maanantai 23. lokakuuta 2017

Vaikka paremmaksi kaikki muuttuu….

”Vaikka paremmaksi kaikki muuttuu, silti hyväksi ei milloinkaan”, todettiin vanhassa 1960-luvun folk-kappaleessa. Kappaleessa saattaa olla jotain todenperäistä tuosta ajasta. Kirjoitettaisiinko nyt iskelmäsanoitusta tuohon malliin. Epäilen, että ei. Päällimmäiseksi jää tunne, että paremman tulevaisuuden odotus oli 1960-luvulla eräänlainen oletustila.

Olen usein palannut noihin aikoihin kirjoituksissani. Aikakausi oli kummallinen sekoitus voimakasta idealistista tulevaisuuden uskoa (”Elintaso on jo riittävän korkea; nyt on aika parantaa elämänlaatua”) ja toisaalta asevarustelukilpailun keskellä elämistä. Ristiriita ilmeni konkreettisesti siten, että tuolloin pelättiin kolmannen maailmansodan syttymistä. Kun Neuvostoliitto räjäytti kaikkien aikojen suurimman ydinlatauksen lokakuussa 1961 (”Tsar-Bomba”) Novaja Zemljalla, näytti siltä, että varustelukilpailulle ei näy loppua. Kansakoulun neljäsluokkalaisena yritin esiintyä aikuismaisesti ja kerroin koulutovereille, että kysymys oli vain ydinkokeesta, ei sodan valmistelusta. Minulle sanottiin, että menisin ensimmäisenä, kun sota syttyy.

Kuuban kriisi (1962) toi sitten ydinsodan mahdollisuuden todelliseksi vaihtoehdoksi. Kuitenkin minulle on jäänyt 1960-luvusta käsitys optimismin vuosikymmenenä: mikä tahansa saattoi olla mahdollista. Luonnontieteet pääsivät asemaan, jossa juuri kukaan järjissään oleva ei kiistänyt geneettisen informaation DNA-rakennetta. Biologian tunnit olivat tie, totuus ja elämä. Tuntui vaikealta ottaa todesta raamatun opetuksia vetten päällä kävelystä tai Lootin vaimon suolapatsaaksi muuttumisesta. Uskonto ja tieteellinen näkemys irtautuivat omiksi maailmoikseen.

Vai onko tämä vain kuvitelmaa, jälkiviisautta? Olen käsitellyt aihetta perusteellisesti useassa blogikirjoituksessa: ”Olemmeko pessimistejä vai optimisteja?” (19.1.2016), ”Yksinkertaisten vastausten aika on ohi” (6.5.2017), ”Viidenkymmenen vuoden pessimismi osat 1 ja 2 (14.11.2015).

Tommi Uschanov (”Hätä on tarpeen. Kulttuuripessimismin nousu 1965-2015”) antaa yhden selityksen, kun hän toteaa, että pessimismi ei päässyt 1960-luvulla esille, koska juuri käydyt hirvittävät sodat olivat muistutuksena kaikesta pahasta. Ehkä tästä syystä monet nuoret eivät halunneet samaistua sota-ajan sukupolveen. Haluttiin ”omat taistelut”. Suurten ikäluokkien myötä oli syntynyt joukkovoimaa taisteluun paremman tulevaisuuden puolesta. Uschanov: optimismi voittaa, koska ei pystytä samaistumaan pessimismiin. Konkreettisena esimerkkinä otan esille Helsingin Sanomien juttusarjan, jossa lainataan katkelmia lehden 50 vuoden takaisista uutisista. Tarkalleen 12.11.1965 uutisoitiin, että ensimmäistä kertaa Helsingin kaupungin budjetti ylitti miljardin silloisen markan rajan. Sitten tulee oleellinen tieto: ”Summa on 17,6 prosenttia suurempi kuluvan vuoden talousarvion loppusumma, joka on 912,2 miljoonaa markkaa”. Ei ihme, että odotukset olivat korkealla.

Sittemmin maailma on osoittautunut raadollisen puolensa, vaikka aineellinen elintaso on noussut varsinkin länsimaissa ennenkuulumattomalle tasolle. Kuusikymmentäluvulla surkutellut ”kehitysmaatkin” ovat ainakin osittain nousseet kukoistukseen. Nyt puhutaankin kehittyvistä maista.

Kehitys ei ole ollut lineaarista pyrkimystä kohti kestävän rauhan ajan hyvinvointia. Kahdeksankymmentäluvulla euro-ohjukset aiheuttivat pelon tunteita, mutta sittemmin ”liberaali demokratia” näytti pääsevän voitolle. Oli syytä arvostaa sitä, mitä oli saavutettu ja oli syytä odottaa kehityksen jatkuvan, vaikka historia ei loppunutkaan.

Niin, kun on saavutettu paljon, herää hätä, mitä tapahtuu, jos kaikki sortuu. Voin hyvin ymmärtää Väinö Tannerin järkeilyn, kun hän vuonna 1938 uskoi, ettei maailma voi olla niin hullu, että tuhoaa kaiken saavutetun.

::::::::::::::::::::::

Venäjän kehitys näytti seesteiseltä 2000-luvun alussa, mutta matala profiili paljastui vain Venäjän heikkouden ajan ajatustavaksi. Heti kun Venäjä pääsi jaloilleen 1990-luvun sekasorron jälkeen, se ryhtyi aktiivisesti pyrkimään takaisin suurvallaksi. Ei mitään uutta auringon alla! Yhdysvallat oli tyytyväinen ainoan supervallan statukseen, kunnes sekin huomasi, että kilpailua ei ollut ratkaistu. Seuraus on ollut yllättävä: Yhdysvaltain presidentti on ryhtynyt ajamaan eristäytymispolitiikkaa, vaikka samaan aikaan vannoo USA:n suuruuden nimiin. En tosin usko, että presidentin linjan kannatus on pysyvää, mutta jotain se kertoo nationalistisen sulkeutuneisuuden osavoitosta.

Globalisaation voittokulku (ja sen populistiset vastavoimat), teknologinen kehitys ja kansallismielisyyden voitto samoin kuin kaiken eliitin vastainen epäluulo ovat yhtenä vyyhtenä ihmisten mielissä. Jostakin ajatuksen päästä on kuitenkin saatava kiinni, jotta pystytään asemoitumaan edes jollakin järjellisellä tavalla nykyiseen hullunmyllyyn. Etsitään sateentekijää tai pelastajaa, joka vapauttaa modernin ihmisen ahdistuksesta.

::::::::::::::::::::::::

Itse asiassa fukujamalainen optimismi on ollut väistyvä ajattelutapa viimeisten sadan vuoden ajan. Länsimainen pessimismi on tunkeutunut kerran toisensa jälkeen ihmisten tajuntaan vaikkapa Oswald Spengleristä lähtien. Kolmekymmentäluvulla puhuttiin kadonneesta sukupolvesta. Kuulosti varmaan hienolta kuulua ”kadonneisiin”. Kaksi maailmansotaa eivät antaneet juuri mahdollisuutta optimismiin.

Saska Saarikivi käsitteli HS:n kolumnissaan 15.10.2017 ”Maailma ei ole hullu vaan hiukan sekaisin” edellä esitettyjä teemoja Arthur Koestlerin ajattelun kautta. Sen mukaan ihmiskunta menee kyllä eteenpäin, mutta ei lineaarisesti vaan mäkiä kiiveten ja tasanteiden kautta notkelmiin syöksyen. Ehkä Koestlerin keskeisen ajatuksen vuodelta 1940 voi tiivistää käsitteeseen sopeutuminen tai mukautuminen. Kun teknologinen kehitys harppaa eteenpäin, on ihmisten vaikeaa heti seurata äkkiä käynnistyvää trendiä, mutta vähitellen saavutetaan tasapaino. Olemme juuri nyt kokeneet informaatioteknologian valtavan harppauksen viimeisen 30-40 vuoden kuluessa ja parhaillaan sopeutumassa siihen. Mutta tasaantuuko kehitys harppauksen jälkeen. Yhtä pitävä väite on, että muutos on jatkuva ja juoksemalla pysyy suurin piirtein niissä asemissa, joissa on ollut kehitystrendin aikana. Aavistettavissa on, että ihmisten väliset sopeutumiserot kasvavat.

::::::::::::::::::::::::::::::

Joskus olen ihmetellyt hiekkakuonan pohjalla ylhäällä näkyvän turvekerroksen ohuutta. Sen kasvattamiseen on mennyt kymmeniä tai satoja vuosia, mutta yksi kaivinkoneen raapaisu avaa metsäpohjan alta paljastuvan maan. Tuo turvekerros kuvaa saavutettua sivistyksen tasoa. Sen aikaansaaminen on ollut valtava ponnistus, mutta ihminen pystyy omilla toimillaan tuhoamaan ”sivistyskerroksen” käden käänteessä.

Korkea sivistystaso on luonut luottamusyhteiskunnan. Ihmiset ovat oppineet luottamaan tietoon, viranomaisiin ja kanssaihmisiin. Joskus epäily käy mielessä, että jotain jo saavutetusta luottamuksen tasosta on menetetty sekavassa arvojen tavaratalossa.

::::::::::::::::::::::::::

On aivan liian aikaista vetää johtopäätöksiä ”totuuden jälkeisestä aikakaudesta” tai ”valeuutisista” tai ”vaihtoehtoisesta totuudesta”, mutta selvää on, että poliittinen päätöksenteko on pirstoutunut entistä pienempiin osiin pääasiassa populististen puolueiden markkinoilletulon seurauksena. Hätäisimmät ovat luovuttamassa valtaa autoritäärisille johtajille, jotka lopettavat ”kansanvallan alennustilan” vähän kuin Saksassa Weimarin tasavallan päätteeksi.

Somen aikakausi on saanut meidät luulemaan tietävämme asiat ja aliarvioimaan asiantuntijamielipiteen voiman (välillä kritiikkiin on kyllä aihettakin). Pesuveden mukana ovat menossa poliitikot, jotka pyristelevät kansalaismielipiteen ja asiantuntijoiden välissä ollen ymmällä, mitä on tapahtumassa, mutta kuitenkin pitäen kiinni vaikutusvallan rippeistä.

:::::::::::::::::::::::::

Lopuksi vielä tutkimustuloksia pessimismi-optimismi -akselilta:

Pari vuotta sitten ilmestyi YouGov-tutkimuslaitoksen tutkimus siitä, missä maassa asuvat optimistisimmat ihmiset. Suomalaisista ”peräti” 8 prosenttia ajatteli maailman muuttuvan paremmaksi (huonommaksi sen ajatteli muuttuvan 67 prosenttia vastaajista). Oikeampaa olisi otsikoida, että pessimismi vallitsee lähes koko läntisessä maailmassa. Otetaanpa esille pessimistien määrä muutamissa maissa: Norja 61 prosenttia (optimisteja 8 prosenttia) , Ruotsi 66 prosenttia (optimisteja 10 prosenttia), USA 65 prosenttia (optimisteja 6 prosenttia), Hong Kong 71 prosenttia (optimisteja 8 prosenttia), Ranska 81 prosenttia (optimisteja 3 prosenttia!) jne.

Entä missä ollaan optimistisimpia? Kiinan ykkösasema oli tutkimuksessa ylivoimainen 41 prosentilla. Seuraaviksi sijoittuivat Indonesia (23 prosenttia) ja Saudi Arabia (16 prosenttia). Onko pessimismin sylttytehdas siis sijoittunut hyvin voivien voivien länsimaisten ihmisten korvien väliin? Onko kysymys kyynisestä menneen maailman märehtimisestä ja näköalattomasta tulevaisuuden näkymästä?

Muitakin tutkimustuloksia on käytettävissä:

Englantilainen Ipsos Mori -tutkimusyhtiö on vastikään (2017) tutkinut ihmisten käsityksiä poliittisista ja yhteiskunnallisista asioista (ympäristö, brändit ja tuotteet, teknologia, yhteiskunta, terveys ja hyvinvointi, sukupolven yli ulottuvat mielipidemuutokset). Ipsos Mori kehaisee, että tutkimus on suurin koskaan näistä teemoista toteutettu. Se perustui 18 000 haastatteluun 23 maassa. Mukana oli sekä kehittyneitä että kehittyviä maita, ei kuitenkaan Suomea.

Puutun tässä vain keskeisiksi katsomiini tuloksiin. Koko aineiston tuloksista käy ilmi, että 76 prosenttia vastaajista katsoi talouden suosivan rikkaita ja vahvoja. Maailman katsoi yhä vaarallisemmaksi paikaksi 82 prosenttia vastaajista ja 79 prosentin mukaan maailma muuttuu liian nopeasti. Mielenkiintoinen on myös tulos, jonka mukaan 69 prosenttia ihmisistä haluaa opastajia ja mentoreita enemmän kuin poliitikkoja. Noin puolet vastaajista katsoi, että teknologia on tuhoamassa heidän elämänsä! Ovatko nämä ihmiset populisteja? Jos he aiheuttaisivat vallankumouksen poliittisissa voimasuhteissa voitaisiin heidät leimata populisteiksi, mutta kun ylivoimainen enemmistö äänestää perinteisiä poliittisia puolueita (ehkä Ranska muodostaa poikkeuksen), niin kysymys täytyy olla syvällisemmästä epämukavuuden ja ahdistuksen tunteesta.

::::::::::::

Kysymys on myös kulttuurisesta odotuksesta. Ei ole nähty sellaista ”ihmisen jalostumista” paremmaksi kuin monet odottivat (tai toiveajattelivat). Varsinkin vasemmalla tämä on nähty käsittääkseni pessimismin perimmäisenä syynä. Sitä kuuluisaa ”elämänlaadun” kohoamista ei ole nähty. Onko maailmanparannuksen aika ohi? Jäljellä on viheliäinen matoinen maailma, joka ei anna lupausta paremmasta?

On iso määrä ihmisiä, joihin vetoaa tällainen länsimainen ”rappiotarina”. Erik Korvela ja Johanna Vuorelma pitävät kirjassaan ”Puhun niin totta kuin osaan” tällaista ajattelua länsimaisen omahyväisyyden ilmauksena. Olemmeko siis omineet suurina liberaaleina oikeuden mielikuvissamme kohtaamamme rappion märehtimiseen?

perjantai 20. lokakuuta 2017

Paperista bitteihin – Sanomien ja Erkkojen historia 1800-luvulta tähän päivään

Blogikirjoituksessani ”Pilveen kirjoittajan lööppi” 5.9.2016 muistelin käyntiäni Taiteiden yön yhteydessä Päivälehden museossa, jossa seurasin mm. käsinladontaa. Museossa ”pilveen kirjoittaja” (siis blogin kirjoittaja) sai näytteen käsin ladotusta ”Historia jatkuu” -sloganistani paperilla. Tulos nähdään oheisessa kuvassa:

Tähän sopinee pieni muistelu tuosta kirjoituksestani:

”Helsingin Sanomien edeltäjän Päivälehden perustamisen historia on täynnä suurta intoa, vähäistä tietotaitoa ja aivan liian pieniä resursseja. Venäjän sananvapautta kuristava ote leijui lopettamisuhkana lehden yllä. Luulenpa, että tämä vaihe täytyi kuitenkin käydä läpi ennen kuin saavutettiin jotain pysyvämpää lehdistömme historiassa. Päivälehden ”piiristä” kasvoi lopulta poliittinen liike. Nuorsuomalaiset ovat monen myöhemmin perustetun poliittisen puolueen alkujuuri (edistyspuolue, kokoomus, maalaisliitto/keskustapuolue, jopa sosiaalidemokraatit). Vallitsi valtava odotus, että tapahtuu jotain suurta ja ihmiset, jotka olivat mukana lehtimaailman myllerryksessä odottivat itseltään merkittävää roolia juuri tuossa historian vaiheessa.”

Päivälehden/Helsingin Sanomien historiassa on myös kysymys omistajasuvun Erkkojen historiasta. Erkkojen matkasta maineeseen kirjoitin myös blogikirjoituksessa ”Aatos Erkko ja onnistumisen ongelma” (kirja-arvio Antti Blåfieldin teoksesta ”Loistavat Erkot”). Pieni katkelma tuosta kirjoituksesta sopinee tähän:

”Paradoksaalista on, että Aatos Erkko, joka sai miltei kaiken, mitä median alalla on saavutettavissa, turhautui menestyksen keskellä. Vuonna 1994 hän totesi Hufvudstadsbladetin haastattelussa: ”Olen paljon radikaalimpi kuin Helsingin Sanomien toimitus. Missä minä saan ajatukseni painettua? Helsingin Sanomat ei ole kiinnostunut”. Muutoinkin Erkko osoitti tyytymättömyyttään lehteä kohtaan noihin aikoihin. Kaipa se on merkki Hesarin mahtavuudesta, että kukaan ei saanut omistajan sadattelun seurauksena potkuja. Lehti oli mahtavampi kuin omistajansa! Lohdutuksena Hesarin menestys teki Erkosta suunnattoman rikkaan.”

Nämä asiat palautuivat mieleen, kun luin Niklas Jensen-Eriksenin ja Elina Kuorelahden tuoretta teosta ”Suuri affääri” (Siltala, 2017). Kirja kertoo Sanoman ja sanomalaisten historiasta pienestä startupista suureksi afääriksi. Kysymys on siis yhtiön historiasta.

:::::::::::::::::

Keskityn tässä kirjoituksessa Helsingin Sanomilla rikastuneiden Erkkojen viimeisten vuosikymmenien ja toisaalta aivan viime vuosien historiaan. Matka ulottuu lehden loiston päivistä yhtiön laajenemisen vuosien kautta paperilehden mahalaskuun ja digi/printtilehden uudelleen nousuun aivan viime aikoina.

Tarina voitaneen alkaa 1980-luvun nousukauden viimeistä ylilyönneistä. Suomihan oli irtautunut rahamarkkinoiden säätelystä, velkarahaa haettiin vapautuneilta markkinoilta ja sijoitettiin kasinobisnekseen. Ekonomistit varoittelivat talouden ylikuumenemisesta, mutta markkinat eivät kuunnelleet…. Hesari oli osin tämä kiihkon ylä- ja ulkopuolella. Sen turvatun aseman tarjosi vakaa talous. Mutta kovia haasteitakin oli. ”Suuressa affäärissä” tuodaan mainiosti esille Yhtymän ”lamantunnistusvaltti” eli työpaikkailmoitukset. Vielä syksyllä 1989 kaikki näytti hyvältä. Joulukuussa, tarkemmin sanottuna 8.12.1989 tuli veret seisauttava raportti ilmoitusmyynnin romahtamisesta. Tämä oli enemmän kuin ennakkovaroitus. Laman tuhovaikutukset tulivat sitten 1991-1993. Sanoma osasi reagoida eli sopeuttaa toimintaansa ennaltaehkäisevästi orastavaan lamaan.

Vahvan talouden Hesariakin käynnistyvä lama kohteli kaltoin. Parissa vuodessa palstamillimetrein mitatusta ilmoitusmäärästä katosi 90 prosenttia. Kaikki on suhteellista. Sanoma Yhtymän liikevaihto putosi maltillisesti vuoden 1990 2,2 miljardista markasta vuoden 1992 1,9 miljardiin markkaan. Hesarin tappiot eivät heiluttaneet koko yhtymää. Tulos oli koko ajan reilusti voitollinen. Aatos Erkon linja, ettei irtisanota, piti kohtuullisesti: massairtisanomisilta vältyttiin. Hesarin levikki nousi vuonna 1992 483 000 kappaleeseen. Sitten alkoi hidas lasku, jolle ei näyttänyt tulevan loppua. Jokin asia oli muuttumassa, joka aamuista aamulehteä ei pidetty enää itsestään selvyytenä.

Nettiin siirtymisestä puhuttiin, mutta käytännössä eteneminen oli varovaista.

Lama tarjosi vahvalle yhtiölle etenemisen paikan, mutta oli monelle muulle kohtalokas, kuten Uudelle Suomelle. Uuden Suomen ostaminen ei Sanomaa kiinnostanut, mutta tuottoisaa Kauppalehteä se tavoitteli vuosia.

Kesällä 1991 aloitettiin keskustelu kansainvälistymisestä. Suomi alkoi olla rahoille epävarma paikka. Yhtymä onnistui kansainvälisten kanavien kautta hyvin rahavarojensa suojaamisessa.

Kaiken jälkeen Yhtymä pystyi investoimaan tulorahoituksella. Hesarin osuus katteen luomisessa oli ylivertainen. Sähköinen viestintä oli yksi sijoitustoiminnan kiinnostuksen kohteista. Tavoiteltu MTV jäi kuitenkin lopulta hankkimatta, vaikka siihen oli ehkä mahdollisuus vuosien kuluessa. Aatos Erkon varovaisuus oli etenemisen este, mutta myös suurten epäonnistumisten este.

Yhdeksänkymmentäluvulla yhdessä vaiheessa Erkot olisivat halunneet myydä koko yhtymän, mutta myyntihinta ei koskaan noussut riittävälle tasolle. Erkko tarjosi Yhtymää amerikkalaiselle finanssiyritykselle Kohlberg Kravis Roberts & co, joka harjoitti yritysten kaappauksia ja pilkkomisia. Oliko yllättävä myyntiyritys yhteydessä aiemmin mainitsemaani Erkon turhautumiseen Helsingin Sanomiin? Olisihan se ollut melkoinen jytky, jos Hesarin kaltainen instituutio olisi joutunut bisnessusien repimäksi.

Lopulta etenemisen vaihtoehdoista toteutui Sanoman ja WSOY:n yhdistäminen (1998). Kilpailijana markkinoilla oli Bonnier, jota ennen Sanoman piti iskeä. Ostosten mukana tuli paljon toimintoja, jotka poikkesivat vanhasta lehtitalotoiminnasta. WSOY:n mukana tuli muun muassa Rautakirja, joka toi tullessaan huomattavan katteen. Tässä vaiheessa Sanoma oli äveriäimmillään. Liikevaihto kiipesi 7,4 miljardiin markkaan.

Uusi Sanoma-WSOY listautui Helsingin pörssiin 2000-luvun vaihteessa. Aatos Erkko luopui keväällä 2001 Sanoman hallituksen puheenjohtajuudesta ja vähän myöhemmin hallituksen jäsenyydestä. Pääomistaja ei kuitenkaan voinut kokonaan jättää yritystään. Suuret asiat vietiin edelleen Erkolle päätettäväksi.

Uudella vuosituhannella omistuksia tuli ja meni. Jää kuva, että yhtymä etsi bisneksiä hapuillen sinne tänne. Ehkä raha poltti taskussa. Sanoma kohtasi eräänlaisen onnistumisen ongelman: sillä ei ollut Suomessa juuri kasvumahdollisuuksia.

Uusien bisneksien lopputulos jätti paljon toivomien varaa: Talousanomat, internet-kuviot, hollantilainen VNU:n aikakauslehtitoiminnot (ostettiin 1,25 mrd:n hinnalla vuonna 2001) eivät osoittautuneet hyviksi liiketoimiksi. VNU:ta seuranneen 10 vuoden aikana Sanoma solmi yli sata yritys- ja liiketoimintakauppaa. Aktiviteetit ulottuivat Itä-Eurooppaan ja Venäjälle. Laajentumisen seurauksena aikakauslehdet muuttuivat Sanoman ydinliiketoiminnaksi.

Kasvavan monialayrityksen riskit kasvoivat. Säästöt tulivat jokapäiväisiksi. Henkilökunta huomasi sen siitä, että kahvipullat katosivat sisäisistä palavereista! Ensimmäiset uuden tilanteen yt-neuvottelut käytiin vuonna 2006. Suorissa irtisanomisissa Yhtymä oli edelleen varovainen Erkon hengessä.

Sanoma myi 2010-luvulla huomattavan osan omistuksistaan (mm. DNA:n R-kioskit, Suomalaisen Kirjakaupan ja pääosan ulkomaisista lehtitaloista…..). Sanoma myi myös kiinteistöjään, jotka Erkolle olivat omistamisen keskiössä. Ostopuolella olivat aiemmin Sanoman vieroksumat ilmaisjakelulehdet.

Huomattava muutos omistuksessa tapahtui, kun Antti Herlin osti itsensä Sanoman toiseksi suurimmaksi omistajaksi. Päätuote Helsingin Sanomat ajautui myös vaikeuksiin. 2010-luvun vaihteessa paperilehti oli suurissa ongelmissa kaikkialla maailmassa. Oltiin kahden tuotteen loukussa: printtimedia oli laskussa ja digi-tuotanto oli vasta tulossa – mutta kiduttavan hitaasti. Kysymys kuului, miten verkosta saa rahaa?

Myös sisällöllisesti Hesaria arvosteltiin. Se oheni fyysisesti, mutta myös sisältö ”oheni”. Joskus postilaatikolta Hesaria kiikuttaessani tuntui, että lehti oli tavanomaisen maakuntalehden kokoinen. ”Suuri affääri” loppuu tähän välitilaan, josta on vaikea sanoa, mihin suuntaan oltiin menossa. Heikot positiiviset digitaaliset signaalit olivat kuitenkin näkyvissä.

Juuri kirjan hankittuani Hesarissa ilmestyi näköislehtien vertailu paperilehtiin: ”HS:n näköislehden lukijamäärä kasvaa lujaa” (15.9.2017). Jutun pylväsdiagrammit osoittavat, että Hesari on parhaiten lehdistämme pystynyt kasvattamaan nettilehden osuutta paperiversioon. Helsingin Sanomien kokonaislukijamäärästä, 679 000 kappaletta digitaalisen näköislehden osuus oli 115 000 (kasvua 16 % edelliseen tutkimukseen). Ollaan jo tilanteessa, jossa kokonaislukijamäärä laski enää 1,5 prosenttia.

Niklas Jensen-Eriksen ja Elina Kuorelahti ovat kirjoittaneet tiiviin ja informatiivisen kirjan Sanoma-yhtymästä. Kirjoittajien linja on korostetun ”sitoutumaton”. Runsaslukuisen haastateltavajoukon annettaan puhua omalla äänellään kirjoittajien kommentoimatta juurikaan sanottua. Hyvä näin.

Sujuvasti kirjoitettua ja helppolukuista kirjaa voi mielellään suositella luettavaksi. Kysymys on arvokkaasta ja monilta osin ainutlaatuisesta osasta suomalaista yrityshistoriaa. Sanoma on saanut arvoisensa yrityshistorian perusteellisine lähdeviitteineen.

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Hitlerputsch - epäonnistuneen vallankaappauksen anatomia

Yhdysvaltalainen David King on kirjoittanut monellakin tapaa mielenkiintoisen kirjan ”Hitlerin oikeudenkäynti” (The Trial of Adolf Hitler, 2016), jonka on sujuvasti suomentanut Ilkka Rekiaro. Kirja muodostuu keskeisiltä osiltaan Hitlerin tunnetusta vuonna 1923 tapahtuneesta vallankaappausyrityksestä (suomeksi yleensä ”oluttupavallankaappaus” ja saksaksi Bierhalleputsch) ja sitä seuranneesta oikeudenkäynnistä.

Seuraavassa keskityn siihen, missä olosuhteissa kaappaus yleensäkin oli mahdollista, ja mitä se kertoo Hitlerin toiminnan luonteesta. Hitler löi läpi julkisuudessa tapahtumaketjun yhteydessä, mutta valtaan pääsyyn meni silti vielä 10 vuotta. Ehkäpä kirja antaa osviittoja tämän päivän fasististen liikkeiden olemuksesta ja muutoinkin oikeistolaisesta liikehdinnästä.

Tapahtumaympäristönä oli Münchenin kaupunki, joka oli aikoinaan ollut älymystön ja taiteiden ja muutoinkin korkeatasoisen kulttuuri tyyssija. Viimeistään sota sorrutti kaupungin ja sen maineen kulttuurikaupunkina.

Tähän ympäristöön tuli Hitler ensimmäisen kerran jo sodan aattona 24-vuotiaana taidemaalarina. Jo tuolloin kaupungin taantumisen merkit olivat osin nähtävissä. Kaksikymmentäluvun vaihteessa kaupungista tuli erilaisten poliittisten ja ideologisten suuntausten sekasortoinen taistelukenttä.

Valtaan nousivat sosialistit. Vallankumous tapahtui aluksi verettömästi. Idealismi kukki. Tarkoitus oli tehdä Münchenistä valon kaupunki. Bolsevikit riisuivat poliisit ja siviilit aseista. Lopulta ”verettömässä kumouksessa ” tapahtui myös veritöitä.

Baijerilainen utopia jäi toteutumatta. Sodan raskas varjo leimasi heiveröisiä pyrkimyksiä nostaa kaupunki kukoistukseen. Seurasi oikeistolainen vastareaktio. Valtaan nousivat puoliviralliset vapaaehtoisjoukot, Freikorpsit.

Maaliskuussa 1920 vallan kaappasi Gustav von Kahr. Hän toivotti äärioikeistolaiset tervetulleeksi kaupunkiin. Organisoitiin kansanmiliisi, jonka vahvuus ylitti 100 000 miestä. Nyt reagoi ensimmäisen maailmansodan voittajavaltio Ranska: miliisi hajotettiin ja von Kahr erosi. Samaan aikaan synyi radikaalijoukkoja kuten kansallissosialistiset SA-joukot……Kun Saksan kriisi paheni vuonna 1923, kutsui Baijerin hallitus von Kahrin uudelleen peräsimeen diktatorisin oikeuksin.

Tässä sekavassa tilanteessa postikorteista jäljennettyjä piirustuksiaan kaupitellut 34 vuotias Hitler löysi pitkään sisällään vallinneille ahdistuksille purkautumisväylän. Elettiin marraskuuta 1923. Hitlerin vaikutuskanavana oli kansallissosialistien äänenkannattaja Völkischer Beobachter, jonka hinta kertoi jotain Saksan suurista vaikeuksista. Irtonumeron hinta oli nimittäin 8.11. 1923 viisi miljardia markkaa (kilpaileva sosialistien lehti maksoi kahdeksan miljardia markkaa). Elettiin hyperinflaation huippuaikoja. Saksa oli ajautunut ja se oli ajettu ympärysvaltojen toimesta konkurssitilaan.

Vallankumouksen käynnistyspaikaksi valikoitui Bürgerbräun oluthalli Münchenissa. Von Kahr järjesti – Hitlerin suunnitelmista tietämättä - puoluetilaisuuden sopivasti 8.11.1923. Hitlerin avustajat agitoivat paikalle väkeä – myös Münchenin hallinnon johtajia ja muita VIP-henkilöitä – mutta koollekutsun tarkoitus salattiin. Paikkaan ahtautui 3000 pääosin oikeistolaista baijerilaista. Porukasta huokui juutalaisvastainen henki.

Gustav von Kahr oli paikalla ja oikeastaan hänen paperista luetusta vaatimattomasta puheenvuorostaan kaikki alkoi. Hitler kysyi ivallisesti ”Ymmärtääkö kukaan, mistä von Kahr puhuu?” Se oli merkki: tarkoitus ei ollut tulla paikalle löpisemään rutiinimaisesti punaisesta vaarasta, vaan käynnistää vallankaappaus – aluksi Münchenissa, sitten muualla Saksassa.

Hitlerin puoli vuotta aiemmin perustettu iskujoukko oli hallin ulkopuolella varustettuna konepistoolein ja käsikranaatein. Paikalla oli myös Herman Göring SA-joukkoineen, joka oli täynnä (kapakka)tappelijoita. Nämä joukot piirittivät hallin ja ajoivat virallisen vallan poliisit tiehensä.

Lennokkaasti mutta ilmeisen totuudenmukaisesti King kuvaa Hitlerin työntymistä ihmismassan eturiviin. Hitler: ”Kansallinen vallankumous on alkanut!” Kukaan ei voinut poistua piiritetystä hallista. ”Baijerin ja Berliinin hallitukset on syösty vallasta”, jatkoi Hitler optimistisesti.

Tässä vaiheessa Baijerin johtokolmikko (triumviraatti), von Kahr (valtionkomissaari), Otto von Lossow (armeijan kenraali) ja Hans von Seisser (valtionpoliisin päällikkö), ohjattiin sivuhuoneeseen ja pidettiin siellä panttivankina. Varsinainen haaste oli saada vangitut johtajat vaihtamaan puolta: heidät haluttiin vallankumouksen taakse hoitamaan normaaleja tehtäviään! Hitaasti edenneen taivutteluyrityksen aikana saliin ahtautunut suuri yleisö alkoi käydä levottomaksi: tuleeko tästä mitään?!

King kuvaa eloisasti äärimmilleen jännittynyttä ilmapiiriä kirjassaan. Hitlerin problematiikan hän esittelee seuraavasti: Hitler joutui operoimaan kahdella suunnalla: painostamaan sivuhuoneen vangittuja puolelleen ja huolehtimaan, että ”suuren salin” väenpaljous yhtyi hänen vaatimuksiinsa. Lämmitettyään yleisöä puheillaan hän huusi: ”Saanko sanoa heille (vangituille), että te asetutte heidän puolelleen?” Hitler sai myrskyisät aplodit ja ne kuuluivat sivuhuoneeseenkin. Hitler (vangituille): ”Kuulitteko suosionosoitukset salista?”

Alkoi kuulua Heil Hitler -huutoja….. Kuultiin lupaus uuden hallituksen nimeämisestä…..

Tapahtumapaikalle käytiin hakemassa ensimmäisen maailmansodan johtava kenraali Erich Ludendorff, joka oli mukana kaappauksessa, vaikka antoikin kuvan, että oli ulkopuolinen. Hänen taivuttelutaitojaan tarvittiin, jotta neuvotteluissa päästiin suotuisaan tulokseen. Johtokolmikko taipui kohtaloonsa enemmän tai vähemmän pakosta.

Vallankaappauksia pantiin toimeksi useissa muissakin pisteissä kaupungilla. Hitler näytti aluksi olevan vahvoilla. Sitten kaupungilta kuului epämiellyttävä uutisia. Kumouksen eteneminen kohtasi ongelmia – Hitler poistui Bürgerbräun hallista selvittämään asiaa. Se oli virhe. Sillä aikaa pyhät valat vannonut Baijerin hallinnon avainkolmikko oli päästetty – tyhmää kyllä - vapaaksi ja käänsi nopeasti selkänsä kumoukselle.

Pian paljastui, että näennäisestä mahtavuudestaan huolimatta kapinallisten joukot olivat voimattomia kun hallinnon iso koneisto pantiin liikkeelle. Mutta isoa kiusaa hitleriläiset pääsivät tekemään. Hallinto otti ripeästi haltuunsa viestintäkeskukset, vaikka kaikista henkilöistä ei voinut sanoa olivatko he kumousyrityksen puolesta vai vastaan.

Berliinin hallinto sai hälytyksen ja ryhtyi tarpeellisiin ennalta ehkäiseviin toimiin. Armeija pystyi laillisen hallinnon puolella.

Vallankaappausyrityksen viimeistä edellinen näytös näyteltiin Bürgerbräun oluthallissa, jonne Hitler ja Ludendorff lähimpineen olivat palanneet kaupungilta melko toivottomissa tunnelmissa.

Joku ehdotti, että koko joukko lähtisi mielenosoituksellisesti marssimaan kaduille. Niin tehtiin ja mukaan liittyi vallankumouksen kannattajia matkan varrelta. Ensimmäisen poliisiryhmittymän joukot riisuivat aseista, mutta toisen kohdatessaan käynnistyi ampuminen puolin ja toisin. Seurasi verilöyly, jossa kapinallisilla ei ollut mitään mahdollisuuksia menestyä. Kaikkiaan kuoli 20 henkilöä, joukossa neljä poliisia.

Hitler onnistui pakenemaan, mutta pian kätensä loukannut natsijohtaja antautui eräässä yksityisasunnossa. Hän selvisi rikokseen verrattuna lievällä tuomiolla – viisi vuotta – päästen sitä paitsi ehdonalaiseen jo puolen vuoden kuluttua. Hitler käytti oikeuden puheenjohtajan suopeutta hyväkseen ja propagoi tuttuja teemojaan, joita lehdet kotimaassa ja ulkomailla auliisti levittivät. Eniten hänen puolustuspuheillaan oli kuitenkin merkitystä potentiaalisille kannattajille.

Ryhdikäs oikeudenkäyttö olisi voinut johtaa Hitlerin hautautumiseen historian hämäriin. Kävi toisin. David Kingin sanoin: ”tämä….. kieroutuneen oikeudenkäytön tapaus pohjusti tietä Kolmannelle valtakunnalle ja salli Adolf Hitlerin sälyttää ihmiskunnalle sanoinkuvaamattomat kärsimykset”.

Kingin kirja käsittelee yksityiskohtaisesti Hitlerin oikeudenkäynnin kulun ja Mein Kampfin valmistelun vankeusaikana. Jätän nämä asiat toiseen kertaan.

:::::::::::::::::::::::::::

Mikä tähän kaikkeen johti? Syitä on monia. Versaillesin kostorauha pani Saksan taloudellisesti polvilleen. Tammikuussa 1923 Saksa oli jäänyt sotakorvausten maksamisessa toivottomasti jälkeen aikataulusta. Yhdellä dollarilla sai lähes 18 000 Saksan markkaa. Se oli vasta alkua. Joulukuussa 1923 yhdellä dollarilla sai 6,7 biljoonaa markkaa.

Syksyyn 1923 mennessä sodan jälkeinen yhteiskunnallinen järkytys Saksassa oli kasvanut räjähdyspisteeseen. Sodassa oli kärsitty valtava tappio: kaksi miljoonaa kaatunutta, viisi miljoonaa haavoittunutta. Noin 750 000 saksalaista kuoli aliravitsemukseen. Päälle tulivat maan raunioituminen ja sekavat poliittiset olot. Monien järkytykseksi Saksa oli yhtäkkiä tasavalta, mutta samalla milteipä anarkia.

Suurin osa Hitlerin kannattajista oli tavalla tai toisella kostonhimoisia, jota Hitler ruokki puhujanlahjoillaan. Kannattajat tarvitsivat samaistuskohteen ajatuksilleen ja löysivät Hitleristä vastinpohjan.

Hitlerin psyykestä on tehty lukemattomia analyyseja, joita King ei ota tehtäväkseen eritellä. Hän kertoo vuosien 1923-24 vaiheet Hitlerin elämästä tarkasti nykylähteistön valossa ja selviytyy hienosti tehtävästään.

tiistai 17. lokakuuta 2017

Systeemin muutos eli sote Ruotsin malliin

T&Y-lehdessä nro 3/2017 professori Marta Szebehely käsitteli artikkelissa ”Voitontavoittelu hyvinvointipalveluissa” yritysten roolia julkisesti rahoitetussa vanhustenhuollossa ja muissa hyvinvointipalveluissa Ruotsissa.

Artikkeli on kiinnostava, koska Ruotsin mallia voidaan verrata Suomen soten mukaisiin tavoitteisiin. Ruotsi on jo toteuttanut monia niistä ratkaisuista, joita Suomi vasta suunnittelee. Käytettävissä on nyt selvitykset onnistumisista ja epäonnistumisista. Kaikkein kriittisin kohta selvityksissä oli ehdotus, jossa hyvinvointiyritysten mahdollisuuksia voittojen jakamiseen rajoitetaan.

Szebehely kertaa lyhyesti hyvinvointipalvelujen historiaa Ruotsissa todeten laajan hyvinvointivaltioperiaatteen juontavan juurensa välittömästi toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Julkisen sektorin hegemonistista roolia ei asetettu kyseenalaiseksi. Kaikki kansalaiset haluttiin pitää mukana yhtenäisen turvan avulla.

Kahdeksankymmentäluvulla uusliberaalit voimat alkoivat kyseenalaistaa julkisia monopoleja. Myös sosiaalidemokraatit olivat työantajien ajamassa kilpailun avaamisvaatimuksissa mukana.

Yhdeksänkymmentäluvulla sekä porvarien että sosiaalidemokraattien puolella haluttiin edetä hyvinvointipalvelujen ulkoistamiseen ”vaihtoehtoisille toimijoille”. Sosiaalidemokraatit olivat lainsäädännön avaamisessa aloitteentekijöitä. Erojakin oli ideologisen rajalinjan mukaisesti. Demarit tarkoittivat vaihtoehtoisilla toimijoilla voittoa tavoittelemattomia yrityksiä, aatteellisia järjestöjä sekä henkilöstön perustamia osuuskuntia. Kun heti perään porvarit pääsivät valtaan julistivat he ”valinnanvapausvallankumouksen”. Ilmeisesti mikään osapuoli ei kiinnittänyt huomiota voittoa tavoittelevien ja tavoittelemattomien tahojen erottamiseen toisistaan.

Vähitellen yhdeksänkymmentäluvun kuluessa kasvu keskittyi voittoa tavoitteleville yrityksille. Yleishyödyllisten toimijoiden rooli pysyi parissa prosentissa, kun taas voittoa tavoittelevien yritysten osuus nousi vuoteen 2015 mennessä tyhjästä 20 prosenttiin. Vanhustenhuollossa on nähtävissä yrityspuolen sisällä keskittyvä suunta: kaksi yritystä hallitsee puolta yksityisistä vanhusten asumispalveluiden markkinoista.

Kustannusten kehittymistä seurattiin huonosti. Sekä laadullisista että kustannustavoitteista oli vaikeaa saada selvyyttä. Palvelujen tarjontapuolella kehiteltiin mm. bonusjärjestelmiä, joiden fokuksessa oli yksiköiden ja niiden johtajien säästöjen palkitseminen eikä hoivan laadun parantaminen. Myös suuryritysten verosuunnittelu oli pitkälle vietyä.

Tällä vuosikymmenellä on kiinnitetty erityistä huomiota suurten yritysten piirissä tapahtuvaan oligopolisoitumiseen ja veropakoon. Szebehely lainaa Dagens Nyheteriä vuodelta 2014, jonka selvityksen mukaan viiden suurimman hyvinvointiyhtiön suurista voitoista maksettiin veroja vain summa, joka oli yhden promillen luokkaa liikevaihdosta. Hyvinvointipalvelujen pääoman tuotto oli ylivoimainen, jos vertailu käy koko palvelusektoriin.

Oma lukunsa on palvelunkäyttäjien eriarvoisuuden lisääntyminen. On epäilty, että valinnanvapausjärjestelmä lisää palvelujen käyttäjien eriarvoisuutta. Palvelujen organisoituminen nykyisellä tavalla on jakanut avunsaajat erilaisiin kategorioihin Ruotsissa. Palvelujen tarjoajien välillä on palkkauseroja ja henkilökuntamääräeroja niin, että yksityisellä puolella on henkilöstövajausta ja koulutasosta ja palkoista tinkimistä mm. tuntityöntekijöiden palkkaamisen avulla.

Kaikesta edellä kuvatusta on ollut seurauksena kontrollijärjestelmien kiristäminen – sekä yksityisellä että julkisella puolella, vaikka rikkeet ovat koskeneet vain muutamia toimijoita. Kilpailun kiristyminen on heijastunut myös henkilökunnan työolojen heikentymisenä. Suurta hyvinvointipalvelujen ”systeemin muutosta” markkinoitiin kuitenkin byrokratian ja säännösten vähenemisellä. Szebehely tuntuu olevan varma, että kilpailuttaminen suosii voittoa tavoittelevia palveluntuottajia. Lisäpalvelujen ostomahdollisuus lisää eriarvoisuutta.

Vanhusten palveluissa johtavat yritykset ovat valinneet linjan, jossa ne rakentavat vanhusten asuntoja eivätkä niinkään tarjoa palveluja kuntien omistamissa asunnoissa. Ilmeisesti suurempien voittojen saaminen ohjaa tähän.

Szebehely toivoo, että Suomessa varataan tutkimusresursseja hyvinvointipalvelujen kustannusten ja laadun seurantaan. Ruotsin esimerkki on johtanut tähän ajatteluun.

Ruotsissa saadut kokemukset ohjannevat Suomen tulevia käytäntöjä. Kuitenkin jää vaikutelma, että yksityinen puoli on paljon paremmin valmistautunut muutokseen esimerkiksi ostamalla pieniä yrityksiä markkinoilta ja pyrkimällä – ennen soten voimaantuloa - aktiivisesti hoitamaan osan (tai kokonaan) terveydenhoitopalveluista monissa kunnissa.

Pienten yritysten häviäminen on sen periaatteen vastainen suunta, jonka olen nähnyt ideaalina soten tavoitteenasettelussa. Tavoitteena on ollut erityppisten palveluntarjoajien säilyminen markkinoilla. On syytä epäillä, että vuosien kuluessa yksityinen sektori voimistuu selvästi palvelujen tarjoajana. Sitä tukee verosuunnittelu kaikissa muodoissaan. Keskustelu keskittyy sen sijaan lähinnä siihen, saako julkinen sektori etua rakenteiden avulla, jossa kaikki kustannukset eivät ole kilpailutilanteessa ”samalla viivalla”.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Oikeistoliberaalinen harhakuva

Me kaikki olemme kyllästyneet holhoukseen. Nykyaikainen kaikkeen sopeutuva ihminen ei tarvitse huolenpitoa entiseen malliin. Olemme nyt viisaampia kuin ennen. Koulutuksemme on parempaa ja ihmiset siirtyvät esimerkiksi eläkkeelle paremmin valmiuksin kuin sanokaamme vielä 10 vuotta sitten.

Mikään ei ole niin paha kuin holhousyhteiskunta. Se on hyvinvointiyhteiskunnan väärinkäsittämistä. Ihmiset osaavat aivan itse tehdä asioita, kun heille vain annetaan siihen tilaisuus.

Näinhän sitä sanotaan. Mutta voidaanko noihin edellä esitettyihin väittämiin (sillä väittämiä ne ovat) luottaa?

Samaan aikaan lehdet ovat täynnä juttuja, kuinka huijarit ovat vieneet rahaa tietämättömiltä hyväuskoisilta ihmisiltä. Ongelmia kohdanneet ihmiset ovat kohdanneet eräänlaisen hybridiongelman: rehellisyys, jonka he ovat omaksuneet, on jostain kymmenien vuosien takaa, mutta samaan aikaan tekniset valmiudet kohdata nykypäivän raadollisuus ovat heikentyneet samaan tahtiin, kun tietoteknistyvä maailma menee eteenpäin.

Holhouksen sijaan pitäisi käyttää käsitteitä ”tukeminen”, ”neuvominen”, ”avustaminen” jne. Nämä ovat kuitenkin vanhentuneiksi koettuja termejä; pitäisi olla ”itseohjautuva”.

Kansanedustaja Merja Mäkisalo-Ropponen on kiinnittänyt huomiota ammatillisen koulutuksen tilaan ja kysyy opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasoselta ”onko hallitus tietoinen ammatillisen koulutuksen reformiin liittyvistä ongelmista, ja mitä hallitus aikoo tehdä niiden poistamiseksi?”.

Mäkisalo Ropponen kiinnittää huomiota moniin ongelmakohtiin, kuten itsenäisen opiskelun ja toisaalta valvontaan ja ohjaamiseen panostetun resurssin epäsuhtaan. Hän kiinnittää huomiota siihen, kuinka monilta peruskoulun päättäviltä puuttuu kyky itseohjautuvuuteen tai siinä on suuria puutteita. Erikseen ovat tuiki tavalliset oppimisvaikeudet. Myös elämänhallinta voi olla vielä hakusessa. Työssäoppiminen on iso haaste, jos samaan aikaan ohjausresursseja pienennetään. Valmiuksien tulisi olla kunnossa, jos työpaikoille sälytetään iso osa oppimisesta. Suunta sinänsä on oikea: käytäntö opettaa, mutta ei se saa sitä merkitä, että itseohjautuvuus muuntuu itseajelehtivuudeksi.

Lopulta kysymys on myös lähiopetuksen määrästä tinkimisestä. Juttelin taannoin asiaan perehtyneen tahon kanssa ja hän totesi, kuinka aamun tunnille ammattiopistossa tullaan täysin ”yksilöllisesti” eli eri aikoina ensimmäisen tunnin kuluessa, jos silloinkaan. Opettaja turhautuu, kun koko ryhmä ei ole samaan aikaan paikalla.

Ilmeisesti myös opetusresursseja on heikennetty opetuksen laatua heikentämällä. On tingitty ammattitaitoisen opetushenkilöstön määrästä. Näissä vedotaan säästöihin, mutta säästöille tulee kova hinta, kun työelämän kova arki koittaa.

Tällainen on mahdollista tietyssä asenneilmastossa. Käytän tässä käsitettä oikeistoliberaalinen maailmankuva. Se suuntautuu kaikkea sääntelyä vastaan. Ihminen on parhaimmillaan, kun hänen tekemisiinsä puututaan mahdollisimman vähän.

Olen eri mieltä.

Olen kirjoittanut näistä asioista aiemminkin. Muutama lainaus aiemmista kirjoituksistani sopinee tähän. Kirjoituksessa ”Liberalismia valepuvussa” 19.6.2013 viittaan Matti Apusen lehtiartikkeliin (HS), jossa hän mestaroi hyvinvointiyhteiskuntaa seuraavasti: ”Hyvinvointivaltiota ei rakennettu sen varaan, että ihmiset luottavat toisiinsa. Hyvinvointivaltio vaatii kansalaisia luottamaan virkamiehiin, jotka säätävät raivoisasti normeja juuri siksi, että emme luota toisiin ihmisiin”.

Ja vielä viittaan ironisesti Apuseen samassa kirjoituksessa:

”Apusen vielä syntymättömässä haavemaailmassa `vapaus´ vapauttaa byrokraateista. Yhteiskunnan hyvyys ja kauneus syntyy itsestään, kun kaikki vain käsittäisivät hämärän `liberaaliuden´ ilosanoman.”

Myös kirjoituksessa ”Säännöt luovat vapautta” 25.7.2014 puolustan sääntöjen oikeutusta: ”Suuri osa säännöistä on käsittääkseni kuitenkin luotu suojaksemme, varmistamaan esimerkiksi tasapuolisen kilpailun jne. Säännöt siis useimmissa tapauksissa vapauttavat ja luovat liikkumavaraa.”

Ja edelleen samassa kirjoituksessa:

”Valtion epäonnistumista mitataan FFP:n (The Fund for Peace) Fragile States Indexillä (Hauraiden maiden indeksi). Aiemmin indeksistä käytettiin nimeä Failed States Index. ”Kärjessä” on sellaisia valtioita kuin Etelä-Sudan ja Somalia. Indeksin (2014) mukaan maailmassa on 34 haurauden ”hälytysrajan” ylittävää maata. Tässä rankingissa Suomi on sijalla 178, joka on listan viimeinen sija, olemme siis vähiten hauras maa! Kaiken lisäksi Suomen indeksi ainoana maana yltää mainemääritykseen ”Very Sustainable”! (Suomen kokonaisindeksi 18,7, kakkosena olevalla Ruotsilla 21,4). Olemme siis indeksin mukaan maailman onnistunein tai kestävin valtio.” Ihan kaikkea emme ole menneisyydessä tehneet väärin.

Ja edelleen:

”FFP:n raportti osoittaa mielestäni vastaansanomattomalla tavalla kuinka sääntely luo vakautta ja vakaus mahdollistaa vapauden, joka puolestaan luo hyvinvointia ja taloudellista menestystä.”

Ja vielä:

”Inttämällä voisi sanoa, että teoriassa on mahdollista, että itsesäätely estää meitä tuomasta parastamme (parhaita ideoita) esille, koska byrokratia ei kannusta meitä olemaan innovatiivisia. Luulenpa kuitenkin, että pahimpia luovuuden tappajia ovat ne – toivon mukana harvat - kanssaihmiset, jotka sanovat `tuo on jo keksitty´ tai `ei mitään uutta auringon alla´ tai `ajanhukkaa, ei tuosta ole hyötyä´.”

Kaikki Pohjoismaat ovat olleet kansainvälisissä luottamusyhteiskunta-arvioissa aivan kärjessä. Emme me ole missään Apusen tarkoittamassa ”virkamiesluottamusyhteiskunnassa”. Olemme oppineet luottamaan viranomaisiin, mutta myös toisiimme. Eivät nämä ole toisilleen vastakkaisia niin kuin Apunen tuntuu kuvittelevan, vaan ne ovat saman asian eri puolia.

Em. yhteiskunnan eheys on varmin tie viitoittamaan tietä kohti vielä kestävämpää yhteiskuntaa. Tuntuu omituiselta, että yhteiskuntaa uudistettaessa selustaa ei haluta varmistaa. Kyllä ihmiset edelleen tarvitsevat – itseohjautuvuuden lisäksi – myös perusteellista opastusta ja neuvontaa, jota ei missään tapauksessa saisi laiminlyödä.

torstai 12. lokakuuta 2017

Demokratiako epäonnistunut?

Voima-lehden numerossa 7/2017 Marianne Sandelin julistaa demokratian epäonnistuneeksi (”Demokratia on epäonnistunut”) viemättä johtopäätöksiä kuitenkaan ihan näin pitkälle. Provosoivalla otsakkeella hän kiinnittää huomiota demokratian kokemiin epäonnistumisiin historian aikana. Ainakin minut hänen onnistui provosoida kirjoittamaan tämä blogikirjoitus.

Sandelin aloittaa artikkelinsa eurooppalaisen konservatismin oppi-isästä Joseph de Maistresta, joka julisti, ettei ”ideaali kansanvallasta toteudu koskaan”. Ehkä niin, mutta voisimmeko tyytyä hieman vähempään tavoitteissamme? De Maistren mielestä monarkia oli ainoa vakaa hallitsemisen muoto. Hänen ajatuksensa demokratiasta sotii omaa ajatustani vastaan. Olen näissä kirjoituksissa korostanut kahta tärkeää asiaa: 1) demokratiaa täytyy harjoitella jopa kymmeniä vuosia (varsinkin, jos lähtökohdat ovat itsevaltiudessa), jotta se toimisi ja 2) demokratia vaatii kansalaisilta lujan yleissivistyksen onnistuakseen. Voitaneen sanoa, että demokratia on hyvin haastava hallitsemisen muoto.

Ihmisyhteisöillä on takanaan tuhansien vuosien ajan hierarkkinen hallinnan muoto. Niissä olosuhteissa demokratia ei voinut puhjeta kukkaan. Mitä laajempi yleissivistyksen taso ihmisillä on sitä monipuolisempia ovat hallinnan vaihtoehdot.

De Maistre turhautui Ranskan vallankumousta seuranneeseen ”demokratiakokeiluun”. Hän kääntyi demokratian ja valistuksen vastustajaksi. Hätäinen johtopäätös? Katsotaanpa!

Ranskan siirtyminen säätyvaltiopäivistä ja kuningasvallasta kansalliskokouksen hallitsemaan uuteen Ranskaan oli aivan liian nopeatempoinen, jotta tällä perusteella voidaan arvioida heiveröisestä demokratiasta yhtään mitään. Päinvastoin Ranskan vallankumous kääntyi muutamassa vuodessa hirmuvallan ajaksi. Ihmisiltä puuttui kokonaan ”demokratiaperspektiivi” eivätkä muutoksen käynnistäneet köyhät työläiset pystyneet oikeastaan muuhun kuin Versaillesin tyhjäntoimittajien vallan päättämiseen. Kaduilla liikehtinyt väkijoukko ei todellakaan ollut mikään ”työväestön etujoukko”.

Vallankumous riistäytyi käsistä. Eli liian paljon muutossykäyksiä, liian nopeasti ja liian pienellä harjoittelulla. Seuraavaksi Sandelin ottaa esille Vilfredo Pareton ja Gaetano Moscan 1900-luvun alussa muotoilemat teoriat. Heidän väitteensä oli, ettei demokratiasta ole vastusta pienelle talouseliittivähemmistölle. Suuryrityksillä on vallan avaimet käsissään. Demokratialla ei taloudellista valtaa ja eriarvoisuutta pystytä tasoittamaan (Pareton sääntö). Taloudellinen valta (eliitti) pystyy lobbaamaan tarvittavia vaikuttajatahoja.

Robert Michels taas korosti, että järjestelmät ovat aina oligarkkisia, ja valta ajautuu väistämättä lopulta eliitille. Demokratia ei kestä oligarkian painetta. Kansanvaltainen järjestelmä ei onnistuessaankaan lyö läpi ainakaan pitkäksi aikaa.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen demokratiaa kokeilleet Keski- ja Itä-Euroopan valtiot epäonnistuivat kansanvallan kokeissaan ja näyttivät siten vahvistavan Pareton, Moscan ja Michelsin tulevaisuuden kuvat. Jälleen siirtymiseen yksinvaltiudesta demokratiaan jäi aivan liian vähän aikaa. Itsevaltiuden ajasta oli kulunut vain joitakin vuosia. Ei oltu kypsiä omaksumaan demokraattisia periaatteita tai sitten kärsivällisyys poliitikkojen hitaina pidettyihin muutospyrintöihin kyllästytti ja kaivattiin vahvaa johtajuutta.

Valtaa eivät maailmansodan jälkeen ottaneet talouseliitin jäsenet, vaan osin vanhaa aristokratiaa kannattaneet tahot ja sitten toisaalta uuteen fasismi-ideologiaan taipuneet diktaattorit. Fasistijohtajien voima kumpusi johtajien ylläpitämästä etnisestä vihasta tai laajentumishalusta lähtevästä viholliskuvasta. Vallan ottaneet edustivat äärinationalismia.

Sotien välisenä aikana pystytetyt demokraattiset kokeilut olivat aivan liian heiveröisiä pysyäkseen pystyssä. Niitä tuskin kannattaa pitää mittana arvioitaessa demokratian elinkelpoisuutta ja kestävyyttä.

Nykytutkijoista Sandelin ottaa esille Colin Crouchin, joka on lanseerannut käsitteen post-demokraattinen yhteiskunta. (Post-)demokraattinen yhteiskunta on alun perin ollut kansanvaltainen järjestelmä, joka ajan mittaan on muuttunut pelkäksi ”demokratiakuoreksi”. Crouchin mukaan demokratian ulkoiset tuntomerkit (vaalit, vallan vaihtuminen vapaasti, sananvapaus) ovat voimassa, mutta niillä ei kuitenkaan ole aitoa demokraattista sisältöä, vaan kansanvaltaiset instituutiot ovat loitontuneet kansalaisista. Todellista valtaa käyttää jälleen eliitti.

Post-demokratiasta kertovat esimerkiksi lobbaajien kasvava valta, alentuneet äänestysprosentit, yksityisen edun kasvu julkisella sektorilla (uusliberalismi), puolueiden muuttuminen markkinointikoneistoiksi, globalisaation seuraukset, puuttuminen toisten valtioiden asioihin ja sosiaalisen median merkityksen kasvu. Osa ihmisistä tuntee, ettei heidän äänillään ole merkitystä perinteisessä poliittisessa järjestelmässä. Yhteisillä tavoitteilla on yhä heikompi kaiku yhteiskunnassa. Post-demokratiassa osa eri alojen työntekijöistä ja yrittäjistä kokee, että ei ole yhteistä edunvalvontaa, joka toimii aidosti heidän hyväkseen.

Post-demokraattisia tunnusmerkkejä ei voi kieltää, mutta ei kehitys mitenkään lineaarisesti johda pois kansanvallasta. Kansanvallalla on monissa maissa vahva itsepuolustuskyky. Kuitenkin esimerkiksi Kansallinen kivääriyhdistys Yhdysvalloissa pystyy kerta toisensa jälkeen torppaamaan aserajoitukset kongressissa, vaikka murheellisia joukkosurmia tapahtuu jatkuvasti.

Demokratiakeskustelu halutaan joskus kokea niin, että enemmistö sortaa vähemmistöä. Ketä sorretaan? Esimerkiksi Björn Wahlroos on kääntänyt kirjoissaan asian niin, että hänen kaltaisensa ihmiset edustavat vähemmistöä, jota enemmistö sortaa. Toisten mielestä hän edustaa ylivoimaisessa asemassa olevaa eliittiä.

Enemmistön ylivaltaa vastaan on kehittyneissä demokratioissa keinot. Määrävähemmistösuoja on tarkoitettu toimimaan vähemmistön etujen turvaajana.

Demokratian asemaa saattaa heikentää meneillään oleva trendi, jossa politiikkaan halutaan vähemmän politiikkaa. Politiikka on ikään kuin saastunut. Suosiossa ovat sellaiset hahmot, jotka tulevat mukaan politiikkaan politiikan ulkopuolelta, esimerkiksi liike-elämästä. Eri asia on sitten, että asianomaiset tahtovat muuttua ”poliitikoiksi” ajan myötä. Se on luonnollista, koska politiikkaan on sisäänrakennettuna vaikuttaminen yhteiskunnallisiin asioihin. On ollut mielenkiintoista seurata joidenkin politiikan ulkopuolelta tulleiden kompastelevaa ”harjoittelua” politiikassa eli yhteisten asioiden hoidossa.

Donald Trump on mielestäni varoittava esimerkki siitä, miten vähättelevä suhtautuminen poliittisen järjestelmään johtaa aliarvioimaan järjestelmän toimivuutta. Toisaalta kannatuksen keskittyminen tällaiselle henkilölle on merkki demokratian epäonnistumisesta. On selvää, että Trump ei olisi saanut hyvää kannatusta, jos hän ei olisi käyttänyt hädänalaisten ihmisten epätoivoa hyväkseen. Poliittinen establishmentti (koko poliittinen koneisto) oli laiminlyönyt tehtävänsä tasoittaa yhteiskunnallisia eroja. Vahinko on jo tapahtunut eikä Trumpin varmalta tuntuva epäonnistuminen lupaustensa täyttämisessä helpota asioiden hoitoa.

Pitäisikö siis demokratialle pitää jäähyväispuhe? Palaan kansanvallan reunaehtoihin: demokratialle tulee taata riittävä kypsymisaika ja ihmisten tulee olla varustettu riittävän homogeenisella sivistyksen tasolla, jotta yhteiset demokraattiset päämäärät ovat omaksuttavissa sortumatta saivarteluihin. Luja demokraattinen pohja kestää erimielisyydet, jotka sinänsä ovat luonnollinen osa kansanvaltaa.

Skandinaavinen demokratia on suurin piirtein kärjessä kansanvaltaisen järjestelmän toteuttamisessa vikoineen kaikkineen. On jopa sopeuduttu poliittisten vähemmistöjen johtamiin hallituksiin. Mielestäni skandinaavisen mallin mukainen järjestelmä ei ole lähelläkään täydellistä, mutta kehittämishaasteet on otettu vastaan ennakkoluulottomasti.

Tummia pilviä on kuitenkin kertynyt demokratian taivaalle. Hyvinkin autoritäärisistä järjestelmistä käytetään nimeä demokratia (Venäjä, Puola, Unkari). Näissä puoluekenttää hallitsee yksi valtapuolue.

Demokratiaa uhkaa myös päinvastainen liike eli puoluekentän pirstoutuminen. Äänestäjäkunta jakautuu aiempaa hienojakoisemmin eri agendoja ajaviksi ryhmiksi. Tyypillisenä esimerkkinä on oikeistopopulismin nousu. Myös kaksipuoluejärjestelmässä johtavat puolueet jakautuvat usein lohkoiksi, joilla saattaa olla yhteisiä nimittäjiä, mutta jotka kuitenkin poikkeavat toistaan jossakin ratkaisevassa suhteessa (esim. USA:n republikaanit!) . Hallitusten muodostaminen vaikeutuu, kun rajalinjat eivät kulje puolueiden välissä vaan niiden poikki tai keskeltä.

Varsinkin lännen demokratioissa ihmisten tulevaisuudenodotusten synkkyys ja epävarmuus rapauttavat uskoa demokraattiseen järjestelmään. Kansanvalta nojaa luottamuksen palauttamiseeen.

Kriiseissä demokratian asema heikkenee. Sodassa päätöksenteko kapenee. On arvioitu, että 1940-luvun alussa oli vain vähän toistakymmentä demokratiaa jäljellä (Suomi on laskettu nipin napin joukkoon). Mutta onko niin, että olemme siirtyneet jatkuvaan kriisiin, joka edellä mainitulla logiikalla heikentää jatkuvasti demokratian toteutumista?

Joskus on haettu kansanvallan korvaajaksi valistunutta itsevaltiutta. Oma käsitykseni on, että juuri kukaan valtionpäämies historiassa ei ole säilynyt valistuneena, vaikka alussa onkin saattanut näyttää hyvältä.

Vaarallista demokratian rapautumista on se, joka tapahtuu vähittäin, huomaamatta. Silloin demokratian sisään tunkeutuu voimia, jotka haurastuttavat demokraattisia prosesseja. Esimerkiksi lobbarit liikkuvat toimeksiantojensa mukaisesti poliitikkojen joukossa kuin kalat vedessä.

Ehkä kaikkein vakavin uhka demokratialle on meidän tavallisten ihmisten epäluottamus järjestelmään. Jos omaksumme yhä laajemmin ajattelun, jossa emme usko demokraattisiin vaikuttamismahdollisuuksiin, niin silloin kansanvaltainen järjestelmä uhkaa rapautua ja sen jälkeen on syytä syvään huoleen.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Totuutta edeltävä ja sen jälkeinen aika

Paul-Erik Korvela ja Johanna Vuorelma ovat kirjoittaneet kirjan ”Puhun niin totta kuin osaan. Politiikka faktojen jälkeen”. Olen kuullut teoksesta vain aamu-tv:n haastattelussa 6.10.2017, jossa tekijät kertoivat kirjansa sisällöstä. Hankin toki kirjankin myöhemmin.

En siis seuraavassa arvioi kirjaa vaan itse aihetta eli ”totuuden jälkeistä aikakautta”. Haastattelun aikana tuli tunne, että Donald Trump -ilmiöstä lähtenyt keskustelu oli saanut siivet alleen ja laajentunut kytköksiin, joihin sitä ei ehkä kannata yhdistää. Korvela ja Vuorelma suhtautuvat sinänsä skeptisesti ajatukseen, että olisi jokin vertailuajankohta - faktojen aika - jolloin on puhuttu totta. Silti Trumpin käytös poikkeaa niin selkeästi läntisten valtionpäämiesten käytöksestä, että asiaan kannattaa kiinnittää erityistä huomiota. Läntisen maailman valtionpäämieheksi Donald Trumpin käyttämä totuuden muokkaus on sellaisenaan hämmentävä.

Yritän siis sanoa, että totuuden jälkeisestä ajasta puhuminen liittyy ensisijaisesti Trump-ilmiöön ja toiseksi ”trumpismiin”, ja sitten vasta johonkin muuhun. Riittäkö tästä aihetta laajoihin teorioihin totuuden ja totuuden jälkeisestä ajasta?

Korvala ja Vuorelma laajentavat teemaa puhumalla – aiempaan tutkimukseen pohjautuen - 12 valhetyypistä (jossa mukana ovat mm. propaganda ja korruptio), joista Trump-ilmiö edustaa ykkösluokan kaikkein selkeintä valhetta. Nämä ovat Vuorelman ja Korvelan mukaan helppo korjata faktantarkistajilla. Tässä tutkijat kyllä erehtyvät, sillä tietyissä äärikonservatiivissa piireissä - Trumpin ydinkannattajajoukossa - ”minusta tuntuu” -totuus on niin syvällä, että faktojentarkistajat sysätään syrjään: faktantarkistajat ovat samaa valheellista joukkoa kuin valheen levittäjät! Muut kansalaiset, jotka eivät ole sitoutuneet Trump-propagandaan tietenkin hyötyvät faktantarkistajista. On syytä huolestua, jos osa kansasta perustaa totuudenkäsityksensä selvästi virheelliseen tietoon eikä välitä faktoista.

En siis tarkastele valhetta 12 vaihtoehdon näkökulmasta vaan ”ensimmäisen luokan helposti tunnistettavissa olevana valheena”, joka on ominaista Trumpin synnyttämälle käytännölle.

Ehkä tähän sopii asian palauttaminen ”sylttytehtaalle” eli käsitteen syntysijoille. Trumpin henkilökunta pisti Valkoisen talon kotisivuille kuvan Trumpin virkaanastujaisista, joka tosiasiassa oli Obaman virkaanastujaisista. Miksi? Koska Obaman virkaanastujaisissa oli lähes puolta enemmän väkeä kuin Trumpilla ja Trump oli päästänyt suustaan, että hänen virkaanastujaisensa olivat kaikkien aikojen suurimmat. ”Kuvaerehdys” (tarkoitushan se oli) paljastui ja presidentti ja hänen henkilökuntansa yritti aikansa väittää kuvaa oikeaksi. Valhe paljastui pian ja presidentille tuli tarvetta selittää, mistä oli kysymys. Asialle pantiin hänen avustajansa Kellyanne Conway, joka sanoi unohtumattomat sanat, että Trumpin julkaisemassa kuvassa oli kysymys ”vaihtoehtoisesta totuudesta”. Tästä hätävalheesta lähtivät liikkeelle ainakin osittain jutut totuuden jälkeisestä ajasta” (Post-Truth Era) - aluksi ironisessa mielessä.

Mitä tulee Brexitiin, joka on pyritty yhdistämään trumpismin myötä nousseeseen totuuden jälkeisen aikaan, niin sanoisin, että brexitissä oli kysymys ensi sijassa kansanäänestyksen oikeutuksesta toimia ”kansan luotettavana äänenä”. Tässä yhteydessä on viitattu siihen, että kaiken kattavassa propagandistisessa ilmapiirissä kansa äänesti ”väärin” ja tästä viisastuneena ollaan oltu sitä mieltä, ettei kansanäänestyksiä yleensäkään kannata järjestää. Erotan siis brexitin selkeästi omaksi ilmiökseen enkä sekoita sitä totuuden jälkeiseen aikaan. Vastaväitteitä voidaan toki esittää, sillä populistisen UKIPin Nigel Farage kävi valheellisen EU-erokampanjan ainakin osin vaihtoehtoisen totuuden hengessä.

Kirjan otsakkeessa ”Puhun niin totta kuin osaan” viitataan totuuskäsitteeseen, jota kannattaa kommentoida, nimittäin ”minusta tuntuu” -totuuteen (josta käytän nimeä mutu-totuus). Tämän mukaan äärikonservatiiveihin liitetyssä ajattelussa jokainen saa pitää sen totuuden, joka tuntuu oikealta. Kun lehdet, hallitus ja asiantuntijat väitetysti valehtelevat, niin totuus muodostetaan omaan kokemukseen nojautuen ja hyljeksitään virallista tai establishmentin totuutta. Tällä ajattelulla on etäiset historialliset juurensa 1800-luvun puolenvälin populistisessa ”Know Nothing” -liikkeessä, jossa pyrittiin elämään ikään kuin muita kuin valkoisia ei olisi ollut olemassa. Rohkeasti väitän, että maahanmuuton vastaisuudella on yhteys Post-Truth Eraan.

Olisin hyvin varovainen ennen kuin laajentaisin edellä kuvatun valheperäisen periaatteen suureksi teoreettiseksi viitekehykseksi, joka pitää sisällään paitsi brexitin niin myös esimerkiksi Francis Fukujaman sloganin historian lopusta (joka on toiminut ”totuuden ajan” symbolina, ja josta on muuten johdettu tämä blogini nimi ”Historia jatkuu”) ja George Bush nuoremman valheelliset perusteet käynnistää Irakin sota.

Irrotan em. tapahtumat trumpismista ja yritän ohessa perustella ajatustani. Korvala ja Vuorelma viittasivat tv-haastattelussa Francis Fukujaman suureen erehdykseen, kun hän kirjassaan ”Historian loppu ja viimeinen ihminen” 1990-luvun alussa meni ”lupailemaan” historian loppua tarkoittaen, että liberaali demokratia oli voittanut kommunismin ja on jäänyt vallitsevaksi ja pysyväksi yhteiskuntafilosofiaksi. Fukujama erehtyi yhtä karkeasti kuin suuri esikuvansa Friedrich Hegel, joka ennusti myös historian loppua Napoleonin sotien aikaan. Kirjaa tuoreeltaan lukiessani taistelin ärtyneenä sen julistamaa aikakauden muutosta vastaan.

Fukujamasta olisi edellä esitetyn mukaan käynnistynyt liberaalin demokratian ideologioista vapaa historian vaihe, jolloin ”liberaalin demokratian totuus” määritettiin ”totuudeksi”. Elettiin ikään kuin faktojen määrittämässä ideologittomassa maailmassa erotukseksi nyt esillä olevasta ideologian paluun sisältävästä totuuden jälkeisestä maailmasta. Tietenkään liberaali demokratia ei ole ideologiakäsitteen ulkopuolella, mutta olemme esimerkiksi Skandinavian maissa vieneet liberaalidemokraattisen hallintotavan pitkälle ja omaksuneet siinä samalla luottamusyhteiskunnan keskeiset piirteet paremmin kuin mitkään muut maat (tässä on taustalla kansainvälinen tutkimus). Ei hassumpi saavutus.

Liberaalin demokratian fakta-maailma ja vaihtoehtoisen totuuden maailma eivät sovellu mielestäni vakavasti otettavaksi pariksi. ”Totuuden jälkeinen maailma” ei ansaitse liberaalia demokratiaa vastaavaa yhteiskunnallista arvonantoa. Ja toisaalta liberaalin demokratiankin nimissä tehtiin paljon pahoja tekoja, josta enemmän seuraavassa.

George Bushin käynnistämä Irakin sota perustui valheeseen joukkotuhoaseiden olemassa olosta Irakin maaperällä. Prosessi, jonka kautta päädyttiin sodan käynnistämiseen oli pitkä eikä sillä mielestäni ole yhteyttä totuuden jälkeiseen aikakauteen trumpilaisessa mielessä. Sen sijaan siinä oli voimakkaasti mukana ideologinen ajatus liberaalin demokratian ylivertaisuudesta ja siitä, että amerikkalaisten joukkojen tuli viedä demokratiaa Irakiin sotatoimien ohella. George Bush toimi Tony Blairin avustamana liberaalin demokratian ylipappina. Samalla kostettiin WTC-tornien tuho, joka lienee ollut taustalla sotatoimien aloittamisen pontimena. Tuo ideologioista vapaa aika ei siis ollut vapaa ideologioista!

Toki on muistettava, että on paljon harmaan alueen totuus/valhekäsitystä, kuten Vuorelma ja Korvela toteavat. On paljon valhetta, jossa ei ole Trumpin ”selkeyttä”.

::::::::::::::::::::

Totuuden jälkeisestä ajasta on tullut muodikas termi, jolle ei voi luvata pitkää elinikää vakavasti otettavana objektivisuuteen pyrkivän totuuden kilpailijana (Know Nothing -liikkeen kulta-aikaa olivat vuodet 1854-56). Puhuisin siis pelkistetysti totuudenjälkeisestä ajasta Trump-ilmiönä tai korkeintaan trumpismina kuvaamaan hänen tapaansa käsitellä totuutta. Demokratian kannalta kysymys on palopesäkkeestä, joka kannattaa yrittää tukahduttaa tai rajata mahdollisimman aikaisessa vaiheessa.

On kuitenkin eräs näkökohta, joka sotii edellä esitettyä totuuden jälkeisen ajan ”rajallisen vaikutuksen mallia” vastaan ja se on tutkijoiden haastattelussa esille ottama populististen ja autoritääristen liikkeiden läpimurto. Ne koetaan aiheellisesti ideologioina neutraalina pidettyä liberaalia demokratiaa vasten. Ainakin ne haastavat aktiivisesti liberaalin demokratian.

Populistit voivat toimia ja ovat toimineet totuuden jälkeisen ajan airueina. Ne ovat asettaneet kyseenalaiseksi liberaalin demokratian asettaman totuuden esimerkiksi maahanmuuttokysymyksissä . Monet oikeistopopulistiset liikkeet ovat tunteneet vetoa trumpismia kohtaan. Sama koskenee monia autoritäärisiä johtajia.

Vastakohtaisuus totuuden käsittelyssä tulee erityisesti esille ideologisessa mielessä silloin, kun oikeistopopulismi haastaa vasemmistolaiseksi kokemansa liberaalin demokratian.

PS

Trumpin tuoreissa twiiteissä korostuu ”kahden totuuden” välinen ristiriita, kun hän vaatii senaatin tiedustelukomiteaa tutkimaan – hänen väittämiään - perättömiä uutisia tuottavia kanavia ja selvittämään – edelleen Trumpin väittämiä - sepitettyjä valeuutisia. Vahvistuu kuva, että on ikään kuin kaksi erillistä maailmaa, joiden kautta tulkitaan tapahtumia, Trumpin sisäinen maailma ja joltisellakin objektiivisuudella varustettu ulkoinen maailma. Mielestäni tämä osoittaa selvästi, että Trumpin totuuskäsite on hänen persoonaansa liittyvä ja poikkeaa muista totuus/valhe -ulottuvuuksista ainakin silloin, kun puhutaan länsimaisesta totuuskäsityksestä.

maanantai 9. lokakuuta 2017

Kyberuhka ja kyberpaniikki

Meitä on varoitettu kyber- ja hybridiuhilla lähes päivittäin ja hyvä niin, sillä epävarmassa ympäristössä ja epävarmassa maailmassa mikä tahansa uhka voi realisoitua. Olen kuitenkin protestoinut näissä blogikirjoituksissani kerta toisensa jälkeen hysteriaa ja paniikkia, mikä näkyy leviävän aika ajoin lehdistössä ja somessa.

Olen tässä arvostelussani hyvässä seurassa, sillä presidentti Niinistö on tuntenut tarvetta aina silloin tällöin huomauttaa ”alarmismista”. Hän on kehottanut puheissaan kylmäpäisyyteen. Viimeksi hybridikeskuksen avajaisissa hän totesi, että ”joskus varsinkin Venäjään liittyviä uhkia liioitellaan”. Niinistö: ”Joskus lietsomme informaatiosotaa niiden puolesta, joita vastaan olemme sen alun perin tarkoittaneet”. Niinistön mielestä hybridiuhkien avain on kansalaisten halu puolustaa yhteiskuntaa niin meillä kuin muualla.

Tähän alarmismiin Niinistö puuttui sarkastisesti, kun Ahvenanmaan puolustuksesta nostatettiin häly viime vuoden lokakuussa. Hän viittasi ”pieniin vihreisiin miehiin” todetessaan - pilke silmäkulmassa - olevansa varma, että ahvenanmaalaiset ”ovat erittäin herkkiä huomaamaan, jos mitä tahansa outoa siellä tapahtuisi”.

Meidän tulisi suojautua propagandalta (käytän tietoisesti tätä vanhanaikaista sanaa) tulipa sitä mistä ilmansuunnasta tahansa. Kiinnitin huomiota Venäjän Zapad-sotaharjoituksen yhteydessä mainintoihin 100 000 miehen osallistumisesta harjoituksiin. En tiedä, mistä nämä tiedot lähtivät liikkeelle, mutta yhtäkkiä kaikki toistivat sadan tuhannen sotilaan osallistumista itsestään selvyytenä. Kiinnitin myös huomiota siihen, kun ennen Zapadia ja sen aikana luotiin uhkakuvia, jossa Venäjä hyökkää lennosta esimerkiksi Baltiaan. Tästä riitti spekulaatioita. Zapadia koskevat artikkelit olivat Helsingin Sanomissa sivun suuruisia, jopa aukeaman suuruisia.

Sitten harjoitus loppui suuressa hiljaisuudessa. Oli aika siirtyä muihin aiheisiin. Jälkikäteen kuitenkin harjoitukseen on palattu. Kun Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg vieraili maassamme hybridikeskuksen avajaisissa hän korosti, että Zapadiin osallistui yli kaksinkertainen määrä sotilaita verrattuna Venäjän ilmoittamiin määriin. Paljon mahdollista.

Hesari kirjoitti uskollisesti Stoltenbergin sanat lehteen. Mutta sen lisäksi lehti lainasi Yhdysvaltojen maajoukkojen Euroopan komentajaa kenraali Ben Hodgesia, joka AFP:n mukaan oli maininnut Zapad-harjoituksiin osallistuneiden määräksi 40 000 sotilasta. Hesari korostaa Stoltenbergin tavoin, että määrä oli kaksinkertainen ilmoitettuun nähden, mutta ei sanallakaan viittaa siihen, että Hodgesin ilmoitus poikkeaa jyrkästi määrästä, jota Hesarikin levitti ansiokkaasti ennen Zapadia ja sen aikana.

Tulee mieleen, että tietoisesti levitettiin uhkakuvia ja liioiteltiin joukkojen määrää, jotta saataisiin sopiva pelotevaikutus aikaiseksi. Kun koko kalabaliikki on ohi kerrotaan siinä sivussa Zapadiin osallistuneiden määrä, joka on kaukana 100 000 sotilaasta.

On kuitenkin nähtävissä, että kansainvälisten tilanteiden kommentointi on saamassa aiempaa realistisemman luonteen. Lainasin taannoin kahta sotilaspoliittista asiantuntijaa blogikirjoituksessani. Kyseiset herrat olivat Jyri Raitasalo ja Juhani Pihlajamaa Maanpuolustuskorkeakoulusta. He moittivat mediaa ja muita tahoja vääristä tulkinnoista koskien Venäjän toimia esimerkiksi Itämerellä. Raitasalon mukaan Zapadista tuli symboli sille, mitä Venäjän pahat aikeet voivat sotilaallisesti tarkoittaa. Lännen asiasta kiinnostuneet tahot ovat vahvistaneet innokkaasti ”Venäjän haluamaa viestiä sen suuresta asemahdista”. Hän toivoo kriittisempää lähestymistapaa Venäjän aiheuttamaan uhkaan.

Pihlajamaa menee vielä pidemmälle ja sanoo, että lännessä on synnytetty kuva, että Venäjällä harjoitellaan aggressiivisesti sen pieniä läntisiä naapureita vastaan.

::::::::::::::::::::::

Kun lainataan avainhenkilöiden puheita olisi syytä olla tarkkana lainauksissa. Kun rakas Ylemme kysyi Suomen ja Naton suhteesta Jens Stoltenbergilta, totesi tämä kunnioittavansa Suomen päätöstä, jos Suomi päättäisi liittyä Natoon ja sitten asiallisesti lisäsi, että Naton päätös, hyväksytäänkö Suomi mukaan alistetaan 39 jäsenmaan päätettäväksi. Tähän Ylen insertti päättyikin. Jos Yle olisi jatkanut uutistaan – niin kuin olisi pitänyt - olisi kuultu Stoltenbergin kommentti siitä tilanteesta, jossa Suomi haluaa jatkaa kumppanuutta ilman Natoon liittymistä. Hän nimittäin totesi, että liittoutumatta jääminen on täysin Suomen asia ja hän kunnioittaa päätöstä, jonka Suomi tekee omista lähtökohdistaan. Ei pienintäkään vihjausta Nato-markkinoinnin suuntaan, vaikka Suomessa jotkin tahot ovat sitä suorastaan pyytämässä.

Todelliseen liittoutumattomuuteen kuuluu kriittinen suhtautuminen sekä lännen että idän viekotuksille.

perjantai 6. lokakuuta 2017

Ja gallup-johdossa on……

Yle ja Hesari ovat ottaneet tavakseen julkaista mielipidekartoituksia puolueiden välisistä voimasuhteista kuukausittain. Jotkut ovat jo varmaankin kyllästyneet tiheästi ilmestyviin tiedusteluihin. Epäilen kuitenkin, että jatkuva seuranta on tullut jäädäkseen. Ajattelin, että on syytä sovittaa puolueiden kannatus historialliseen kehikkoon ja arvioida muutosten syitä.

Viimeisten 50 vuoden aikana puoluekartalle on ilmestynyt vihreät (Vihreä liitto, 1987), joka on muuttunut alun kansanliikemäisyydestä kiinteäksi osaksi puoluekarttaa. Eksoottinen vihreiden arvojen radikaali korostaminen on jäänyt taustalle ja jäljellä on erityisesti kaupunkilaisiin vetoava cityvihreys. Aivan viime aikoina tavoitteeksi on asetettu valtakunnallisesti kattava yleispuolue. Kannatuksen nopea kasvu viimeisen vuoden parin aikana on innostanut puoluetta ottamaan tavoitteeksi pääministeripuolueen aseman, tavoitteen, joka saattaa jäädä vielä hämärään tulevaisuuteen. Mielenkiintoisempaa on arvioida, mistä voimakkaasti kasvamaan pyrkivä puolue hakee uudet kannattajansa. Oma veikkaukseni on, että ideologisesti oikealla puolella on liikkumavaraa, mutta samalla puolue ottaa riskin menettää osan vasemmistolaisista kannattajistaan. Toisaalta pääministeripuolueeksi pääsy kuitenkin edellyttää kompromisseja. Ilmeisesti siksi oppositiopolitiikka on laimentunut. Puolueen hallituskipeys on alkanut kiinnittää huomiota ja sillä on vaikutuksensa myös kannatusmittauksiin: ylös ja eteenpäin on haastavaa päästä.

Toinen saman ajanjakson puolue on perussuomalaiset sillä ehdolla, että sen suoraksi edeltäjäksi lasketaan Veikko Vennamon SMP (per. 1959, mutta menestys alkoi vasta 1960-luvun lopulla). Puolueiden historiat muistuttavat toisiaan, sillä SMP hajosi kahtia ja pieneni mitättömäksi palatakseen uudelleen entisenkokoiseksi ja jopa hallituspuolueeksi. Lopullinen tuho kuitenkin seurasi hallitusvastuuta. Puolue eli ja ravitsi itsensä oppositiosta käsin menettäen eliksiirinsä lähes heti, kun siitä tuli ns. hovikelpoinen. Tämän puolueen raunioille syntyi uusi yhden (tai kahden) miehen puolue, perussuomalaiset, aivan kuten SMP:kin oli alunperin yhden miehen protestipuolue. Molempia yhdistää ”unohdetun kansan” kasvulogiikka.

SMP:n tavoin perussuomalaiset jakautui kahteen osaan. Molemmissa tapauksissa irtautujat ajautuivat marginaaliin ja varsinainen emo yritti jatkaa poliittista taistelua. Voitaneen melko vakuuttavasti sanoa, että irtautuneiden emopuoluetta ”laimeammalla versiolla” ei ole ollut sosiaalista tilausta. Ärhäkkä vieraan torjunta sen kaikissa eri muodoissa ja ”eliitin” vastaisuus yhdistävät molempia protestipuolueita. Molemmat suuret johtajat sysättiin syrjään. Veikko Vennamolle ei annettu ministerinpaikkaa ja Soini ministerinkipeydellään oli osaltaan aiheuttamassa protestin haalenemisen ja kannatuksen putoamisen.

Molemmilla populistisilla liikkeillä on yhteys skandinaavisiin ja eurooppalaisiin (oikeisto)populistisiin liikkeisiin. Voitaneen puhua populismin sukupolvista. Suomessa on meneillään toinen sukupolvi, joissakin maissa on ehditty jo kolmanteen sukupolveen. Kolme vanhaa suurta kansanliikettä maalaisliitto (keskusta), sdp ja kokoomus ovat edelleen voimissaan, kuitenkin niin, että kannatuksen vaihtelut ovat olleet tuntuvia. Niillä on selvästi ollut edessään taistelu kannatuksen säilyttämisen puolesta useaan otteeseen.

Yksi keskeinen ilmiö on ollut porvarillisen hegemonian vahvistuminen puoluekentässä. Vasemmistoa kannattaa enää (vihreiden vasen siipi mukaan lukien) karkeasti 35 prosenttia kansasta. Sdp on joutunut luopumaan Kalevi Sorsan rautaisesta 25 prosentista. Tuosta puolueen kulta-ajan päättymisestä on kulunut vajaat parikymmentä vuotta. Samaan aikaan keskustan ja kokoomuksen varaan rakentuva allianssi on voimistunut ja voimistunut nimenomaan yhdessä. Sisäisesti kannatusvaihtelua on ollut, niin nytkin, kun kokoomus nousee ja keskusta laskee.

Parhaillaan on meneillään vasemmiston (ja punamullan) julkisen talouden linnakkeiden voimakas murtamisyritys, joka tuntuu eritoten keskustan kannatuksessa. Sen juuret kun ovat edelleen punamullassa. Liberaali keskusta on edelleen myrkkyä monille keskustan kannattajille.

Kokoomuksen kannatus on porvarillisen Suomen ytimessä, eikä sillä näytä olevan vaaraa kannatuksen romahtamisesta, kun se tinkii hyvinvointiyhteiskunnan keskeisistä sisällöistä. Muodosteilla oleva hyvinvointiyhteiskunta 2.0 ei ole monien mielestä hyvinvointivaltio lainkaan, vaan uusliberaali versio länsimaisesta demokratiasta. Tämän ”uuden ” yhteiskunnan kannattajia lienee noin 20-25 prosenttia kansalaisista, joten kokoomuksen kannatus lienee melko tapissa. Oppositio ei ole pystynyt tuottamaan omaa 2.0-versiotaan uskottavassa muodossa. Sosiaalidemokraateista on tullut ”dynaamista konservatismia” edustava puolue. Se on rinnakkaisilmiö 60-luvun kokoomuksen dynaaminen konservatismi -sloganille. Nyt ei ole kysymys kokoomuslaisesta vanhasta konservatismista vaan ”hyvinvointiyhteiskuntakonservatismista” säilyttävässä mielessä.

Porvarillistuneessa Suomessa kokoomuksen vetovoima on vanhoista yhteiskunnallisista liikkeistä suurinta. Sillä on taipumus syödä sen kanssa liittoutuneiden kannatusta. Muut eivät ole panneet merkille, että kun (porvari)trendi on päällä ei niiden kannattaisi lisätä vauhtia meneillään olevaan trendiin. Sopivaa vaihtoehtoista agendaa ei ole kuitenkaan löytynyt toistaiseksi, joten turvaudutaan maltilliseen oikeiston tarjoamaan vaihtoehtoon.

On meneillään maltillinen yhteiskunnallinen kokeilu, jota seuratessaan/johon osallistuessaan tavalliset kansalaiset ovat ymmällä. Protestiliikkeiden suosiminen kielii halusta asettaa kyseenalaiseksi meneillään oleva suunta, mutta kilpailevat vaihtoehdot eivät ole muodostuneet selväpiirteistä kokonaisuutta.

Vasemmistoliitto on vanhoista liikkeistä (skp-skdl-vasemmistoliitto ) se, joka on eniten menettänyt kannatustaan. Parhaimmillaan pitkään sodan jälkeen jatkuneet noin 20 prosentin kannatuksen vuodet ovat kaukana takanpäin. Sosiaalidemokraatit voittivat sodan jälkeen taistelun työläisten sieluista, joskin vielä 1970-luvulla skdl Neuvostoliiton tuella oli merkittävä poliittinen voima.

Muutos, joka yhteiskunnassa on tapahtunut ja muuttanut teollisuustyötä palveluammateiksi, on syönyt vasemmiston kannatusta. Mihinkään ei enää keräänny suuria tehdastyöhön tai muille työmaille kerääntyvää massaa, joka tarjoaisi joukkovoiman käytön mahdollisuuden. Tämän päivän mielenosoituksissa on lähes kaikkien puolueiden kannattajia.

Vanhat vasemmistolaiset ovat vaurastuneet, kuten Matti Kurjensaari jo 60 vuotta sitten osuvasti lausui. Taistelun palo elää vain muistoissa.

Uudet potentiaaliset vasemmistoliiton kannattajat löytyvät pienipalkkaisista, pätkätöitä tekevistä ja erilaisista vähemmistöistä. Joukko on heterogeenista eikä tarjoa yhteistä arvopohjaa . Hyvinvointiyhteiskunta on tehnyt tehtävänsä eikä vielä ole yhteiskuntamalli 2.0:n aiheuttaman hinnan määrittelyn paikka.

Vasemmistoliiton tilanne on lukkiutunut. Äärivasemmalla ei ole vetoa ja keskemmälle tultaessa kilpailu kiristyy oleellisesti. Tilanne elää kuitenkin koko ajan ja vasemmistoliittokin elää symbioosissa muun puoluekentän kanssa, jonka muutokset muuttavat myös vasemmistoliiton asemaa. Jos tuloerot jatkavat kasvuaan ja keskiluokasta putoaminen yleistyy, voi vasemmistollekin koittaa paremmat päivät.

Vanhat pienpuolueet rkp ja srk ovat pysyneet hämmästyttävän vakaasti sirpaleina. Niillä tuntuu olevan vakiintunut kannattajajoukko eikä välitöntä kannatusmuutosta ylös eikä alas ole nähtävissä.

:::::::::::::::::::::

Jos näinä aikoina muodostettaisiin puoluekenttä uudelleen, niin se olisi todennäköisesti erilainen kuin nyt. Ensinnäkin tietysti olisi otettava kantaa muodostuisiko edustuksellisen demokratian vallitessa (säilyessä) enää ollenkaan puolueita. Jos kuitenkin lähdetään siitä, että kaikissa tapauksissa jakaudutaan uusiksi arvo- ja/tai ideologiapohjaisiksi ryhmiksi, niin mitkä nämä ryhmät olisivat?

Yksi olisi nationalistinen, oman kantaväestön etua ajava ryhmä. Toinen voisi olla maltillinen yksilön asemaa korostava, kansainvälisyyttä painottava ja menestyvää yritystoimintaa tukeva ryhmä. Kolmas voisi olla keskiluokkainen, köyhiin myötäelämiskykyisesti suhtautuva ja luontoarvoja korostava ryhmä. Neljäs olisi laajan alemman keskiluokan asioita ja modernin teollisuusväestön etuja ajava sekä pienyrittäjien asemaa kohentamaan pyrkivä ryhmä. Neljäs olisi pientuloisten ja sosiaalisturvan varassa elävien etuja ajava ryhmä.

torstai 5. lokakuuta 2017

Kommentaattorin muistumat

Tohtori Jukka Tarkka on kirjoittanut muistelmansa nimellä ”Muistumia” ( Siltala, 2017). Tarkka on usein kommentoinut muiden tekemisiä, mutta kyllä hän on itsekin ollut toimija. Hän on toiminut kolumnistina (mm. Helsingin Sanomissa kahdeksan vuotta), kirjankustantajana, yhteiskunnallisena lobbarina, kansanedustajana, historioitsijana ja monessa muussa roolissa. Nykyisin hän tituleeraa itseään vapaaksi kolumnistiksi ja kommentaattoriksi.

Tarkka on sujuvakynäinen muistelija ja erinomainen poliittisten tapahtumien erittelijä.

Olen monta kertaa näissä blogikirjoituksissa ottanut kantaa Tarkan kirjoituksiin ja kirjoihin enkä läheskään aina myötämielisesti. Olen asettunut usein opponentin asemaan ja epäilenpä, että niin tapahtuu tälläkin kertaa.

Tarkan katseen polttopisteessä on Venäjä (Neuvostoliitto). Se on samalla hänen katseensa sokea piste. Tarkan Venäjä on uhka ja nimenomaan uhka. Hän on kehittänyt tästä itselleen tavaramerkin ja samalla altistunut ankaralle kritiikille.

Aloitan kirjan arvioinnin Viktor Vladimirov/Paavo Väyrynen –”muistumasta”. Kysymys oli Tarkan kirjoittaman Ahti Karjalaisen muistelmateoksen (”Presidentin ministeri”) valmistelun yhteydessä paljastuneesta Neuvostoliiton halusta vaikuttaa vuoden 1982 presidentinvaaleihin öljykaupan avulla.

Katson Tarkan osoittaneen todeksi, että Paavo Väyrynen yhdessä Neuvostoliiton Suomi-suhteiden ykkösvaikuttajan Viktor Vladimirovin kanssa pyrki luomaan Karjalaisen ympärille nostetta yrittämällä järjestellä Neuvostoliiton kauppaa niin, että Karjalainen saisi siitä etua presidentinvaalikampanjaansa. Hanke ei tuottanut sitä tulosta, mitä Väyrynen äärimmäisessä kunnianhimossaan tavoitteli. Karjalainen ei päässyt edes keskustapuolueen ehdokkaaksi. Ei Karjalainen tahdoton välikappale ollut, mutta kyllä hän oli tuossa vaiheessa jo pahasti väsynyt mies.

Yhtä kuuluisa kuin Tarkan huomio Karjalaisen ympärille rakentuneesta öljykaupasta on hänen taistelunsa ”totuudesta” Paavo Väyrysen kanssa koskien tapaus Vladimirovia. Väyrynen kiisti jyrkästi pelanneensa peliä Karjalaisen hyväksi. Nykytermejä käyttääkseni vastakkain olivat totuus ja vaihtoehtoinen totuus. Vääjäämättä kallistun Tarkan analyysin kannalle Väyrysen esittämän sijasta: vaikutusyritys Karjalaisen hyväksi oli todellinen. Asiassa auttoi se, että Karjalainen oli inhorehellinen ja tuli kertoneeksi elämäkerrassaan Tarkalle, miten asiat olivat, mukaan lukien välirikko Kekkosen kanssa.

Minulle on jäänyt kuva Karjalaisen halusta kuitata kärsimänsä vääryydet niille, jotka kohtelivat häntä kaltoin, mutta yhtä lailla hän näyttää alistuneen – ehkä osin huomaamattaan – nuorempien poliitikkojen välikappaleeksi. Näissä merkeissä Tarkka toimi asioiden ylös kirjaajana ja kupletin juonen paljastajana.

”Presidentin ministeristä” seurasi melkoinen kohu, olihan kysymys Ahti Karjalaisesta, yhdestä idänkaupan suurimmista vaikuttajista.

::::::::::::::::::

Otavan kirjallisena johtajana Tarkka kustansi muun muassa Juhani Suomen massiivisen Urho Kekkosen kahdeksanosaisen elämäkerran. Kirjassaan Tarkka – ehkäpä juuri kustantajan edustajana – ottaa neutraalin roolin Juhani Suomen tuotantoon. Muistelen, että Tarkka otti aikoinaan Kekkos-kirjasarjan ensimmäisiin osiin kriittisen otteen, mutta sitten yhtäkkiä lievensi kritiikkiään ja yltyi jopa kehumaan Juhani Suomen historiakäsityksiä.

Itse en koskaan lämmennyt Juhani Suomen historiakäsityksille. Hän otti tehtäväkseen toimia Kekkosen historiaan jäävän kuvan todistajana ja se kuva oli läpeensä myötäsukainen epäuskottavuuteen saakka. Kysymys ei ole siitä, etteikö Suomi olisi toiminut pätevän historioitsijan tarkkuudella tapahtumien ylös merkitsijänä, vaan siitä, että samoista lähteistä lukija saattaa vetää aivan erilaiset johtopäätökset kuin Juhani Suomi.

Tarkka itse on kirjoittanut runsaasti Suomen lähihistoriaa käsitteleviä kirjoja. Niistä mainittakoon ”Hirmuinen asia”, ”Suomen kylmä sota” ja ”Karhun kainalossa”. Elämäkerrat hän on kirjoittanut Ahti Karjalaisen lisäksi Max Jakobsonista, Päiviö Hetemäestä ja L.A. Puntilasta.

:::::::::::::::::

Yhtenä kirjan keskeisenä teemana on nuorsuomalaisen puolueen perustaminen (puoluerekisteriin vuonna 1994) ja sen tuhoutuminen. Parivaljakko Jukka Tarkka-Risto E.J. Penttilä toimi puolueen dynamona. Kirjan kuvaus puolueen perustamisesta on yksityiskohtainen ja mielenkiintoinen. Mukana näytti olevan enemmän intoa kuin taitoa. Vakava yritys se silti oli. Tarkka joutuu uudessa kirjassaan rooliin, jossa intohimoinen kommentoija joutuu tai pääsee kommentoimaan omaa poliittista toimijuuttansa.

Monilla tahoilla uuteen puolueeseen suhtauduttiin alta kulmain. Tähän joukkoon liittyi myös Aatos Erkko. Hän pelkäsi, että puolue tärvelee Hesarin kunniakkaat nuorsuomalaiset juuret ja perinteet.

Nuorsuomalaiset oli puolue, jolla saattoi parhaimmillaan olla sosiaalinen tilaus, mutta lopputulos oli kuitenkin pettymys. Hehkutus oli parhaimmillaan kova, olihan mukana Risto E.J. Penttilän kaltainen persoona. Kansanedustajia sillä oli parhaimmillaan kolme kappaletta. Se yritti näyttää kokoaan suuremmalta ja Tarkan mukaan siinä osittain onnistuikin. Lentoon puolue ei kuitenkaan koskaan lähtenyt.

Sen ideologinen asema määriteltiin johonkin demareiden ja kokoomuksen väliin, mutta minusta näytti, että puolue usein ajoi kokoomuksesta oikealta ohi. Sen silmätikuiksi joutuivat puoluekentän väitetty kalkkeutuneisuus, liika byrokratia ja asioiden hidas eteneminen, lyhyemmin sanottuna tuoreuden puute.

Tarkasta jää poliittisena toimijana käsitys, että hän tietää koko ajan paremmin kuin muut, mistä kiikastaa. Hän on epäpoliitikko. Antaa hän toki tunnustustakin monille poliittisille toimijoille. Hän myös puolustaa eduskunnan työteliäisyyttä. Tarkka ei ehkä koskaan antautunut täysin politiikalle, hänestä ei tullut poliittista eläintä. Intohimo ei riittänyt, niinpä hän vetäytyi älyköksi paremmin tietäjäksi.

Nuorsuomalaisten taru päättyi vuoden 1999 eduskuntavaaleihin, joissa puolue ei saanut yhtään edustajaa.

:::::::::::::::::::

Toimiessaan Evan johtajana 1980-84 Tarkka pääsi käyttämään vahvuuksiaan. Käynnistettiin yhteiskunnan asenneilmaston arvioinnit, joista on vuosien varrella tullut eräänlainen tunnusmerkki Evalle. Elettiin 1980-luvun alkua, mutta monet Tarkan esille ottamat, kartoituksiin perustuvat arviot ovat relevantteja vielä tänäkin päivänä.

Tarkan oppi-isä on Max Jakobson. Ihailu on varauksetonta. On helppoa sanoa, että Jakobsonin oikeistokonservatiivinen linja jätti jälkensä Tarkkaan, joskin hänellä oli eväät tähän suuntaan valmiina omasta takaa. Jakobsonin lännettynyt ajattelutapa lankesi hedelmälliseen maaperään Tarkassa.

Kirjansa viimeisessä luvussa ”Silminnäkijän välitilinpäätös” Tarkka keskittyy mieliaiheeseensa, turvallisuuspolitiikkaan ja erityisesti Venäjän rooliin siinä. Tässä tiemme eroavat. Minun on hyvin vaikeaa ymmärtää Tarkan periaatteellista Venäjä-kammoa. Hän on tehnyt Venäjästä perivihollisemme ilman lievennyksiä.

Tarkka väittää - monen muun lännettyneen asiantuntijan tapaan – Suomen elävän edelleen kylmän sodan vanhanaikaisissa peloissa ja siitä syystä se välttelee Natoa. Perustavaa laatua oleva erimielisyys välillämme tulee esille Venäjän intressejä määritettäessä. Tarkka lähtee siitä, että Suomi, Baltia Ukraina ja Georgia ovat yhtä ja samaa venäläisten uhan alla olevaa etupiiriä. Hänellä ei ole mitään silmää finesseille, eroavuuksille, vaan hän kaataa kaikki ”karhun kainaloon”. Karhun kainalo ja jokahetkinen hyökkäyksen uhka ovat seikkoja, joiden perusteella meidän on hänen mielestään heti haettava turvaa liittymällä Natoon. Itse asiassa olemme myöhässä. Ainoa peruste näyttää olevan ketjupäätelmä Ukraina – Krim - Baltia - Suomi. Hitler ja vuosi 1938 tarjoavat yksioikoisen mallin suurvallan käyttäytymisestä. Vain Natoon liittyvät pelastuvat.

Tarkkalainen ylemmyydentunne meitä tyhmiä, hänen strategioitaan vierastavia kohtaan on vastenmielistä. Kokonaisuudessaan Tarkan teos on kuitenkin hyvä lisä poliittisen historian kirjallisuuteemme.

tiistai 3. lokakuuta 2017

Liberaalin omatunto

Helsingin Sanomissa oli 2.10.2017 Laura Saarikosken artikkeli (ei arvio) professori Mark Lillan kirjasta ”Once and Future Liberal”, jonka käännän rohkeasti ”Kerran liberaali, aina liberaali”. Artikkeliin sisältyy myös Lillan haastattelu. Aluksi pieni tekninen ongelma: minulla ei ole ollut tilaisuutta lukea kirjaa. Käytän siis soveltuvin osin artikkelia mietintöjeni pohjana. Kirjoitukseni otsakkeen olen lainannut Paul Krugmanin kirjasta ”The Conscience of a Liberal”, joka on tämän blogin eräänlainen tunnuslause. Krugmanin kirja saattaa olla vastine Barry Goldwaterin ”The Conscience of a Conservative -teokselle. Molemmat on kirjoitettu kauan sitten, mutta lukiessani Saarikosken artikkelia tulin kysyneeksi itseltäni, mikä oikeastaan on muuttunut aikojen kuluessa.

Lilla kohdistaa kirjassa ankaraa kritiikkiä demokraattien liberaalia ylemmyydentunnetta kohtaan, jota hän pitää puolueen ”menestymättömyyden” syynä. Menestymättömyys on lainausmerkeissä, koska kannatusmittaukset ovat jatkuvasti liikkeessä.

Teoksessa tuntuu olevan keskeisenä aiheena taistelu, joka käydään ihmisen sisällä omien arvojen ja vaaleissa menestymisen välillä. Jos siis pidät kiinni arvoistasi et välttämättä menesty vaaleissa. Onko siis syytä yrittää kompromissia, joka edesauttaa sinua menestymään vaaleissa – vaikka hiukan arvoistasi tinkien. Lilla tuntuu olevan omista arvoista periksi antamisen kannalla.

Jotta taustat saataisiin kartoitettua, on syytä perata puoluekentän nykyisen hajanaisuuden syitä. Ongelma näyttäisi olevan sellainen, että ihmisten arvokartta ja puoluekartta eivät osu yksiin. Artikkelissa tulee esille Hillary Clintonin menestymättömyyden syynä se, että hän ”vasemmistolaisuudessaan” oli liian oikealla demokraattien kannattajien enemmistön mielestä. Tässä sitä ollaan: miten tätä arvokarttaa voi synkronoida ilman, että tallotaan ehkä joidenkin ihmisten elämänikäisten ihanteiden päälle?

Demokraatit jakaantuivat Bernie Sandersia kannattaviin vasemmistolaisiin ja Clintonia kannattaviin maltillisiin. Ilmeisesti osa Sandersin kannattajista jäi vaaleissa kotiin Clintonin ja Trumpin ottaessa yhteen ja toisaalta Clinton unohti vasemmistolaisuudessaan valkoisen huonosti voivan työläisen. Tai pikemminkin Trump sai heidät kannattajikseen lupaamalla kuun taivaalta. Tämän lupauksen kanssa hän on jo suurissa vaikeuksissa.

Meillä Erkki Tuomioja on puuttunut kansanliikkeiden lipsumiseen arvoistaan. Puolueet ovat markkinointikoneistoja, jotka pyrkivät ensisijaisesti menestymään vaaleissa, periaatteista viis. Näen, että Lillan ajattelutapa on tämän suuntainen, joskin hän yrittää hienovaraisesti säilyttää markkinahumun keskellä tietyn arvopohjan.

Entä republikaanien puolella? Miten nyt vallitsevaa ylivoima-asetelmaa hyödynnetään kongressissa tai osavaltioissa? Monipuoluejärjestelmässä republikaanit olisivat jakautuneet moniin eri puolueisiin. Näitä voisivat olla Saarikosken - HS:n eräässä toisessa artikkelissa - mainitsemat ”Maltilliset”, ”Bisnessiipi”, ”Uskonnolliset konservatiivit”, ”Teekutsuliike” ja ”Populistiset nationalistit” (bannonilaiset). Tällä yhdistelmällä pitäisi siis hallita maata, onhan presidenttikin vahvistamassa tätä rakennetta. Kaikkea muuta! Ikään kuin jo muutoinkin eri suuntaan vetävät voimat eivät olisi kylliksi hajalla, niin presidentti edustaa vielä omaa ideologiaansa, joka voitaisiin nimetä ”Trumpilaisuudeksi”. Kaikki suuntaukset sekoittuvat mössöksi, jonka avulla on lähes mahdoton pitää nyöreistä kiinni.

Olen usein tuonut esille tuohtumukseni eräiden tahojen ylläpitämästä ”tasapainosyndroomasta” eli Yhdysvaltain puoluekartta pistetään keskeltä halki ja kuvitellaan, että vallitsee eräänlainen kauhun tasapaino. Olen omalta puoleltani kartoittanut monta kertaa amerikkalaista puoluekarttaa ja painottanut republikaanien raskasta vastuuta kalabaliikin ja sekasorron aiheuttajana. Saarikoski yrittää nähdäkseni luoda ”tasapuolisesti” kuvaa, jossa molemmat osapuolet ovat yhtä syyllisiä. Tälle vahvistukseksi on luotu käsite ”Cold Civil War”, jossa puolueet kohtaavat vihapuheiden merkeissä . Voihan perusasetelma dramatisoituna pitää sisällään mainitunlaisen jaon, mutta keskeltä tätä vastakkainasettelua ei saa millään poikki, niin hulluja ovat republikaanien väännöt esimerkiksi terveydenhuollossa. Eikä tässä hullabaloossa tarvita edes Trumpia, Grand Old Party pystyy kehittämään sotkut omasta takaa. Trump on sitten kirsikka kakun päällä.

Yksi suuri ongelma on vaalijärjestelmän sekasortoisuus. Vaalipiirit on piirretty erittäin epäedullisesti demokraattien kannalta. On helppoa puhua republikaanien ylivallasta, mutta pienten republikaanien hallitsemien osavaltioiden rooli on täysin suhteeton, koska joka osavaltiosta valitaan senaattiin sama määrä (2) senaattoreita. Nyt tilanne vaikuttaa siltä, että pienet ”takapajulat” heiluttavat koko liittovaltion tasapainoa.

Presidentinvaaleissa taas Hillary Clintonin kolmen miljoonan äänen enemmyys tuotti tappion. Se siitä ylivoimasta. Kannattaa muistaa, että jo ensi vuoden välivaaleissa voimasuhteet voivat keikahtaa esimerkiksi senaatissa päinvastaiseksi nykyisestä. Lillan pääsyytös on, että demokraatit ovat hirttäytyneet vähemmistöihin. Heille tärkeitä ovat ympäristökysymykset, aborttioikeus, etnisten vähemmistöjen kohtelu, seksuaalivähemmistöt…. Tämän lisäksi eri vähemmistöjen etuja ajavat ryhmät puolueen sisällä ovat keskenään kilpailuasetelmassa. Palot sammutetaan väärin!

Selvittämättä jää, kuinka suuri osa demokraateista on painotetusti vähemmistöjen asialla. Clinton sai vaaleissa melkein 66 miljoonaa ääntä. Mielenosoituksissa on mukana tuhansia ihmisiä, ei edes kymmeniä tuhansia puhumattakaan miljoonista. Maa on laaja ja yhteydet pitkät, mutta silti minusta tuntuu, että jyrkän radikaaleja liberaaleja ei ole kovin paljon. Sen sijaan republikaanit käyttävät kaiken tarmonsa leimatakseen kaikki liberaalit ääriainekseksi.

Saarikosken jutun yhteydessä oleva diagrammi osoittaa, että ympäristökysymykset, etnisten vähemmistöjen sekä seksuaalivähemmistöjen kohtelu ovat selvästi tärkeämpiä kysymyksiä demokraateille kuin republikaaneille (alkuperäinen lähde: Pew/kesäkuu 2016). Lillan mukaan amerikkalaiset hakeutuvat kiivaaseen tahtiin toisten samankaltaisten läheisyyteen, joka on rasite yhteiskuntasuhteille ja voimistaa vastakkainasettelua.

Mikä olisi tavoiteltava lopputulos demokraattien kannalta? Lillan mukana pitäisi luopua ehdottomista arvolähtökohdista luopumatta silti periaatteista! Vaikea yhdistelmä! Lilla ajaa takaa ”demokraattien perinteisiä arvoja, solidaarisuutta ja tasavertaista kohtelua lain edessä”. En saa aivan koppia tästä. Tulkitsen niin, että Lillan mielestä tulee elää arvojen mukaisesti, mutta vähemmän huomiota herättävällä tavalla.

Artikkelin perusteella arvioituna Lillan ratkaisut ovat aika ympäripyöreitä toiveajatelmia. Riittävätkö laimeat kompromissit edes alustavaan sopuun puolueiden välillä vai tarvitaanko jokin iso katastrofi yksimielisyyden pönkittämiseksi?

Nykyinen ongelma kumpuaa eri osapuolien loitontumisesta yhä kauemmaksi toisistaan. Lillan tarjoamat avut ovat haaleaa voikukkateetä taistelevien osapuolien eliksiirin rinnalla. Lillalla on mahdollisesti päämääränä jonkinlainen ”konservatiivinen liberaali”.

Artikkelissa eivät tule painotetusti esille syvät valtavirrat, jotka vaikuttavat väitetysti amerikkalaisten hyvinvointiin, kuten maahanmuutto laajassa mielessä, kiinalainen tai meksikolainen halpatuonti ja ilmaston muutoksen kieltäminen. Nämä jakavat vahvasti amerikkalaista puoluekenttää.

Kuka yhdistäisi riitelevät kansanryhmät ja puolueet tai pikemminkin, mikä saisi osapuolet sietämään toisiaan nykyisten vihapuheiden sijaan? Artikkelissa tarjotaan ratkaisuksi clintonilaista (Bill) periaatteettomuutta. Sillä taas oli juurensa Bill Clintonin henkilökohtaisissa ongelmissa, jotka hän halusi voittaa vesittämällä liberaaleja arvoja pyrkiessään sopuun republikaanien kanssa.

Hieman vieraalta tuntuu Saarikosken johtopäätös, että osa demokraattien kannattajista ei haluakaan valkoista työväkeä takaisin demokraatteihin, ”koska näitä pidetään rasisteina tai homofoobikkoina”. Siis että ensin Trump laiminlyö lupauksensa köyhtyneille amerikkalaisille työlaisille ja sitten demokraatit haluavat unohtaa koko kansanosan! Ei kai sentään. Tällainen pyrkimys on korkeintaan pienellä vähemmistöllä.

Lilla haluaa demokraatit irti ”identiteettipolitiikasta”, joka merkitsee keskittymistä erilaisten vähemmistöjen asioiden ajamiseen. Toisena merkitsevänä seikkana Lilla nostaa esille liberaalien itseriittoisuuden. Liberaaleilla on Lillan näkemyksen mukaan oma ainutlaatuinen identiteettinsä, jota he haluavat varjella ja nähdä sen ylivertaisena ympäristöön nähden. Hän puhuu nykyajan ilmiönä ihmisten tarpeesta keskittyä itseensä. Tämä johtaa Lillan mukana välinpitämättömyyteen muita ihmisiä kohtaan. Eroavuuksien korostaminen nousee etualalle. En kuitenkaan usko, että tämä olisi mikään amerikkalaisten erityispiirre.

Tulevaisuus on enemmistöjen tarpeiden tyydyttämisessä opastaa Lilla ja kannustaa ottamaan huomioon suuret kansanjoukot eikä vain vähemmistöjä.

Voitaneen sanoa, että Lillan amerikkalaisiksi markkinoimat ihmisten ja puoluekentän piirteet ovat, jos ei globaaleja, niin ainakin länsimaisia. Euroopassakin oikeistopopulismi on jakaantunut maltillisiin ja radikaaleihin ja vasemmisto on jo perinteisesti jakautunut sosiaalisen markkinatalouden kannattajiin ja siitä vasemmalle oleviin voimiin.

PS

Blogissani on samaniminen kirjoitus (Liberaalin omatunto) 29.12.2014.

maanantai 2. lokakuuta 2017

Demokratiasta ja läpinäkyvyydestä

Professori Bengt Holmström ja presidentti Martti Ahtisaari olivat Louise ja Göran Ehrnroothin säätiön tilaisuudessa 26.9.2017 keskustelemassa demokratiasta (Demokratia nykymaailman paineessa). Keskustelu lainehti asiasta kolmanteen eikä puheenjohtaja, entinen yliopiston kansleri Kari Raivio oikeastaan puuttunut asiaan, vaan antoi keskustelun rönsyillä ehkä kunnioittaen liikaa arvovieraidensa mielipiteitä.

Keskityn tässä lähinnä Bengt Holmströmin eräänlaiseksi mieliteemakseen nostamaan ”liiallisen” läpinäkyvyyden (avoimuuden?) käsitteeseen demokratiassa. Hänen kantansa on hieman yllättävä, sillä hän moittii mediaa, somea ja ilmapiiriä ylimitoitetusta läpinäkyvyyden vaatimisesta. Katsoin keskustelun läppäristäni ja olen myös tutkinut tilaisuudesta tehdyt lehtijutut. Samaa teemaa Holmström piti esillä jokin aika sitten käymässään keskustelussa Björn Wahlroosin kanssa. Aineisto, josta vedän johtopäätöksiä on toki kovin pieni.

Mitä Holmström sanoi moittimastaan läpinäkyvyyden vaatimisesta?

Hän viittasi kotimaahamme Suomeen, kun sanoi, että ”peli on tullut likaisemmaksi ja lyhytnäköisemmäksi kuin aiemmin”. Holmström jatkoi, että kysymys on ”läpinäkyvyyden palvonnasta”. Ja edelleen: ”jos et ole läpinäkyvä olet roisto”. Holmström totesi kantanaan, että asia voi olla vasta sitten läpinäkyvä (julkinen?), kun se on valmis julkaistavaksi, palauttaen mieliin Matti Vanhasen pääministerikaudellaan esittämän vaatimuksen, että hallituksessa keskeneräisiä asioita ei pitäisi päästää julkisuuteen (ei Holmström kuitenkaan Vanhaseen viitannut).

Vielä yksi kommentti Holmströmiltä: ”Kriisi (taantuma) ei olisi tämän näköinen ilman somea”. Kaiken kaikkiaan sanoisin, että Holmström liikkuu todistamattomalla alueella. Somen roolista toki voidaan sanoa, että nykyisin kaikki mahdollinen on kommentoitavana. Mutta on eri asia väittää, että some heittelisi päättäjien mielipiteitä niin, että sillä olisi päätöksiin ratkaiseva vaikutus. Pikemminkin hyvän poliitikon erottaa siitä, että hän ei jää somen vietäväksi.

Vakavampi kysymys on, jos ”läpinäkymättömyys” liitetään demokratian yhteyteen. Demokratiahan oli Ehrnroothien säätiössä käydyn keskustelun teema. Ainakin minä yhdistin Holmströmin ”läpinäkyvyyteen” kohdistuvat moitteet kansanvaltaiseen järjestelmään. Pitäisi oikeastaan esittää vastakysymys, onko siis autoritääristen yhteiskuntien sulkeutuneisuus parempi vaihtoehto? No, kysymys on retorinen; ei Holmström sitä tietenkään tarkoittanut.

Jostakin syystä tämä säätiössä käydyn keskustelun osa-alue on jäänyt lehdistössä vähälle kommentoinnille. Osuiko Holmströmin pilkka median nilkkaan? En näkisi asiaa niin. Epäilen enemmänkin, että media oli hämmentynyt Holmströmin kannasta.

Olisi siis otettava kantaa ajatukseen, onko ”liika” läpinäkyvyys pahasta demokratialle. Holmström sanoi ärtyneensä (käymiensä?) keskustelujen herkästä vuotamisesta julkisuuteen esimerkiksi tapauksissa, jossa hän käy keskusteluja vaikkapa valtionvirkamiesten kanssa. Epäilenpä, että tämä kulttuuri on paljon pidemmällä Yhdysvalloissa, jossa todellakin mikään keskustelu Valkoisessa talossa ei tunnu jäävän neljän seinän sisälle, vaan selvästi tarkoituksella vuodetaan medialle, josta sitten Donald Trump on ollut raivoissaan ja uhannut potkuilla vuotajia.

Yhdysvalloissa tähän on oikeastaan totuttu vanhastaan, mutta erona aikaisempaan on, että nyt on presidenttinä äärimmäisen herkkähipiäinen mies, joka reagoi ”jokaiseen” itseensä kohdistuvaan poikkipuoliseen sanaan.

Mutta onkohan asia ihan noin hullusti Suomessa? Kun lukee päivän lehdestä lehdistön paljastaneen jonkin epäkohdan, tulee pikemminkin tunne, että hyvä näin. Maailma on pullollaan valtioita, joissa kätketään pahat teot eikä paljastajaa löydy, ja jos löytyy, asianomainen on hengenvaarassa.

Holmström tarkoittaa ehkä luottamuksellisesti käytyjä keskusteluja, joiden tarkoitus on monipuolisesti valottaa jotakin ongelmaa ja siksi – mahdollisesti – puhutaan vapaasti vaaraa tunnistamatta. Totta kai tällaisessa tilanteessa vuoto keskustelusta ärsyttää ja varsinkin silloin, jos sanottua käytetään lyömäaseena ”avautujaa” vastaan.

Mutta ehkä kysymys on myös siitä, että nobelisti ärtyy, jos jokaiseen hänen mielipiteeseensä tartutaan ja niitä repostellaan estottomasti. Tämä on sitä Holmströmin ”likaista peliä”, mutta epäilenpä, että siihen saamme tottua.

Erikseen ovat sitten TV:n irvailuohjelmat, joiden katsojina saamme ilakoida poliitikkojen ”tomppelimaisista” teoista. Tällainen avoimuus on kuitenkin vakiintunut ilmiö jo vuosikymmenien takaa. Englannissa herroihin liittyvä kunnioituksen puute levisi TV:hen jo 1960-luvun alussa. Irvailu tehdään usein hyväntahtoisessa hengessä ja poliitikot ovat jo oppineet, että näihin ei kannata puuttua, muutoin leimautuu tosikoksi. Demokratian kehitystä tämäkin.

Kumpi on pahempi, se, että tutkiva journalismi toimii ja tekee paljastuksia vai se, että kiusalliset asiat pysyvät salaisina? Jos kysymys on valtion turvallisuuden kannalta elintärkeistä asioista, on salaisuuden pitämisen vaatimus toki ymmärrettävä. Jos Holmström tarkoitti opposition ärhäköitymistä, niin se on ollut ilmeistä oikeastaan koko 2000-luvun ajan. Ei tällaista ollut sanokamme 1960- tai 1970-luvulla. Kahdeksankymmentäluvulla tapahtui muutos, kun toimittajat kävivät poliitikon kimppuun eivätkä tyytyneet enää ensimmäiseen vastaukseen. Ketkä tätä syynäystä vaativat? Kansalaiset tietenkin! Nyt ajankohtaisohjelmat ovat täynnä kovaa debattia. Voihan sen nähdä riidanhaastamisena, mutta useimmat noteeraavat sen monipuolisena – joskin ärhäkkäänä - väittelynä.

::::::::::::::

Holmström on kohdannut monen julkkiksen jo aiemmin kohtaaman ongelman eli joutuu esiintymään kaikkien alojen asiantuntijana. Oletetaan, että taloustieteen palkinnon Alfred Nobelin muistoksi voittaneen viisaan miehen täytyy tietää ratkaisut ajankohdan polttaviin kysymyksiin. Ja näissä saatetaan edetä kovin kauas nobelistin varsinaisista vahvuusalueista. Kysymys on tottumuksen puutteesta, mutta ainahan uusia asioita oppii, nobelistikin!