät aktiivista keskustelua Suomen linjasta.

Niinistö on silmiinpistävän selkeästi ottanut huomioon Venäjän – paasikiviläisittäin sanottuna – ”legitiimit” intressit eikä ole sortunut läpeensä lännettyneeseen politiikkaan. Ei hän ole myöskään sortunut suomettumiseen vaikka herkimmät häntä – väärin perustein – siitä syyttävätkin. Niinistön linja - Tuomiojan vahvasti tukiessa – perustuu vanhaan historian totuuteen, että Venäjä ei katoa mihinkään. Se on ankkuroitunut suurvallaksi, vaikka ajoittain onkin ajautunut sekasorron kausiin.

Tuomiojan panos linjassa on johdettavissa hänen kokonaisajatuksestaan geopoliittisessa näkymässä. Suomi ei voi ankkuroitua länteen niin perusteellisesti kuin jotkut haluaisivat. Suomi ei esimerkiksi tarvitse sotilaallista liittoutumista sen takia, että voisi tulla luetuksi läntiseen kulttuuripiiriin. Se kuuluu siihen monilla muilla perusteilla joka tapauksessa.

Ratkaisevaa tulevaisuuden arvion kannalta on sillä, mikä painoarvo Venäjän aggressiivisuudelle annetaan ja mikä painoarvo annetaan Suomen etenevälle lännettymiselle – myös sotilaallisessa mielessä. Tuomioja pyrkii selvästi toppuuttelemaan länteen sitoutumista ja Niinistö pyrkii liikkumaan eri tahojen välimaastossa, kuitenkin – tulkintani mukaan - ollen lähempänä Tuomiojaa kuin suomalaista poliittista, taloudellista ja sotilaallista eliittiä.

Niinistö hillitsee pinnan alla olevia aggressiivisia liittoutumiseen pyrkiviä voimia ja näkee paremmin kuin kukaan toinen – ehkä Tuomiojaa lukuun ottamatta - että irtautuminen liittoutumattomuudesta rikkoo Suomen kansan yhtenäisyyttä ennalta arvaamattomalla tavalla. Niinistö ei aivan oikein kytke Krimiä ja Ukrainaa sillä tavoin Suomen tai Baltian kohtaloihin kuin monet muut lähes hysteerisesti tekevät.

Presidentin yhteys Vladimir Putiniin on terveellä pohjalla. Saman aikaan Niinistö on hakeutunut länsijohtajien puheille määrätietoisella tavalla. Vallitsee Suomen etujen tasapaino.

Kokonaisuutena Niinistön-Tuomiojan linja on varmistanut Suomen tasapainoisen etenemisen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Suunnan pitäisi olla eräiden tahojen mielestä selvästi enemmän kuin painopistemäisesti lännessä. Paine näyttää olevan kova. On paljolti Niinistön ja Tuomiojan varassa, että eri vaikuttimien tasapaino säilyy jatkossa.

Tärkeimmäksi Niinistön-Tuomiojan linjan prinsiipiksi nostan – suurvaltaetujen ristipaineessa – halun säilyttää Suomen liikkumavara mahdollisimman suurena. Tähän ei kuulu kekkoslainen riippuvuus idästä, jotta saataisiin liikkumavaraa lännessä (tai päinvastoin) vaan itsenäisen Suomen etujen mukainen moniulotteinen asema. Jonglöörillä on pallot ilmassa, mutta niitä on juuri sen verran, että tilanne hallitaan.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Tyhmä demokratia, viisas demokratia

Luin Paul Krugmanin arvion Trumpin verouudistuksesta (Kolumni: 9.11.2017: ”Trump and Ryan Versus the Little People”). Minulle jää käsitys, että verojärjestelmään sisältyy iso määrä huijausta. Hyvin trumpmaista.

Suurin huijaus tapahtuu, kun verouudistus tehdään velaksi. Sen hinta valtiolle (so. veronmaksajille) on 1700 miljardia dollaria (lähde: Kongressin budjettitoimisto) lisää velkaa kansakunnan velkataakkaan seuraavan vuosikymmen aikana. Presidentin taustapuolueelle, republikaaneille tämä on varsinainen takinkääntö: he ovat vastustaneet viimeiseen saakka velkaantumista, kun demokraatit ovat olleet vallassa, nyt he lisäävät velkaa ollessaan itse vallassa. Tapahtunee monta kerta aiemmin toteutunut ilmiö: demokraatit valtaan päästyään joutuvat lyhentämään republikaanien tekemiä velkoja.

Verouudistuksessa on muitakin viheliäisiä piirteitä. Trumpin yritys nimetä verouudistus ”cut, cut, cut” -laiksi ei sentään mennyt läpi, mutta sisältö on täynnä ristiriitaisuuksia. Sen päävaikutus on, että se lisää verorasitusta tuloasteikon alapäähän ja keventää rikkaiden verotusta. Myös keskituloiset ovat ajan mittaan maksajia. Uudistus suosii omaisuuserien haltijoita, erityisesti perittyä varallisuutta.

Verouudistuksen vaikutus 59 000 dollaria tienaavalle kaksilapsiselle perheelle on aluksi todellakin verotusta keventävä, mutta myöhemmin kiristävä. Kymmenen vuoden kuluessa se lisää verorasitusta verrattuna siihen, että nykyinen järjestelmä olisi voimassa. Jopa 400 000 dollaria vuodessa ansaitsevalle uudistus lopulta merkitsee menetyksiä, koska verovähennyksiä pienennetään.

Tax Policy Center arvioi, että yli neljännestä väestöstä kohtaa verojen kiristyminen, ei keveneminen. Uudistus kannustaa myös siirtämään palkkatuloa pääomatuloksi. Myös sosiaaliturvan heikkeneminen on yksi verouudistuksen seuraamuksista.

Näitä asioita käsitellessäni mielen valtaa tuo omituinen tunne: miksi ihmiset äänestävät omaa etuaan vastaan? Eivät vanhat teollisuustyöntekijät ole saaneet lupausten mukaisia työpaikkojaan takaisin. Eivätkä tule saamaankaan. Voiko siis demokraatteihin kohdistuva inho olla suurempi kuin se, että joutuu huijatuksi republikaanien katteettomilla lupauksilla.

Tullaan jälleen miltei houremaiseen tilanteeseen, kun kansalaiset lähtevät mukaan huijaukseen luvattujen täkyjen houkuttelemina. Onko meidän alistuttava jälleen siihen, että vaihtoehtoisia totuuksia tarjoava presidentti sumuttaa niin suuren osan kansaa, että järkeviä päätöksiä ei saada aikaiseksi?

Krugman toteaa yhteenvetona, että republikaanit tapansa mukaan ensin ”valehtelevat häpeämättömästi” siitä, mitkä ovat verolakien vaikutukset ja toiseksi ”yrittävät harhauttaa työväenluokkaan kuuluvia äänestäjiä lietsomalla rotujen välistä vihaa”.

Saska Saarikoski kirjoittaa tuoreessa Hesarin kolumnissaan ”Parempi olla sopivasti tyhmä kuin liian fiksu” 12.11.2017 demokraattisen puolueen ongelmasta, kun se tarjoaa kansakunnan johtoon liian fiksuja ihmisiä.

Voisin jatkaa tästä. Ronald Reagania ei hänen kannattajiensa mielestä saisi arvostella, mutta presidentti, jonka päätösten (veroalennukset, sotilasmenojen lisäys) seurauksena valtionvelka lisääntyi 260 prosenttia – samalla, kun hän väitti, että veroalennusten positiiviset vaikutukset kuittaavat velat – täytyy olla joko huijari, hyvä myyntimies tai molempia.

Saarikoski viittaa yhden älykköpresidenttiehdokkaan Adlai Stevensonin paljastavaan sitaattiin 1950-luvulta, kun hän totesi eräälle äänestäjälleen, että fiksujen hänelle antamien äänien määrä ei tulevissa vaaleissa riitä; hän tarvitse enemmistön! Olemme mieltäneet, että eteenpäin pyrkivät osaajat määrittävät kansakunnan suunnan, mutta entä, jos suunnan määräävätkin enemmän tai vähemmän taitavan manipuloijan vietävissä olevat ihmiset. Supliikki pyörryttää ihmiset. Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että Yhdysvaltain demokraatit tarvitsisivat kansanmiehen ehdokkaakseen, jottei syntyisi (lue: synnytettäisi) vihamielistä paheksuntaa, joka koitui Hillary Clintonin kohtaloksi. Republikaanit osasivat käyttää todellista tai kuviteltua demokraateista heijastuvaa ylemmyydentunnetta vastapuolen ehdokasta vastaan.

Tämä on aika vinoa ajattelua. Pitäisikö siis pyrkiä "junttimaisempaan” presidentin tasoon vai mieluummin nostaa kansalaisten sivistyksen tasoa. Itse olen näissä blogikirjoituksissani ollut jälkimmäisen kannalla, mutta myönnän auliisti, että se on pidempi ja vaikeampi tie. Entä pitäisikö tarjota tilalle autoritaarista tai peräti diktatorista järjestelmää? Pohdinta johtaa inhottaviin päätelmiin. Nürnbergissä tuomittujen natsijohtajien älykkyyttä tutkittiin ja todettiin jotain poikkeusta lukuun ottamatta, että he olivat älykkäitä yksilöitä. Äly ei estä moraalittomuutta tai julmien tekojen tekemistä – pikemminkin äly organisoi väkivallan etevämmin.

Skandinavian maiden toimiva demokratia on kuitenkin esimerkki siitä, että ratkaisu demokratian ongelmaan on olemassa. Kypsä demokratia tarvitsee viisaita ihmisiä päättäjikseen ja toimivan kanasanvallan takaa kansalaisten hyvä yleissivistyksen taso. Vähintään on pystyttävä sietämään poliittista vastustajaa.

Liberaalissa demokratiassa (joksi Yhdysvallatkin on toistaiseksi laskettava) järjestelmä korjaa itse itseänsä, jos presidentti tai joku muu vallan instituutio yrittää horjuttaa tasapainoa. Älyttömyydet torjuva viisas vastavoima on olemassa. Diktatuurissa se ei onnistu, koska oppositio on tukahdutettu.