keskiviikko 16. elokuuta 2017

Charlottesville – ”tämä ei ole sitä, mitä me olemme”

Uutinen Iltasanomissa:

”Lauantaina kolme ihmistä menehtyi Charlottesvillessä Virginiassa, jossa äärioikeistolaiset ja rasistiset ryhmät kokoontuivat puolustamaan poistettavaksi määrättyä etelävaltioiden muistomerkkiä. 32-vuotias nainen menehtyi ja parikymmentä loukkaantui (oikeistolaisiin) marssijoihin kuuluneen miehen ajettua päin vastamielenosoittajia autolla, ja kaksi poliisia kuoli helikopterin maahansyöksyssä.”

Mitä tapahtui oikeasti?

Mielenosoituksessa oli kysymys hyvin valmistellusta väkivallanpurkauksesta. Saamieni tietojen mukaan äärioikeistolaiset olivat paremmin varustettuja mielenosoitukseen kuin poliisit (lähde: Virginian kuvernööri). Huudettiin komentoja ”eteenpäin” ja suojana pidettiin kilpiä, soihtuja heilutettiin. Vaikutti siltä, että toimenpiteitä oli etukäteen harjoiteltu. Paikalle ryhmittyneet rotuerottelun vastustajat olivat valmiit vastaamaan oikeiston aggressioon.

Kysymys on amerikkalaisen ekseptionalismin äärimmäisestä ilmiöstä, paremmuuden kaventamisesta koskemaan vain pientä osaa kansasta. Muistijälkinä 1800-luvulta näillä ihmisillä olivat mustien sokaisemiset ja sormien katkomiset yksi kerrallaan.

Mielenosoitusmarssi oli järjestetty etelävaltioiden kenraalin Robert E. Leen patsaalle, joka viranomaispäätöksellä on monen muun vastaavan muistomerkin tapaan määrätty poistettavaksi. Alt-right (alternative right) -ryhmät olivat mielenosoituksen takana.

Väittelyä on käyty siitä, oliko kysymys etelävaltioiden kulttuuriperinnön vaalimisesta vai onko kysymys vanhan 1800-luvulta peräisin olevan rasismin ihannoimisesta. Näyttää siltä, että vaaka kallistuu - mielenosoituksen iskulauseet huomioiden - räikeäksi rasismin kannattajien mellakaksi.

Uutisten skuupiksi nousi, se mitä presidentti Trump, Valkoinen talo ja uudelleen Trump sanoivat. Ensin kantansa ilmoitti Trump: hän tuomitsi kiihkoilun ”monilta puolin” yrittäessään teennäisesti olla ”tasapuolinen”. Sitten Valkoisessa talossa hoksattiin, ettei asiaa ihan näin voi sivuuttaa. Niinpä Valkoinen talo ilmoitti, että presidentin paheksuva ilmoitus koski kaikkia ryhmiä, myös natseja, Ku Klux Klania ja valkoisen ylivallan kannattajia. Tässäkään ”korjauksessa” ei mainittu ratkaisevaa sanaa ”äärioikeisto”.

Sitten astui julkisuuteen Trump itse ja korjaili aiempia lausuntoja pahempaan suuntaan. Hän palasi teemaansa ”molempien puolien” harjoittamasta väkivallasta. Trump puhui muutakin. Hän kielsi kaikkien mielenosoittajien olleen natseja tai valkoisen ylivallan kannattajia ja väitti Robert E. Leen patsasta puolustaneissa olleen myös ”todella hyviä ihmisiä”. Hän ei suostunut kutsumaan yliajamista suoraan terrorismiksi, mutta toki tuomitsi teon jyrkästi. Trump rinnasti alt-rightin keksimäänsä käsitteeseen alt-left yrittäen jatkaa tekaistua tasapuolisuusteemaansa.

Turhaan.

Monet republikaanit kyllästyivät veivaamiseen ja saivarteluun ja tuomitsivat presidentin puheet ja ilmaisut voimakkain sanoin. Itse asiassa republikaanit pelkäsivät tulevansa leimatuiksi äärioikeiston kautta. Siksi yritettiin luoda hajurakoa mielenosoittajien ja republikaanien väliin.

Kysymys on klassisesta esimerkistä Trumpin kaudelta: presidentti on ikioma itsensä, Valkoinen talo yrittää selitellä presidentin levottomia puheita ja maltilliset republikaanit yrittävät peittää häpeän tunteensa presidenttiä kohtaan. Varsinainen vallan kolmijako-oppi trumpilaisittain!

Mediassa on pyritty kuvaamaan äärioikeiston liikehdintää uudeksi ilmiöksi. Sitä se ei ole vähimmässäkään määrin. Ratkaiseva muutos tapahtui ehkä jo 1960-luvulla kansalaisoikeusliikkeen nousun myötä. Liikkeen uljaimmat hetket osuivat vuoden 1964 presidentinvaaleihin. Demokraatti Lyndon B. Johnsonin menestys oli katkera pala etelävaltioiden demokraateille, jotka olivat hallinneet sitä ennen etelän rasistista poliittista kenttää. Republikaanit käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja ottivat etelän haltuunsa. Rotuerottelua kannattaneet eivät ole koskaan luopuneet agendastaan, vaikka välillä onkin ollut poliittisesti tyynempää.

Tyyntä myrskyn edellä?

Kyllä, tästä ei ole montaa vuotta, kun äärioikeisto vastustaessaan Barack Obaman valintaa katkerasti – järjestäytyi ”teekutsuliikkeeksi” ja käynnisti propagandakampanjan, jossa verhotusti olivat näytillä kaikki nyt esillä olleet teemat. Alt(ernative)-right on aggressiivisempi versio teekutsuliikkeestä. Sen yhteydessä käytetyt käsitteet, kuten natsismi, rasismi ja valkoisten ylivalta ovat muuttuneet rutiineiksi.

Kun Obaman kausi lähestyi päätöstään radikaalioikeiston liekki hiipui, mutta Trumpin valinta kiihotti kannattajat varjoista näkyville Ku Klax Klania myöten. Moneskohan Klanin profiilinkohotus tässä oli kysymyksessä? Olen itselleni kirjannut 1800-luvun alkuperäisen KKK:n nousun lisäksi ainakin 1920-luvun (kannattajina viisi miljoonaa miestä ja 500 000 naista!) ja 1950- ja 60-luvun nousun, jotka molemmat hiipuivat liikkeen johdon väärinkäytöksiin ja omaan tolkuttomuuteensa. Jossakin siemenet ovat jääneet kuitenkin itämään odottaen sopivaa maaperää kasvaakseen.

Selvää on, että Trumpin valinta on aktivoinut oikean reunan sotureita taistelemaan ”oikeuksiensa” eli valkoisen ylemmyyden puolesta. Samasta syystä Trumpin on ollut vaikeaa tuomita selkein sanoin kapinaa: hänen kannattajissaan on paljon alt-right -ryhmien jäseniä.

Ku Klax Klan on selkeä esimerkki pelosta, jota valkoiset tuntevat. Vuoteen 2050 mennessä valkoiset ovat Yhdysvalloissa vähemmistönä. Trump hyötyi tavattomasti ruostevyöhykkeen valkoisten pelosta vähemmistöjä kohtaan, samoin kuin työpaikkojen menetyksistä. Näistä on lyhyt matka nyt esillä oleviin ääriliikkeisiin.

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella?

”Tämä ei ole sitä, mitä me olemme”, on monen amerikkalaisen huulilla. Mutta verkkolehti Politico vastaa, että väite ei ole historiallisesti tarkka. Moni kantaa vastuuta menneisyyden pahoista teoista. Ehkä huudahduksessa on jotain hätähuutomaista.

maanantai 14. elokuuta 2017

Rolling Stones - aurinkokunnan rocktähdet

Rick Cohen on kirjoittanut yhden monista Rolling Stones -yhtyeen tarinoista. Teoksen nimi on ”Aurinko & kuu & Rolling Stones” (2016, käännös 2017). Otsakkeen Cohen on napannut keskustelusta Keith Richardsin kanssa vuonna 1994. Richards viitannee ”taivaankappaleiden” ikuisuuteen: tietyille sukupolville Rolling Stones on ”aina” ollut olemassa. Kivikausi on kestänyt ja kestänyt... Sinänsä uskomaton saavutus, kun vertaa siihen, että useimmat rock-yhtyeet ovat olemassa pari vuotta.

Teoksessa keskitytään painopistemäisesti Rollareiden uran alkuvuosiin ja hyvä niin. Minua on aina kiinnostanut ilmiöiden juuret: mistä kaikki oikein alkoi ja miksi ilmiöstä tuli vaikuttava. Niinpä tässäkin kirjoituksessa käsittelen nimenomaan yhtyeen nousua huipulle Cohenia osin mukaillen. Päätän käsittelyni yhtyeen 1960-luvun menestyksen tasannevaiheeseen.

Cohen osuu varmaan oikeaan erotellessaan sodanaikaiset 18-vuotiaat 1960-luvun 18-vuotiaista. Välissä on jyrkkä ajatteluero. Sodan käyneet nuoret elivät aivan eri maailmassa kuin sodan kurjuudesta toipuvan Englannin nuoret. Ankeaa oli sodan jälkeenkin, mutta toipuminen sai ilmenemismuotoja, jotka saattoivat yllättää. Nuoret ottivat rennommin ja omaksuivat samalla uusia, ei niin kurinalaisia käytöstapoja.

Sama voidaan todeta Mick Jaggerin kohdalla henkilötasolla. Miten hyvästä kodista tullut hyväkäytöksinen nuori muuttui nurkissa vetelehtijäksi ja opettajatapaamisen aikana röökiä vetäväksi teddy boyksi? Rock and roll -sukupolvelta puuttui vanhempien kunnioitus sillä tasolla kuin sitä odotettiin: muisteltiin menneitä, sodan aikana pistettiin häiriköt kuriin!

Sain omalta osaltani kosketuksen nuorisomusiikkiin (huh, mikä sana) 1960-luvun alussa. Jotenkin tunnen läheiseksi kirjassa kerrotun innostuksen amerikkalaiseen blues ja rhythm&blues -musiikkiin. Ei Englannistakaan löytynyt Muddy Watersin musiikkia levykaupoista. Hyvä jos myyjä edes tiesi moisesta muusikosta! Niinpä Mick Jagger ja Keith Richards kiertelivät ensin levykauppoja löytääkseen sankarinsa ja seuraavassa vaiheessa kuuntelivat toistensa kotona ja ystävien luona ”uutta” musiikkia.

Köyhän miehen bluesina palveli englantilaisten skiffle-musiikki johtotähtenään Chris Barber. Skiffle-yhtyeiden perustamisesta tuli tauti 1950-luvulla. Hyvin monet rockin kuuluisuudet aloittivat skifflestä.

Entusiastien piirissä blues-konserteista tuli pyhiinvaelluspaikkoja. Näiden kautta uusia innokkaita esiintyjäkandidaatteja alkoi ilmaantua. Yksi näistä oli Mick Jagger. Elettiin vuoden 1962 kevättä ja kesää. Samoihin aikoihin musiikillinen lahjakkuus nimeltä Brian Jones kokeili siipiään esiintyjänä. Keith ja Mick ihailivat multi-instrumentalisti Jonesin kykyjä - syystäkin. Se oli Brian Jones, joka rekrytoi myöhemmät Rolling Stones muusikot yhteiseen bändiin.

Jones myös keksi tulevalle suuryhtyeelle nimen Rolling Stones Muddy Watersin kappaleen mukaan. Kesällä 1962 yhtye alkoi pikku hiljaa muotoutua. Viimeisimpinä kokoonpanoon liittyivät basisti Bill Wyman ja rumpali Charlie Watts. Silloin oli edetty jo vuodenvaihteeseen 1963. Eräänlaisena harmaana eminenssinä blues-muusikkojen takana vaikutti Alexis Korner (”Father of British Blues”), jolla oli omat ansionsa Rollareidenkin innostajana ja taustahahmona.

Stones oli alun perin coverbändi, mutta lisäsi toisten kappaleisiin oman tatsin, jolloin ne muuttuivat luontevasti rollaribiiseiksi. Hyviä esimerkkejä ovat vaikkapa kappaleet ”Route 66” ja ”Money”.

Tuohon aikaan kaikkien piti ottaa huomioon Beatlesit, jotka tunkeutuivat listoille juuri noina vuosina 1962-63, hieman ennen Vierinkiviä. Muut yhtyeet kokivat Beatlesien uudet saundit ahdistavan haastaviksi. Rolling Stones oli aina valtakunnallinen ja maailmanlaajuinen kakkosbändi niin kauan kun Beatlesit olivat olemassa. Rolling Stonesit olivat toki niin suuri ilmiönä, ettei siitä ehtinyt muodostua suurempaa ongelmaa.

Rollarit tarvitsivat oman Brian Epsteininsa. Tähän rooliin sopi tuottaja Andrew Oldham. Pitipä bändillä olla oma Pete Bestinsäkin, nimittäin Ian Stewart. Molemmat saivat lähteä hieman ennen suurta läpimurtoa.

Rollarit levyttivät ensikappaleenaan version Chuck Berryn nopearytmisestä ”Come Onista”. Sitten olikin vuorossa ensimmäinen kiertue Englannissa syyskuussa 1963. Se tarjosi opiskelupaikan läheltä esikuvia: mukana kiertueella oli nimittäin mm. Bo Diddley. Keith Richards on väittänyt, että yhtye soitti tuosta kiertueesta eteenpäin yli tuhannella keikalla vuoteen 1966 mennessä. Se oli siis lähes tauotta tien päällä. Alusta lähtien keikoilla oli levotonta eikä yhtye itse ollut vähiten syyllinen mellakoihin: se suorastaan agitoi niitä.

Beatlesien viimeinen lahja Rollareille oli heidän kakkossinkkunsa ”I Wanna Be Your Man”, joka kipusi listoilla sijalle 12. Jossakin vaiheessa koitti hetki jolloin coverbiisit eivät enää riittäneet, tarvittiin omaa tuotantoa. Niinhän tekivät kilpailijatkin – siis Lennon-McCartney. Jälleen tehtiin perässä: nyt säveltäjäparivaljakko oli Jagger -Richard (tuolloin vielä ilman s-kirjainta). Tästä muodostuikin ongelma yhtyeen sisälle, sillä bändin perustaja ja lahjakkain muusikko Brian Jones jouduttiin syrjäyttämään sävellystyöstä. Myöhemmän menestyksen kannalta tämä oli kuitenkin välttämätöntä, sillä Jones oli liian paljon bluesiin kallellaan. Ei sille koskaan löytyisi suurta yleisöä.

Sitä paitsi Brian Jones ei ollut muusikonlaadultaan säveltäjä.

Ensimmäinen Jagger-Richard -kappale oli ”Tell Me”, tarttuva iskusävelmä. Menestyssävelmät syntyivät siten, että Richard teki riffin, josta Jagger sitten jatkoi. Sitä mukaa kun Jaggerin ja Richardin sävellystaidot kehittyivät, murtui Brian Jonesin itseluottamus.

Kirjassa mainitaan – Richardsin sanoin – The Last Time ensimmäiseksi aidolla tavalla rollareiden omaksi kappaleeksi. Tosin se on hyvin lähellä Staple Singersin kappaletta ”This Maybe The Last Time” -gospelia.

Aivan kuten Beatlesit, käynnisti Rolling Stones Amerikan kiertueensa vuonna 1964 – Beatlesit helmikuussa, Rollarit kesäkuussa. Ero vastaanotossa oli melkoinen: Beatleja vastassa oli kirkuva tyttölauma, Rollareilla oli vastassa harvalukuinen yleisö. Vierailua varten julkaistiin LP, jonka nimi oli ”England´s Newest Hitmakers”. Amerikan tervetuliaislahjana yhtye sai levytettäväkseen Bobby Womackin ”It´s All Over Now”, josta tuli yhtyeelle ensimmäinen ykköshitti Englannissa.

Kaiken kaikkiaan Yhdysvaltain kiertue oli esiintymistä harvalukuiselle yleisölle. Blues ei ollut tuttu amerikkalaisille (!) eikä yhtyeellä ollut vielä hittejä uudella mantereella. Dean Martin showssa isäntä nöyryytti vierailijoitaan vinoilemalla heidän tukastaan ja olettamistaan älynlahjoista . Cohen toteaa kuivasti, että itse asiassa Martinin itsensä esittämä musiikkityyli eli viimeisiä aikojaan. Vierinkivet edustivat tulevaisuutta. Youtube-videolta on nähtävissä väläys noista hetkistä.

Onnistumisiakin oli. Chicagossa Chess Recordsilla syntyi hedelmällinen vuorovaikutus uuden ja vanhan mantereen musiikkigenrejen välillä. Chessillä nauhoitettiin mm. It´s All Over Now, Time Is on My Side, Around and Around ja lukuisia muita kappaleita Pian julkaistiin Yhdysvalloissa yhtyeen toinen albumi 12 x 5.

Myöhemmät kiertueetkin sujuivat paremmin. Toinen oli jo hyvä menestys ja kolmas vielä parempi. Esiintyminen Ed Sullivan showssa oli tuolloin must-juttu. Showssa esitetty ”Time Is on My Side” oli Stonesien uran avainkappaleita.

Stonesien kiertueet tehtiin valtavissa paineissa, kun esiintymisten ja rasittavan matkustamisen ohella piti tuottaa uutta materiaalia. Jostakin aikaa kuitenkin löytyi ja hittiputki avautui.

Kirjassa pohditaan spekulatiivisesti, mistä sai alkunsa ”Satisfactionin” sanoituksen fraasi ja mistä riffi. Osa voi olla alitajuista ”lainaa” jonkun muun kappaleesta (Berry tai jotkut muut), osa on omaa ideaa. Kappale on kuin useiden eri kappaleiden muunnelma. Ehkä kysymys on siitä, mistä Richards on itsekin puhunut: parhaimmillaan hän oli ”välittäjä”, ei säveltäjä. Asiaa ei ehkä kannata pohtia enempää. Mistään plagiaatista ei ole kysymys.

Annetaan ymmärtää, että Andrew Oldham julkaisi ”Satisfactionin” omin päin ja säveltäjä/sanoittajaparivaljakko piti kappaletta vielä raakileena. Sen ”keskeneräisyys” ja rouheus teki siitä valtavan hitin ja rock-musiikin klassikon. ”Satisfaction” on Rollareiden kuuluisin kappale. Samalla se teki bändistä juuri niin suuren, kuin miksi se on kymmenien vuosien ajan koettu. Elettiin kesää 1965.

Brian Jones tajusi ”Satisfactionin” myötä, että hän oli lopullisesti musiikin tekemisen sivuraiteella, oikeastaan hän ei ollut enää millään raiteella. Viina, huumeet, kiukuttelu ja epäluotettavuus tulivat vallitsevaksi osaksi Jonesin elämänsisältöä. ”Satisfactionin” jukaisemisen aikoihin Rolling Stones omaksui maneerinsa. Siitä tuli varsin kevyillä perusteilla ”pahis” tavallisen pop-ryhmän sijaan. Mutta Stonesit eivät olleet ainoita. Samaan aikaan tapahtui rockin eriytyminen omaksi, osin arveluttavaksikin rock-kulttuurikseen: kuvaan tulivat musiikin innovaatioiden lisäksi LSD, tripit, happeningit, spiritualisuus, räikeät vaatteet – ja muun muassa acid rock, psykedelia…. Syntyi LSD-biisejä. Kemia ja musiikki kasvoivat hetkeksi yhteen, joka maksoi monen artistin hengen.

Beatlesit ja varsinkin John Lennon olivat tämän kauden johtotähtiä. Cohen esittää, että Stonesit ”tulivat juhliin myöhäisessä vaiheessa”. Ei ole yllättävää, että Brian Jones oli Rollareiden ensimmäinen happokokeilija. Sitten tuli Keith Richards, jota pidetäänkin alan miehenä. Ja viimeisimpänä laskelmoiva ja varovainen Mick Jagger…. Charlie Watts ja Bill Wyman pysyivät sivussa koko sekoilusta.

Cohen pyrkii luomaan Stonesista kuvan, jossa nämä tekivät parhaat huumekappaleet, koska pysyivät silloinkin blues-juurilla. Mutta muutoin he eivät väitteen mukaan antaneet periksi 1960-luvulle: Stones kirjoitti kappaleita - edelleen väitteen mukaan - huumeista, ei niinkään huumeissa….

Tässä tulevat mukaan omat muistikuvani. Kyllä Rolling Stonesin jäsenet nimenomaan seurasivat – eivät johtaneet – ajan muotivirtauksia. Röyhelöpaidat, psykedelia, huumeet, Maharishi, levynkansitaide, intialaiset vaikutteet…. Kaikkea tätä Rolling Stones teki ikään kuin Beatlesien seuraajana sanokoon Cohen mitä tahansa.

Itse asiassa muistan erityisesti vuoden 1967 loppupuolen ja vuoden 1968 alkupuolen vaiheena, jossa Rollarit miltei tuhosivat uransa yrittäessään pysyä muodikkaasti aallonharjalla (albumit ”Between the Buttons” ja varsinkin ”Their Satanic Majesties Request”/joulukuu 1967) parhaaseen hippie-aikaan. He toteuttivat kaikkea sitä, mitä Beatlesit, mutta huonommalla menestyksellä ja huonommalla sisällöllä.

Voidaan oikeastaan pitää ihmeenä, että he toipuivat tästä kaikesta. Sanoisin, että uusi tuleminen (ja paluu rockiin) tapahtui single-levyjen Jumping Jack Flash (1968, jota seurasi vielä ennen vuoden loppua saman henkinen LP Beggars Banquet) ja Honky Tonk Women (1969) myötä. Beggars Banquetin Sympathy for the Devil ja Street Fighting Man ovat alan klassikoita. Sen jälkeen Rollarit ovat olleet suurin piirtein sitä, minkälaisena useimmat heidät muistavat. Mikään suunnannäyttäjä yhtye ei enää ole. Mutta se on kokonaan toinen juttu.

:::::::::::::::::::::::::

Cohenin kirja on eloisa ja särmikäs kuvaus noista 1960- ja 1970-luvun päivistä, mutta suurpiirteinen faktojen osalta. Sen huomaa varsinkin silloin, kun Cohen kirjoittaa Rollareiden yhteyteen liittyvistä yhteiskunnallisista asioista.

Näyttää siltä, että Cohen koki kirjaansa tehdessään Keith Richardsin paljon läheisemmäksi kuin Mick Jaggerin, sillä Richardsilta on huomattavan paljon puhetta ja vaikutteita Cohenin teoksessa. Kirja toimii hyvin pitkälle yhtyeen jäsenten ehdoilla. Se on kuvaus rock-bändistä sisältä päin ja sellaisenaan toimiva ratkaisu.

lauantai 12. elokuuta 2017

Kisoissa oli upea tunnelma…….

Yleisurheilun 16. maailmanmestaruuskisat ovat viittä vaille päättyneet tätä kirjoitettaessa. Mitä jäi käteen? Ainakin Lontoon kyky järjestää kisoja loistavasti. Brittien upeat yleisurheiluperinteet näkyivät kaikkialla. Yleisömenestys noudatteli Lontoon olympiakisojen kaavaa: täydet katsomot aamukarsinnoista lähtien. Tämä ei ole mitenkään itsestään selvä asia, sillä yleisurheilu on kärsinyt tietystä aneemisuudesta jo pitkään. Supertähdet kuten Usain Bolt ovat auttaneet esillä oloa, mutta laajemminkin ajateltuna verenvähyyttä on ollut havaittavissa. Lontoossa järjestettiin kuitenkin kaiken kaikkiaan loistokisat.

Meillä Suomessa yleisurheilu on pitänyt esimerkiksi TV-lajina pintansa, mutta ongelmiakin on. Sadan parhaan vuosittaisia tilastoja yleisurheilulajeittain on ollut vaikeaa ylläpitää yksinkertaisesti sen takia, että suorituksia ei ole kertynyt riittävästi.

Meillä Suomessa ihmiset tottuivat 1970-luvulla loistavaan menestykseen, ikään kuin uuteen nousuun sitten kymmenien vuosien takaisten loiston päivien jälkeen. Mikä muuttui? Ensinnäkin suuret ikäluokat takasivat massojen mukana olon rekrytointipohjana ja lopusta huolehti urheilijoiden aktiivinen hakeutuminen yleisurheilun pariin. Vanhojen esimerkkien voimaa ei voi yliarvioida.

Iso paha D. oli yksi elementti, joka auttoi asiaa. On kiistämätöntä, että doping-kulttuuri oli Suomessa voimissaan 1970-luvulla. Suomi oli aivan eturintamassa, toki muutkin käyttivät.

Suuri menestys on hiipunut aikojen saatossa. Ennen kisoihin mentiin hakemaan sitä mitalia, yhtä tai useampaa. Nyt Lontooseen lähetettiin urheilijoita, jotka eivät olleet läheskään pistesijakunnossa, saati mitalikunnossa. Toistui vanha asia: urheilijat taistelivat kotimaassa kisoihinpääsyrajan kanssa ja joidenkin onnistui läpäistä seula nipin napin.

Tässä ei sinänsä ole ihmeellistä: odotukset vain on viritetty liian korkealle tasolle, vaikka useimmat urheilun ystävät tunnistivat realiteetit. Nyt kisoissa näytti toteutuvan uhkakuva, että yksikään urheilija ei selviä loppukilpailuun. Lopulta tarvittiin paraatilajin, keihäänheiton viimeinen toivo, Tero Pitkämäki, jotta saatiin edes yksi urheilija finaaliin. Ja hyvin Pitkämäki heittikin.

Suomalaisten urheilijoiden tehtäväksi jäi kehua kisojen ilmapiiriä ja hyviä järjestelyjä….

:::::::::::::::

Lontoon maailmanmestaruuskisoissa oli muutamia tunnusmerkillisiä piirteitä. Esimerkiksi pikamatkoilla 100 metristä 400 metriin - aitamatkat mukaan lukien - saatiin yllätysvoittajia lähes kattavasti. Suurten mestariehdokkaiden kaatuminen oli yksi osa kisojen dramatiikkaa. Bolt (miesten 100 metriä) , Hejnova (naisten 400 metrin aidat) , Clement (miesten 400 aidat), van Niekerk (miesten 200 metriä), Felix (naisten 400 metriä) , Miller-Uibo (naisten 400 metriä), Thompson (naisten 100 metriä) saivat kaikki pettyä odotuksissaan. Miksi? Sitä voi vain arvailla. Perusvastaus on aina, että ”kilpailu on kiristynyt”. Tavallaan se pitää paikkansa. Oleellista on kuitenkin havaita, että voittajien tulokset olivat maltillisia huippujen kapasiteettiin nähden. Jos tämä johtuu doping-valvonnan kiristymisestä, niin kehitys on ollut todella myönteistä. Taso huipulla tiivistyi, kun ME:tä hipovat tulokset jäivät pois. Jäljelle jäi loistavia kilpailuja mies miestä ja nainen naista vastaan. Nähtiin dramaattisia romahduksia ja uusien voittajien riemunpurkauksia. Kotikatsojakin kamppaili osallistuuko hän uusien sankarien juhlintaan vai vanhojen mestarien syvään alakuloon.

Panin merkille eurooppalaisten ja amerikkalaisten juoksijoiden (myös valkoisten!) tasonnoston näissä kisoissa. Tämä tuli ilmi erityisesti dramaattisessa naisten 3000 metrin estejuoksussa, mutta tapahtui monissa muissakin lajeissa. On selvää, että kun jänikset puuttuvat pidemmiltä juoksumatkoilta, erot kapenevat afrikkalaisten, amerikkalaisten ja eurooppalaisten kesken. Ehkä kysymys on muustakin: eurooppalaisten ja amerikkalaisten vauhtikestävyys on parantunut havaittavasti. Myös pikamatkoilla eurooppalaiset nappasivat useita mitaleja amerikkalaisten ja jamaikalaisten nenän edestä. Varsinkin jamaikalaiset ovat taantuneet huippuvuosiin ja jopa viime vuoteen varrattuna.

Viime aikoina on tuotu esille mahdollisuus, että aloitettaisiin ennätystilastointi ”alusta” ja ennätysympäristöille asetettaisiin jatkossa entistä kovempia vaatimuksia. Tavoitteena on tietenkin paitsi doping-tulosten karsiminen niin myös urheilusuoritusten kontrollin kiristäminen, niin että arveluttavat tulokset jäisivät muutoinkin pois ennätystilastoista. Sen verran on esimerkkejä epäkelvoista olosuhteista, joissa vanhat ennätykset ovat särkyneet.

Kun kilpailu doping-laboratorioiden ja testauslaboratorioiden välillä jatkuu, on vaikeaa uskoa, että tällä ratkaisulla saavutettaisiin tuloksia, joita sillä tavoitellaan. Mutta jos sääntöjä kuitenkin uudistetaan rehellisen urheilun mahdollistamiseksi, ei pyrintöjä kannata tuomitakaan.

Ennätystilastoissa on useita ME-tuloksia, joiden rehellisyys kriittisesti arvioiden voidaan asettaa kyseenalaiseksi.

::::::::::::::::::::::

Kisojen brittiläinen kiintotähti Mo Farrah, varsinainen ”tuplien” maailmanennätysmies, epäonnistui viimeisen tuplansa tavoittelussa. Ja niin kovasti kun hän halusi voittaa…. Sir Mo Farahille kävi kuten Boltille, suuretkin mestarit kaatuvat lopulta, mutta ovat varmistaneet sitä ennen paikkansa urheilun historiassa. Boltin syrjäytyminen huipulta tapahtui lopulta mitä brutaalimmalla tavalla. Mitä suuremmiksi nämä hahmot kasvavat, sitä kovemmin he kaatuvat….

Myös monissa kenttälajeista nähtiin tilanteita, joissa johto finaalin aikana vaihtui useampaan otteeseen. Esimerkiksi sopivat vaikkapa miesten kolmiloikka, miesten seiväshyppy, naisten kolmiloikka. Myös tulokset useimmissa lajeissa täyttivät kriittisetkin odotukset.

Sitten lopuksi tärkeimpään eli yksilöiden keskinäisen kilvoittelun tärkeyteen. En usko, että tämä aspekti kalpenee koskaan niiden silmissä, jotka aidosti arvostavat yleisurheilua, vaikka jänisjuoksujen johdosta tuloskeskeisyys on voittanut alaa. Entusiasteille ei koskaan riitä pelkkien tähtiurheilijoiden ylivoima, tarvitaan loistavia kilpailuja. Ja Lontoon kisoissa nähtiin paljon unohtumattomia suorituksia ja kaksinkamppailuja, jotka jäivät mieleen.

Miesten sadan metrin juoksun dramatiikkaa olen jo käsitellyt erikseen blogisani, mutta kaikki pikamatkat täyttivät kilpailudramatiikan osalta tehtävänsä: yllätysvoittajat ovat osa tätä jännityksen täyttämää nykygladiaattorien näyttämöä. Pohjoismaatkin olivat osa tätä trillerirakennetta, kun Karsten Warholm yllätti kaikki.

:::::::::::::::::

On hienoa, että yleisurheilu laajenee huipputasolla yhä useampiin maihin. Joukossa on toki muutama arveluttava tapaus, kun rikkaat arabimaat ostavat juoksijoita Afrikan maista ja jotkut diktaattorit sitovat oman menestyksensä ostourheilijoihin, mutta kokonaiskuva huomioiden kehitys on ollut todella upeaa. Se antaa toivoa, että yleisurheilun kaltainen ”perusurheilu ” säilyttää paikkansa urheilulajien joukossa.

Entä Suomen yleisurheilun tulevaisuus? Meillä on valtava määrä lahjakkuuksia, jotka mielestäni hyötyvät doping-testauksen kiristymisestä. Tilastojen valossa jopa kolmisenkymmentä nuorta on ollut Euroopan 10 parhaan tilastoissa eri lajeissa. Esimerkiksi Viivi Lehikoinen on kultakimpale, jota ei saa pilata. Varsinkin EM-kisoissa menestymisen mahdollisuudet ovat ilmeiset. Ongelma on ollut, miten saada nuorten menestys realisoitumaan aikuisikäluokissa. Siinä on haastetta valmennukselle, urheilijoiden tukiryhmille ja muille intressitahoille tavallisia tuloksia ahnehtivia penkkiurheilijoita unohtamatta.

torstai 10. elokuuta 2017

Oppenheimerin tapaus

Yle Areenassa on nähtävissä Historia-sarjassa mielenkiintoinen ranskalainen dokumentti ”Kylmän sodan atomipommivarkaus” ydinpommin salaisuuksien siirtymisestä neuvostoliittolaisten tietoon. Yhdysvallat räjäytti ensimmäisen ydinpommin vuonna 1945 ja Neuvostoliitto vuonna 1949. Sitä, että Neuvostoliitto olisi omin voimavaroin seurannut näin nopeasti Yhdysvaltoja pidettiin mahdottomana jo aikoinaan. Siispä epäilyt kohdistuivat heti pommin kehitystyössä oleviin tiedemiehiin.

Dokumentissa on valittu tarkastelukulmaksi venäläisen avioparin tiedustelutyö Manhattan-projektin liepeillä. En epäile, etteikö parivaljakko välittänyt oleellista tietoa hankkeesta venäläisille, ei kahta sanaa. Mutta muitakin väyliä voidaan seurata. Tässä kirjoituksessa en seuraile dokumentin agenttitarinan juonikuvioita, koska pidän oleellisempana niiden vaikuttimien pohtimista, jotka johtivat tietojen vuotamiseen venäläisten haltuun. Häivytän siis dokumentin taustatietolähteeksi.

Stalinilla oli riittävästi tietoa atomipommihankkeen vireilläolosta, jotta hän saattoi käynnistää laajan vakoiluverkoston atomisalaisuuksien paljastamiseksi. Hankkeen johtoon nimettiin pätevin neuvostotaho, Lavrenti Berija.

Yritän ohessa kartoittaa niitä väyliä, jotka johtivat tietovuotoihin hankkeesta. Dokumentin alussa valitaan keskeiseksi tietovuotajaksi Albert Einstein, joka antoi naiivisti rakastajattarensa kautta informaatiota supersalaisesta hankkeesta dokumentin sankarivakoilijoille.

Yksi selitysmalli, miksi huippusalaista tietoa siirtyi Neuvostoliiton haltuun, on monien läntisten tiedemiesten 1930-luvulla omaksumat sympatiat sosialistista yhteiskuntajärjestelmää kohtaan. Tämä voi tuntua yllättävältä tämän päivän näkökulmasta, mutta tässä kohtaa on syytä asettua tuon ajan olosuhteisiin.

Blogikirjoituksessani ”Albert Einstein ja sosialismi” (13.1.2014) referoin Einsteinin suhdetta sosialismiin hänen omin sanoin seuraavasti:

”Mielestäni on olemassa vain yksi tie näiden (kapitalismin aiheuttamien) vakavien haittojen eliminoimiseen, nimittäin sosialistisen talousjärjestelmän luominen yhdistettynä sellaiseen kasvatusjärjestelmään, joka olisi suunnattu kohti yhteiskunnallisia päämääriä”. Sitaatti on Einsteinin artikkelista vuodelta 1949 (Monthly Review): ”Miksi sosialismi?”.

Jatkoin tuolloista kirjoitustani seuraavasti:

”Miten Einstein päätyi näihin johtopäätöksiin? Ensinnä on syytä todeta, että varsinkin 1930-luvulla hyvin monet tiedemiehet olivat kallellaan sosialismiin päin. Edes Stalinin vainot eivät täysin estäneet tällaista ajattelua. 1930-luvun lama vaikutti kielteisiin mielipiteisiin kapitalismia kohtaan uskomattoman vahvasti. Propagandan avulla vahvistettu neuvostoliittolainen systeemi tuntui aidolta vaihtoehdolta kapitalismille monien älyköiden mielestä.”

Einstein oli oleellisesti mukana, kun amerikkalaiset kiirehtivät natsi-Saksan edelle ydinaseen kehittämistyössä. Saksalaiset olivat pitkällä atomiaseen teoreettisessa kehittelyssä. Einstein ei kuitenkaan ollut mukana atomipommin konkreettisessa kehittelytyössä, siksi venäläiset tarvitsivat muita lähteitä.

Dokumentissa mainitaan ydinfyysikko Leo Szilardin kohtalo: hän ei päässyt mukaan Manhattan-projektiin vasemmistosympatioidensa takia. Juuri hän oli se, joka parhaiten oivalsi natsi-Saksan potentiaalisen mahdollisuuden kehittää ydinase ja joka Einstein kumppaninaan herätteli Rooseveltia käynnistämään amerikkalaisen ydinaseen kehittelyprojektin.

Yhdysvallat kykeni keräämään Manhattan -projektiinsa natsihenkisiä saksalaisia lukuun ottamatta eräänlaisen tiedemiesten all stars -ryhmän. Osittain tämä onnistui sen takia, että natseja paenneet juutalaiset tiedemiehet tulivat projektiin mukaan. Natsi-Saksan kommunistiviha oli osaltaan vaikuttamassa juutalaisten tiedemiesten Atomivasemmistosympatioiden voimistumiseen. Itse asiassa kysymys oli laajemmastakin ilmiöstä: Yhdysvaltain yliopistoissa kommunismia pidettiin tärkeänä liitolaisena natsi-Saksaa vastaan.

Dokumentissa annetaan kuva, jonka mukaan tietoja ei tarvinnut urkkia Manhattan-projektin sisältä, vaan leväperäisesti toteutettujen kontrollitoimenpiteiden vuoksi tietovuotoja tapahtui tiheään. Aineistoa suorastaan tarjottiin venäläisille agenteille. Ainakin osittain tiedon salaamisen huolimattomuuteen vaikutti erilainen ajattelutapa tiedemiesten ja projektissa mukana olleiden sotilashenkilöiden välillä. Koko Manhattan-projektia johtanut kenraali Leslie Groves olisi halunnut rajata yhteydenpitoa tiedemiesten välillä (Los Alamosin lisäksi hanketta vietiin eteenpäin monissa muissakin laboratorioissa). Projektin tieteellisen osan johtaja Robert Oppenheimer edusti toisenlaista linjaa: tulosten aikaansaamisen kannalta oli ensiarvoista, ettei tiedonkulkua tiedemiesten välillä rajattu turvallisuustekijöihin vedoten. Groves antoi periksi.

Tietovuotojen tarvitsemia kanavia oli runsaasti. Venäläiset saivat tietoa mm. kommunistiksi tunnustautuneelta Oppenheimerin vaimolta. Oppenheimer itse oli FBI:n tarkkailtavien listalla jo 1930-luvulla. Hän oli tunnettu vasemmistosympatioistaan, mutta tuskin koskaan tunnusti kommunistisia oppeja.

Kysymys on oikeastaan demokraattisesti johdetun yhteiskunnan dilemmasta. Vapaaseen tiedonvälitykseen ja kanssakäymiseen perustuvassa yhteiskunnassa on loppujen lopuksi äärimmäisen vaikeaa säilyttää salaisuuksia. Toisaalta tieteen tähtihetket ovat juuri perustuneet laajan yhteistyön hedelmällisyyteen. Yhdysvaltojen menestys tieteessä on juuri nojannut korkeatasoiseen kanssakäymiseen tutkijoiden välillä.

Kenraalit hävisivät taistelun pyrkimyksessään betoninvarmaan salaamiseen. Muuhun johtopäätökseen ei voi tulla. Ei voi välttyä myöskään ajatukselta, että tutkijoiden hyväuskoisuus edesauttoi tietojen vuotamista hankkeesta.

Myös rekrytointien kautta Manhattan-projektiin soluttautui vakoilijoita, kuten esimerkiksi Klaus Fuchs.

Kysymys oli muustakin kuin naiiviudesta. Osa Manhattan projektiin osallistuneista tiedemiehistä oli sitä mieltä, että ydinase vain yhden suurvallan hallussa on liian iso riski. Siksi tietoa vuodettiin laajalla rintamallan - ei siis vain parin agentin sankaritekona - toiselle maailmansodan voittajavaltiolle, Venäjälle. Tämä on tämän koko vaiherikkaan tarinan vaikeimmin tajuttavissa oleva osa.

Miksi siis kaikki tapahtui niin kuin tapahtui?

Jokin ylevä ajatus saattoi olla salaisen tiedon levittäjien perimmäisenä tarkoituksena. Ehkä se oli sama ajatus, jonka kuulimme Jonas Salkilta, kun hän oli keksinyt poliorokotteen. Kun Salkilta kysyttiin, miksi hän ei patentoinut rokotetta ja halunnut rikastua, hän vastasi jotenkin niin, että ”eihän aurinkoa voi omistaa”. Ydinaseen ja laajemmin ydinvoiman rauhanomaisessa käytössä tieteen eettistä funktiota lähestytään tietysti omasta näkökulmasta. Se on äärimmäisen vaikea kysymys hallittavaksi, siksi ydinaseen leviämistä ”rosvovaltioille” pyritään kaikin keinoin ehkäisemään.

Projektin omantunnon kysymykset projisoituvat Oppenheimerin henkilöön. Aluksi hän oli kuin keksijä, joka innostuneena toteuttaa suurta unelmaa. Epäilemättä hän tuli myöhemmin tunnontuskiin, mutta paha oli jo päästetty ilmoille. Ensimmäistä kertaa sotaan voitiin liittää käsite maailmanloppu. Oppenheimerin halu estää vetypommin kehittäminen oli tuhoon tuomittu. Presidentti Truman miltei heitti hänet ulos Valkoisesta talosta, kun Oppenheimer esitteli kriittisiä kantojaan. Uudet miehet astuivat hänen tilalleen. Edward Teller, ”vetypommin isä” edusti aivan toisenlaista ”kylmän sodan sotilaan” ajattelua.

Oppenheimer oli yksi puuttuvista renkaista, kun sodan jälkeen puitiin epäamerikkalaista toimintaa. Senaattori Joseph McCarthyn kommunistihysteria oli pahimmillaan 1950-luvun alussa ja tuhosi monen isänmaan ystävän uran ja elämän. Sodan jälkeen siirryttiin kokonaan toisenlaiseen voimatasapainoon tai pikemminkin kauhun tasapainoon: sodan aikana USA ja Neuvostoliitto olivat olleet liittolaisia, sodan jälkeen vihollisia. Tämä tosiasia muodostui monen Manhattan-projektissa mukana olleen kohtaloksi. Historian logiikka toimii eri tavalla kuin yksilötason logiikka, jossa liittolaista autetaan hädässä eikä ajatella, mitä tapahtuu toisenlaisissa olosuhteissa, kun kaikki on ohi.

Atomipommi ja myöhemmin vetypommi olivat avaimia siirryttäessä kylmän sodan aikana kaksinapaiseen maailmankäsitykseen. Vladimir Putin propagoi tänä päivänä useampinapaisen maailmankäsityksen puolesta, koska paluu kaksinapaiseen on mahdotonta, mutta taustalla on se sama ajatus kuin noina Los Alamosin päivinä: estää yksinapaisen maailman muodostuminen.

tiistai 8. elokuuta 2017

Voivatko rikkaat pelastaa demokratian?

Demokratian itsepuolustus on joutunut kovalle koetukselle. Se tarvitsee liittolaisekseen riittävän vahvoja tahoja, esimerkiksi yrityksiä, jotka suhtautuvat modernisti yhteiskuntavastuuseensa. Suomessa esimerkkinä voisi pitää Supercelliä.

Hesarissa oli 4.8.2017 juttu (”Upporikas vihatumpi kuin koskaan”) George Sorosista, joka näyttää näinä aikoina keräävän vihollisia ympäri maailmaa. Kysymys ei kuitenkaan ole kapitalismin vastustajista,

vaan Sorosin ovat valinneet inhokikseen autoritääriset tahot, varsinaiset maailman mahtajat tai sellaisiksi pyrkivät.

Soros-antipatiat näyttävät yhdistävän Vladimir Putinin, Donald Trumpin ja Viktor Orbanin kaltaisia hahmoja. Vastustuksen ytimessä on Sorosin liberaaleille tahoille ja liberaaleille uudistuksille antama tuki. Kylmän sodan vastakkainasetteluun tottuneelle tämä on silmiä räväyttävä muutos: ainakin näennäisesti entiset viholliset tuntevat sielujen sympatiaa.

Mikä on nyt jakoperuste uudessa tilanteessa? Sanoisin, että jakoviiva kulkee autoritaarisuuden ja liberalismin välissä (Hesarin mukaan globalisaation, jonka kannalla Soros on, ja nationalismin välillä). Molemmat ovat nykyisin syytösten kohteena autoritaarisuutta moititaan tukahduttamisesta ja liberaalia katsantokantaa ahneudesta. Molemmat vannovat demokratian nimiin. Syntyy käsitteet liberaali demokratia ja autoritaarinen demokratia. Kumpikin katsoo olevansa alkuperäisellä asialla. Väliin jäävä tarkkailija ihmettelee, että mitä tämä nyt on.

Soros tuli minullekin tutuksi 25 vuotta sitten, kun hän tuli kuuluisaksi valuuttaspekulaatioillaan. Elettiin vuotta 1992 ja Soros löi vetoa punnan arvon heikkenemisen puolesta. Lyhyeksimyyntioperaatio onnistui ja Soros sai työantajaltaan miljardin punnan palkkion. Punta devalvoitiin. Eikä tässä kaikki: Sorosin väitettiin sekaantuneet myös muihin valuuttaspekulaatioihin mm. Latinalaisessa Amerikassa , Kaukoidässä ja Venäjällä. Soros herätti pahaa verta toimillaan markkinavelhona.

Sitten kaikki muuttui. Soros alkoi tukea poliittista liberalismia edustavia liikkeitä. Soros puuttui taloustieteen pyhiin opinkappaleisiin. Hän otti kantaa kaikkein pyhimpään eli tehokkaiden markkinoiden teoriaan, jonka mukaan markkinat korjaavat itseään, jolloin markkinavinoumat eivät jää voimaan. Soros sanoi päinvastoin, että markkinat ovat vain hetken tasapainossa ja vaipuvat sitten ”normaalitilaan” eli epätasapainoon.

Maailman kirjat ovat sekaisin. Rahamarkkinaspekulantti Soros on ryhtynyt suureksi humanistiksi, jolla riittää ymmärrystä vähäväkisille. Putin ja Trump ovat liittoutuneet yhdessä Yhdysvaltain kongressia vastaan, koska se on sotkenut herrojen hyvät diilit. Molemmat vihaavat Sorosia, joka on tuonut politiikan markkinoille vastenmielisiä liberaaleja ajatuksia. Missä tässä on punainen lanka?

Jos äkkirikastuneet sivuutetaan, niin vanhat kapitalismin gurut kuten Warren Buffet ovat löytäneet tasapainon oman elämänsä ja rahojensa välille. Buffetin kuuluisa ulostulo tapahtui, kun hän protestoi, että hän 17 % verokannallaan maksaa paljon pienemmän prosentin mukaan veroa kuin hänen sihteerinsä. Buffet kieltäytyi ymmärtämästä moista.

Soros on hyväntekeväisyys- ja avustustoiminnassa tuntenut sympatiaa Itä-Euroopan maita kohtaan ja niinpä hän on tukenut kansalaisoikeuksia monilla tavoin. Vastaavasti alueen autoritaariset johtajat tuntevat syvää antipatiaa miljardööriä kohtaan. Hän kun asettuu piikkilankoja ja barrikadeja vastaan.

Ehkä hän lyö kaksi kärpästä yhdellä lyönnillä. Kannattamalla vapaita merkkinoita hän luo vaurautta itselleen ja samalla lisää hyvinvointia globaalisti. Autoritaarinen hallinto taas pyrkii allokoimaan resurssit ensi sijassa omille kannattajilleen ja suhtautuu pidättyvästi vapaiden yhteiskuntaolojen ja markkinoiden toimintaa.

Ehkä Soros on tullut synnintuntoon ja yrittää nyt hyvittää aiemmat markkinasumutukset. Tai ehkä hän on vain selkeästi valinnut puolensa maailmanlaajuisessa autoritaarisuuden (ml. nationalismi) ja liberalismin välisessä taistelussa. Hänen valintansa on sama kuin minullakin: liberaali demokratia lehdistönvapauksineen, oikeusvaltioperiaatteineen ja läpinäkyvine yhteiskuntineen. Ei tässä mitään rahamaailman vallanhimoisia salaliittoja tarvita, niin kuin pahansuovat illiberaalit kuvittelevat.

Skeptikot ovat sitä mieltä, että Soros liberalismin kaavun alla tyhjentää pajatson, kun silmä välttää. Tuskinpa kuitenkaan. Ehkä tämä humaani ymmärrys johtuu - ainakin muutamissa esimerkkitapauksissa - tietynlaisen kulttuurin noususta: rikkaus on jotain jaloa ja mahdollisimman kaukana äkkirikastuneiden nousukasmaisesta maailmasta. Jos kysymys on todellakin vaurastuneiden vastuun tunnustamisesta ollaan oikeilla jäljillä.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Maailman nopein mies

Näyttämölle asettelu on mielenkiintoinen. Vanha mestari ei ole enää parhaimmillaan, mutta kuitenkin suvereenisuudesta on jäljellä riittävästi: hän on useimpien mielestä suosikki. Ykköshaastaja ja potentiaalinen mestariehdokas on loukkaantunut. Tämä tasoittaa vanhan mestarin tietä, jotta hän voi saavuttaa vielä yhden briljantin kruunuunsa. Uusi nuori haastaja on kuitenkin riittävän kyvykäs asettamaan vanhan mestarin menestyksen kyseenalaiseksi. Monet kuitenkin epäilevät, onko se realistista. Vielä on mukana monissa keitoksissa koeteltu, viimeistä tilaisuuttaan kärkkyvä ja buuausten kohteeksi joutunut entinen suuruus – monen mielestä jo näyttämöraakki – joka on väläytellyt silloin tällöin vanhaa osaamistaan.

Roolijako on seuraava:

Vanha mestari: Usain Bolt

Loukkaantunut ykköshaastaja: Andre De Grasse

Uusi nuori haastaja: Christian Coleman

Entinen buuattu suuruus: Justin Gatlin

Kysymys on tietenkin Lontoon yleisurheilun maailmanmestaruuskisojen satasen loppukilpailusta. Monet olivat tulleet katsomaan Usain Boltin viimeistä suurta näytöstä. Kaikki oli rakennettu häntä varten. Bolt ei tosin enää ollut parhaimmillaan, mutta ei mitenkään luokiteltavissa hiipuvaksi tähdeksi. Hän oli valmiina ottamaan haasteen vastaan. Myöskään vastus ei ollut aivan niin tasokas kuin sanokaamme 10 viime vuoden ajan keskimäärin. Syitä voi vain arvailla….

Kanadalainen Andre De Grasse, jolle oli jo sovitettu mestarin manttelia, oli harmittavasti loukkaantunut. Tätä kirjoitettaessa tiedossa oleva Lontoon kisan voittoaika paljastaa, että tilaa huipulla oli ja on. De Grassen vuoro tulee vielä. Ykköshaastaja De Grassen sijaiseksi nousi nuori amerikkalainen Christian Coleman, olihan hänellä nimissään maailman kärkiaika tältä vuodelta. Sitten mukana oli jo Rion olympiakisoissa buuauksen kohteeksi joutunut Justin Gatlin. Ja taas sama buuaus toistui. Osa yleisöstä ei ole antanut anteeksi doping-käryä, eikä vain yhtä vaan peräti kahta. Gatlin leimautui luvattomaksi vallantavoittelijaksi, joka tuli varkaille kesken suurten vallanjakojuhlien.

Finaalin startissa Bolt oli itsevarma, kuten aina kaikkine eleineen. Hän on omaksunut roolinsa, hän tietää, että hän on ikuisesti – kävi itse kisassa miten vaan – koko urheilevan maailman sankarihahmo.

Itse satasen finaali sujuu käsikirjoituksen mukaan melkein 100 metriä. Coleman – 175-senttinen sprintteritykki - hyvänä lähtijänä ja lähtökiihdyttäjänä karkaa Boltilta. Boltin reagointiaika on heikohko 0,183 (Gatlin 0,138), muutenkin alkukiihdytys on hidas. Lopussa Bolt tulee entiseen malliin (vai tuleeko?) ja näyttää ohittavan Colemanin viimeisellä parilla metrillä. Näen lopun väärin: Bolt aloittaa heittäytymisen aiemmin kuin Coleman. Viime mainitun oikea-aikainen kurotus tuo sadasosan eron.

Näinhän se näytti menevän: vanha mestari on kaadettu. Maaliviivalla silmännurkkaan ilmestyy hahmo, jonka ei pitänyt olla siinä. Hämmennys on valtava. Buuattu Justin Gatlin ilmestyy kutsumattona vieraana pitoihin ja varastaa shown. Justin Gatlinin loppuveto oli yhtä hyvä kuin kuin Boltilla. Voittomarginaali oli 20 senttiä, täysin riittävä, ettei maalikameran kuvaa tarvitse epäuskoisena pyörittää.

Christian Colemanin voitto olisi merkinnyt tyylipudasta vallanvaihtoa, joka olisi hyväksytty, joskin epäuskoisena: eihän tässä näin pitänyt käydä.

Olin seuraamassa omalla olympiastadionillamme, kun USA otti Gatlinin johdolla peräti nelosvoiton Helsingin MM-kisojen 200 metrillä vuonna 2005. Sen jälkeen on tapahtunut paljon. Olen itse jyrkän kriittisesti arvioinut urheilun doping-historiaa. Gatlin on oleellinen osa tätä murheellista historiaa. Käryjä on langennut hänelle peräti kaksi kappaletta. Vahingosta ei voi olla kysymys. Entä sitten, kun tämä veteraani ilmestyy vanhoilla päivillään kisapaikalle ja riistää muilta glorian! Se oli monille liikaa. Havaitsin, että Gatlin edusti Lontoossa paitsi omaa doping-historiaansa niin sai myös olla sijaiskärsijä koko vippaskulttuurille. Tämä on kohtuutonta.

Myönnän, että tapaus Gatlin luo ristiriitaisen kuvan mieleeni urheilusta. Ruotsalaiset moralistit - ruotsalaiseen tapaan - eivät olisi halunneet Gatlinin esiintyvän koko kisoissa. Eivätkö kuitenkin kärsityt rangaistukset ole kuitanneet ”rikokset”? Näytelmän ”konna” on päästetty vapaalle jalalle sääntöjen puitteissa.

Boltin viesti Gatlinille Lontoossa oli selvä: buuaus oli epäoikeudenmukaista. Jos buuauksella Gatlinille pestään puhtaaksi urheilu, niin sitten tapaus on buuauksen arvoinen, mutta kuten me kaikki tiedämme, niin ei käy.

Usain Boltin suhtautuminen kärsittyyn tappioon oli esimerkillinen. Joskus sen oli tultava. Tätä ennen Boltin legenda oli kasvanut aivan omiin sfääreihinsä. Hän oli ja on aidosti täysin globaali hahmo, toki jamaikalainen lähtökohdiltaan, mutta sittemmin irtautunut taustastaan ”kaikkien omaisuudeksi”. Tässä ei todellakaan tarvita selitykseksi nationalismia.

Ehkä tähän ajatukseen Boltista kaikkien omaisuutena liittyy yleisurheiluyleisön itsekäs näkökulma. Bolt edustaa suurta yleisurheiluperhettä ja on sen symboli. Jotkut ovat huolissaan, miten yleisurheilun käy, kun valovoimaiset tähden lopettavat. Totta on, että Boltin ja Mo Farrahin kaltaiset persoonat luovat hurmoshenkeä, joka voi olla niin ainutlaatuista, että sitä ei voi korvata. Ei yleisurheilu tähän kuitenkaan kuole.

Bolt on osa valtavaa mainoskampanjaa ja tavaramerkki tällaisenaan. Kansainvälisen yleisurheiluyhteisön pitäisi käyttää häntä yleisurheilun hyväntahdon lähettiläänä. Eri asia on sitten, jos ei hyväksy urheilun pitkälle edennyttä kaupallistumista ja tähtikeskeisyyttä.

Olen seurannut taistelua maailman nopeimman miehen tittelistä nyt pitkälti yli 50 vuotta aina tarunhohtoisen Bob Hayesin päivistä lähtien. Rooman olympiakisoista muistilokeroissani on vain häivähdys.

Ovatko miehet nyt nopeampia kuin silloin kauan sitten? Ajanottojärjestelmän muutos sekoittaa vertailua, samoin pikajuoksun doping-historia tässä välissä. Hayesin Tokiossa 1964 rekisteröity sähköajanottoaika (virallisesti käytettiin käsiajanottoa kymmenysosan tarkkuudella) 10,05 tai 10,06 sateen kastelemalla tiilimurskaradalla ei häpeä tämän päivän suorituksille puhtaana nopeudenpurkauksena. Välierissä hän juoksi kovassa myötätuulessa sähköajanotolla 9,91. Viestissä Hayes otti kolmen metrin eron kiinni ja voitti parilla metrillä muita maailman parhaita sprinttereitä.

lauantai 5. elokuuta 2017

Mitä nyt Hillary Clinton? Osa 2/2

Tässä toisessa osassa pohditaan presidentinvaaleja Clintonin henkilön lisäksi yleisemmästä yhteiskunnallisesta näkökulmasta.

Jäikö Clintonilta jotain oleellista sanomatta vaalikampanjan yhteydessä?

No, ainakin se , että Clintonin ei kuultu korostavan vanhaa rikkaiden republikaanien ja köyhien demokraattien eroa tarpeeksi. Sen sijaan Hillary Clintonin ja Trumpin tv-väittelyissä Clinton käytti osuvaa ilmaisua moittiessaan Trumpin vero-ohjelmaa. Hän sanoi, että Trumpin ohjelma on ”trumped-up, trickle-down” -politiikkaa (vyörytetään vero-ohjelmalla rahaa ensin ylös, josta sen ajatellaan sitten valuvan alas). Nyt vaalien jälkeen Trump ajaa juuri tätä samaa elähtänyttä politiikkaa, jossa on niin monta kertaa epäonnistuttu. Hän haluaa laskea ylimmän marginaaliveroprosentin 39,6 prosentista 25 prosenttiin.

Mutta sisäistivätkö äänestäjät Clintonin viestin?

Vaalikamppailussa Clintonin rasitukseksi jäi mm. voimakkaat syytökset rahamaailman juoksutyttönä toimimisesta, jonka kohteeksi hän joutui paitsi ambivalentin Trumpin taholta, niin myös Bernie Sandersin taholta. Clintonin oli tavattoman vaikeaa vapautua Golden Sachs -leimasta. Trump yritti kaikkensa leimatakseen ”Crooked Hillaryn” rikkaiden suosijaksi.

:::::::::::::::::::::

On tärkeää tarkastella presidentinvaaleja uuden presidentin toimien näkökulmasta. Valitettavasti ne epäilyt, joita toin esille Trumpin olemuksesta ja hänen järjettömästä politiikkaohjelmastaan ovat toteutuneet sataprosenttisesti. Ei riitä, että vaali voitetaan lupauksilla, joita ei pidetä. Vielä hurjempi tilanne olisi, jos monet lupaukset (muuri, maahanmuuton kieltäminen, kauppaboikotit ym.) olisivat toteutuneet.

Miten konkretisoisin Clintonin ja Trumpin lupauksia? Edellinen lupasi minimipalkan korotuksia ja jälkimmäinen teollisuustyöpaikkojen palautuksia, kun ensin estetään amerikkalaisia yrityksiä perustamasta työpaikkoja Kiinaan ja Meksikoon. Trumpin lupaus oli raflaavampi ja populistisempi, kun taas Clintonin lupaus oli realistisempi. Trumpin mainitsemia työpaikkoja on lähes mahdoton palauttaa, koska teknologia on korvannut niistä useimmat. Clintonin minimipalkan korotus on kongressin käsissä, eikä edellytä muuta kuin poliittista tahtoa.

Edellä esitetystä huolimatta 36 prosenttia amerikkalaisista luottaa tätä kirjoitettaessa twitter-presidenttiinsä. Tämä osoittaa, miten tiedollisesti rajallisella kapasiteetilla monet äänestävät. Trumpin ilmiselvät valheet eivät ole vaikuttaneet yhteiskunnallisesti sokeisiin kannattajiin tuon taivaallista.

Tunnettu on tapaus, jossa Trump kävi vaalien jälkeen tervehtimässä kannattajiaan ja nämä ryhtyivät yhtäkkiä huutamaan, kuten ennen vaaleja: ”Clinton lukkojen taakse, Clinton lukkojen taakse”. Trumpin vastaus huutajille oli tyrmistyttävän yksinkertainen. ”Älkää hulluja puhuko. Vaalit ovat ohi. Me voitimme ne”. Vanhojen totuuden vastaisten puheiden aika oli ohi, oli uusien totuuden vastaisten puheiden aika.

Yhden lupauksen hän on pitänyt, Washingtonin hallinto on halvaantunut. Presidentti asioi ”suoraan” kannattajilleen twitter-viesteillä ohittaen kongressin, jos se vain on mahdollista. Samalla Washingtonin leimaaminen valheiden pesäksi on kiihtynyt. Trumpin ongelmaksi on muodostunut, että ”Washingtonin” ohittaminen ei käykään päinsä presidentin twitter-diktaateilla. Voidaankin sanoa, että yksi Trumpin virheistä on, että hän ei ole ollut alun alkaenkaan perillä hallinnon toimintaperiaatteista. Hänellä on asiaan aivan väärä lääke: jätetään virkamiesten paikat täyttämättä.

Epäilen, että presidentin valtaoikeuksia tullaan tarkistamaan Trumpin jälkeen.

::::::::::::::::::::::

Yhdysvaltain - periaatteessa - demokraattisessa järjestelmässä vallitseva sekasortoinen ja polarisoitunut tilanne luo kehyksen koko edellä kuvatun syy-seuraussuhteen ylle. Kysymys on founding fathersien (kansakunnan perustajaisien) perinnöstä käytävästä taistelusta, jonka keskeiset osapuolet tulkitsevat eri tavalla saamaansa perintöosaa. Kaiken kattavana taustalla möyrii mahtava rahavalta, jonka pihdeissä demokratia toimii varsin ahtaassa raossa.

Tuntuu jotenkin irvokkaalta pohtia kumman taustalla oleva rahavalta, Clintonin vai Trumpin, on jalompaa. Bernie Sanders - hyväntahtoisesti tulkiten - oli itsenäinen valtayksikkö, joka keräsi vaalikassankin tavallisten kansalaisten roposista. Häntä voi vähiten, jos ollenkaan, syyttää Wall Streetin käskyläiseksi. Siksi hän niin voimakkaasti moittikin rahan ikuista valtaa demokratian laajuuden määrittäjänä. Sandersin saamat yli 10 miljoonaa ääntä ovat vastaansanomaton protesti – ei suinkaan Trumpin ambivalentti, liikemiehen kaapuun puettu presidentinvalta, joka on valheellisin perustein julistettu vanhan poliittisen establishmentin vaihtoehdoksi.

Näissä rajoissa arvioituna Clinton edusti normaalipolitiikkaa, normaalivaltapeliä, normaalikykyrakennetta ja normaalipresidenttiyttä (jos olisi toteutunut). Valinnan olisi pitänyt kohdistua häneen. Hän ei olisi ollut riski Yhdysvaltain tulevaisuudelle.

Hillary Clintonin oma versio tappion syistä saadaan syyskuussa ilmestyvästä ”What happened” -teoksesta. Luvassa on suoraa puhetta. Jäämme odottamaan.

perjantai 4. elokuuta 2017

Mitä nyt Hillary Clinton? Osa 1/2

Kun nyt on kulunut yli puoli vuotta Donald Trumpin voitosta Yhdysvaltain presidentinvaaleissa ja vaalipöly on laskeutunut, on syytä vielä kerran käydä läpi Clintonin tappion syitä. Trumpin presidenttiys avaa myös näkökulman noihin vaalitaistelun kiihkeisiin päiviin.

Ja - täytyy myöntää – asia on vaivannut minua, kuten aiemmat kirjoituksenikin osoittavat.

On tärkeää muistuttaa, että häviäjän ja voittajan ero kasvaa helposti suhteettoman suureksi. Nytkin on ollut lukuisa määrä ”asiantuntijoita” jotka ovat nähneet Clintonin tappion syyt itsestään selvinä. Oma jälkikäteisarvioni on, että käydyissä presidentinvaaleissa ei ollut juuri mitään varmaa tai selvää.

Mitä vaaleista voi oppia?

Otetaan esimerkiksi voittomarginaali. Se näyttää valitsijamiesmittarilla mitattuna suurelta, koska voittaja saa kussakin osavaltiossa kaikki äänet ja valitsijamiehet ja häviäjä ei mitään. Ratkaisu tapahtui muutamissa vaa´ankieliosavaltioissa, joissa ero syntyi muutaman kymmenen tuhannen äänen marginaalilla, joka on prosentin murto-osa jaetuista 120 000 000 äänestä. Clinton voitti äänienemmistön selvemmin kuin kukaan vaalit hävinnyt ehdokas historiassa. Lopulliset tulokset osoittavat Clintonin saaneen 2,9 miljoonaa ääntä enemmän kuin Trump! Clintonia voitaisiin pitää moraalisena voittajana.

Onko syytä märehtiä vaalit hävinneen ehdokkaan kohtaloa? Kyllä mielestäni on. On tarkkaan analysoitava, miksi vaalitulos muodostui nähdyksi.

Olen korostanut monta kertaa aiemmin, miten mustan Obaman jälkeen ei haluttu äänestää toista ”neekeriä” eli valkoista naista. Yhdistelmä oli aivan liikaa vaadittu lukemattomilta valkoisilta vanhoillisilta äänestäjiltä.

Vaalit herättävät monia kysymyksiä nimenomaan hyvätapaisen demokratian toimivuuden kannalta. Täytyy sanoa, että oma luottamukseni demokratian toimivuuteen koki vaalien yhteydessä kolauksen, kuten monien muidenkin poliittisten tapahtumien yhteydessä viime vuosina. Kun olen omaksunut demokratian puolustajan roolin, on otettava vastaan epäkiitollinen tehtävä yrittää löytää kansanvallan vahvuudet heikkouksien keskeltä.

Populismin (= helppohintainen poliittinen vaikuttaminen) vaikutus on silmiinpistävänä tullut esille monissa yhteyksissä viime aikoina. Yhdysvaltain televisioitu kaksintaistelu paljasti, miten edesvastuuttomasti voi toisen osapuolen leimata ilman sanktioita. Ns. faktantarkistajat olivat yksi vaalin suurimmista häviäjistä. Miksi? Koska niiden oikaisuilla ei ollut vaikutusta loputtomien valheiden keskellä. Faktantarkistus tehosi niihin, jotka olivat muutoinkin faktasidonnaisia.

Trump pesi mennen tullen populismillaan vastustajansa. Valheet ja puolitotuudet sekoittuivat tunnistamattomaksi vyyhdeksi, jossa kukin havainnoija valitsi sopivat puheenvuorot, jotka tukivat omaa näkemystä.

Totta on, että Clinton yritti vedota järkeen, kun taas vastustajalle riitti, kun valheet kantoivat vaaleihin saakka. Sen jälkeen alkoi uusi elämä, ja lupausten kanssa eläminen ei rasittanut ainakaan ennen vaaleja.

On helppo leimata Clinton tunneköyhäksi järki-ihmiseksi Trumpin eliksiirin rinnalla, mutta syytä on muistaa että ulkoministerinä Clinton oli Obaman hallinnon suosituin ministeri, joka sai ison luottamuksen myös republikaaneilta. Ehkä ratkaisevaa oli, että vaalikampanjan aikana Clinton miellettiin Washingtonin etuoikeutetun eliitin osaksi ja sen rinnalla ulkoministerin meriitit eivät painaneet mitään Trumpin kannattajien keskuudessa.

Osa ihmisistä halusi kuulla tietynlaisen viestin eikä välittänyt faktoista tuon taivaallista. Tämä on mystinen asia erittelevästi ajattelevalle. Osa Trumpin kannattajista ei reagoi, vaikka Trump syyllistyisi rikoksiin, koska katsoo median ja oikeuslaitoksen valehtelevan. Koko demokraattinen järjestelmä asetetaan kyseenalaiseksi.

Selkein vaalit ratkaissut yksittäinen asia oli valkoisen (köyhän) työväenluokan äänestyskäyttäytyminen. Vanhastaan demokraatteja kannattanut työväenluokka teki täyskäännöksen ja äänisuhteella 70% vs. 30% äänesti Trumpia tai oikeammin häneen kohdistuvien odotusten puolesta. Työväenluokan turhautumisella on vankat perusteet. Syyttävä sormi osoittaa myös valtiota, sillä liittovaltion toimet ovat olleet aivan liian lepsuja ongelman edessä. Vika ei ole ollut niinkään esimerkiksi demokraattien tahtotilassa vaan republikaanien äärinihkeässä budjettipolitiikassa. On ajauduttu tilanteeseen, jossa markkinat eivät pysty hoitamaan valkoisen duunarin ahdinkoa. Tarvitaan liittovaltion panostamista uudelleenkoulutukseen, joka on laiminlyöty vuosikymmenien ajan. Aiheutettu vahinko on näkynyt vasta viimeisen 10 vuoden ajan. Tuskinpa asialle tehdään nytkään – vaalien jälkeen – mitään.

On syytä pureutua tarkemmin valkoisen työväenluokan äänestyskäyttäytymiseen. Bill Clintonilla oli enemmän kuin aavistus, miten työväenluokka äänestää jo yli vuosi ennen vaaleja. Keväällä 2016 monet demokraattien neuvonantajat kertoivat ilman college-tutkintoa olevien valkoisten halveksunnasta Clintonia kohtaan. Clinton menestyikin paljon Obamaa huonommin valkoisten työläisten keskuudessa.

Aikakauslehti Atlanticin kirjoituksessa ”What´s Wrong with the Democrats?”(heinä/elokuu 2017/Franklin Foer) pohditaan demokraattien häviötä mm. rotu/luokka -asetelman näkökulmasta. Jää vaikutelma, että tässä asetelmassa Hillary Clinton valitsi ”rodun” ”luokan” sijasta painopistealueeksi. Miksi? Luultavasti sen takia, että afroamerikkalaisten ja latinojen äänet olivat varmempi valinta. Alla oli Obaman menestys mustien ja latinojen parissa. Siitä oli helppoa jatkaa.

Demokraattien valta-asema työläisten keskuudessa on vanhaa perua, 1960-luvulta. Muutos on tapahtunut vaivihkaa. Jo kuusikymmentäluvulla demokraattien valkoinen linnake etelässä alkoi purkaantua, kun Lyndon B. Johnson ajoi läpi kansalaisoikeuslait etelän valkoisten suuttumukseksi. Pohjoisessa kutistunut työväenluokka joutui yhä ahtaammalle työpaikkojen hävitessä. Tälle ongelmalle kukaan ei tehnyt mitään.

Hillary Clinton ratsasti Atlanticin mukaan kolmella kärjellä: 1) vähemmistöillä, 2) valkoisilla koulutetuilla ”ammattilaisilla” ja 3) milleniaaleilla. Tämä oli myös ”Obaman koalitio”.

Valtit olivat Clintonilla hallussa monissa suhteissa. Demografia esimerkiksi toimi demokraattien ja Clintonin hyväksi = vähemmistöt ovat kasvaneet paljon nopeammin kuin valkoinen enemmistö.

Voi olla, että Bernie Sandersin voimakas vasemmistolainen viesti ei kantanut – senaattorin ensin hävitessä demokraattiselle vastustajalleen - Clintonin hyväksi, vaikka Sanders asettuikin epäröinnin jälkeen Clintonin tueksi. Äänestäjät löivät vetoa toisen hevosen puolesta ja uskallan sanoa omaksi tappiokseen.

Vaalijärjestelmä oli Clintonin kannalta hankala: se suosi maaseudun eläjiä Clintonin kannatuksen keskittyessä metropoleihin.

Loppujen lopuksi Clinton teki harvoja merkittäviä henkilökohtaisia virheitä. Yksi oli kuitenkin vakava, hän meni syyskuussa 2016 leimaamaan puolet Trumpin kannattajista ”säälittävien koriin” (basket of deplorables). Anteeksiantamaton virhe. Tuoreessa muistissa on republikaanien Mitt Romneyn saman tyyppinen karkea virhe, kun hän antoi vuoden 2012 vaalikamppailussa ymmärtää, että hän ei saa niiden 47 prosentin ääniä, jotka eivät maksa valtion tuloveroa: ”He uskovat, että hallituksella on velvollisuus elättää heitä”.

Yksityisen sähköpostin käyttö liittovaltion asioiden hoidossa, josta nostettiin suuri kohu ei johtanut juridisiin toimenpiteisiin. Väärinkäytöksiin ei kongressin monen kuultavanaolokierroksen aikana saatu mitään vahvistusta. FBI:n johtajan James Comeyn menettely, kun hän juuri vaalien alla vielä kerran heitti epäilyn puhelincasesta Clintonin ylle – ja turhaan – oli suoranaista taitamattomuutta. Pelkästään tämä episodi saattoi ratkaista vaalit.

(jatkuu)

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Keskustelua historian kanssa: patsaiden taistelua Unkarissa

Heino Nyyssönen on kirjoittanut näkemyksensä Unkarin historiasta keskittyen lähinnä 10 viime vuoden ajanjaksoon. Toki varhempaa historiaa käytetään vahvasti taustan luomisessa. Se onkin välttämätöntä, sillä historiassa tapahtunutta raahataan Unkarissa poikkeuksellisen vahvasti mukana tämän päivän politiikassa.

Kirjan nimi on ”Tasavallan loppu. Unkarin demokratian romahdus” (Atena, 2017). Nyyssösen teksti on äärimmäisen tiivistä. Hän joutuu sullomaan valtavan määrän keskenään ristiriidassa olevia tapahtumia kirjan kansien väliin.

Unkarin historiaa muovaavat johtohenkilöt. Tärkeää näyttää olevan, kenen patsas kulloinkin nousee esikuvalliseen tai hyväksyttyyn asemaan. Käydään eräänlaista patsaiden välistä taistelua menneisyys välikappaleena.

Painotan omassa kirja-arviossani Unkarin demokratian tai pikemminkin demokratiavajeiden kehittymistä ensimmäisestä maailmansodasta 2000-luvulle. Aivan viime vuodet jätän ohuemmalle tarkastelulle.

Nyyssönen vertaa Suomea Itä-Euroopan maihin ja toteaa, että idässä ihmiset ovat tuomittuja politiikkaan (johtajaan, poliittiseen järjestelmään, muutoksiin…..). Suomen kaltaisessa – viime aikoihin saakka - kasvun ja jakamisen yhteiskunnassa ei ole tapahtunut sellaisia kokonaisen poliittisen järjestelmän muutoksia kuin useissa (Itä-)Euroopan maissa. Nyyssönen: ”Monilla suomalaisilla ei ole juuri tuntumaa eri järjestelmien historialliseen vertailuun”. Eipä tietenkään, kun suhteellisen vakaa demokratia on pitänyt pintansa 100 vuotta.

Menneisyys ja tulevaisuus sekoittuvat siis keskenään erottamattomaksi vyyhdeksi. Jos valtio on päässyt eroon tällaisesta menneisyyden ja tulevaisuuden keskinäissidonnaisuuden painolastista, on se onnekas. Kun sanon näin, tunnistan toki esimerkiksi taistelun Kekkosen poliittisesta perinnöstä relevantiksi. Kuitenkin kansanvaltainen perusta on kärsinyt Suomessa vain hiushalkeamista verrattuna Itä-Euroopan massiivisiin kivijalkavaurioihin.

Minulle on aina ollut tärkeää verrata 1930-lukua (ja välittömästi ensimmäisen maailmansodan jälkeisiä vuosia) niihin aikoihin, joita nyt elämme. Suomessa oli, kuten tiedämme, oikeistovallankaappauksen uhka, mutta demokratia voitti. Koko 1920-luku ja 1930-luvun alku olivat kuitenkin hauraan kansanvaltaisen järjestelmän testauksen aikaa. Tästä selvittiin loppujen lopuksi kohtuullisin kolhuin. Euroopan sydänmailla, joita Itä-Euroopan maat edustivat (vanha keskieurooppalainen kaupunki, Praha on kartalta katsottuna suurin piirtein yhtä lännessä kuin Göteborg!) tilanne oli toinen.

Unkarin nykyhistorian yksi käännekohta tapahtui vuonna 2011, kun Unkarin tasavalta muuttui pelkäksi Unkariksi. Se saa ainakin ulkopuolisen miettimään muutoksen symboliarvoa.

Unkari on myös yksi osa EU:n haurastumisprosessia yhdessä Slovakian, Tsekin ja Puolan kanssa. Samaan vyyhteen liittyvät talouden ja maahanmuuton haasteet sekä nationalismi. Toki myös Länsi-Euroopan populistiset puolueet ovat olleet tartuntaherkkiä edellä mainituille agendoille.

Nyyssönen pohtii demokratia-käsitteen monitahoisuuttaa ja toteaa, ettei ole vain yhtä demokratiamallia, ja siksi on vaikeaa määritellä unkarilaisen kansanvallan ja autoritäärisyyden keskinäistä suhdetta.

Kysymys on myös autoritäärisen hallinnoimismallin leviämisherkkyydestä. Tämä taas liittynee oleellisesti esimerkiksi talouden, EU:n ja maahanmuuttokysymysten jatkokehitykseen. Levottomien aikojen jatkuessa autoritäärisellä ajattelulla on menestysmahdollisuuksia, mutta jos yleinen ilmapiiri esimerkiksi talouden anemian väistyessä paranisi, voisivat demokraattiset voimat jälleen vahvistua. Jää nähtäväksi, mitä tapahtuu.

Yksi silmiinpistävä piirre on tiettyjen autoritääristen johtajien henkinen sukulaisuus. Näitä ovat esimerkiksi Vladimir Putin, Donald Trump ja Unkarin Viktor Orban. Johtajat ylistävät toisiaan luoden ilmapiiriä, jossa ne haluavat ilmaista toisilleen ja muille, että ovat valinneet oikean suunnan.

Maallikon luokittelussa Unkari helposti sijoitetaan autoritääriseksi maaksi, mutta esimerkiksi The Economist Intelligence Unitin ”Demokratiaindeksin” mukaan Unkari sijoittuu toiseen luokkaan, ”puutteellisiin demokratioihin”. Neliluokkaisen rankingin ykkösluokassa, jonka nimi on ”täydet demokratiat” on lähes 20 maata joukossa kaikki Pohjoismaat. Ne sijoittuvat kaikki 10 parhaan joukkoon. Vasta neljäs luokka on nimeltään ”autoritääriset hallinnot”. Syytä on kuitenkin huomata, että Unkari on vuosittain tapahtuvassa arvioinnissa suurimpia putoajia.

Unkarissa 2010-luku merkitsi vahvaa siirtymää autoritääriseen suuntaan. Fidesz-KDNP voitti kymmenluvun ensimmäiset vaalit vaalit 53 prosentin ääniosuudella, jolla se sai kahden kolmasosan enemmistön parlamenttipaikoista. Vuoden 2014 vaaleissa kahden kolmasosanenemmistöön riitti 45 prosenttia annetuista äänistä. Tämä merkitsi ”superenemmistöä” johtavalle puolueelle. Ne jotka ovat ”konsensusdemokratian” kannalla voivat kuitenkin todeta, että 45 prosentin kannatus merkitsee - pääpuolueeseen nähden - oppositiossa olevien ”enemmistöä”. Oleellista ei ole enemmistö, vaan mitä sillä tehdään. Unkarissa on rajoitettu median valtaa, puututtu oikeusjärjestelmän toimivuuteen ja muutettu vaalijärjestelmää pääpuoluetta suosivaksi.

:::::::::::::::::::::::::

Kuten edellä on tuotu esillä vaikuttaa Unkarin menneisyys sen nykyisyyteen konkreettisella tavalla, ehkä enemmän kuin useimpien valtioiden kohdalla. Unkarin nykyiset rajat lyötiin lukkoon ns. Trianonin sopimuksella vuonna 1920. Kysymys oli yhdestä ensimmäisen maailmansodan rauhoista. Sen seurauksena Unkari menetti kaksi kolmasosaa vanhasta maa-alueestaan ja kolme viidesosaa asukkaistaan. Unkarissa lopputulosta pidetään sanelurauhana.

Vanhan Unkarin hajoamisen syntipukiksi on joutunut Mihaly Karolyi, jonka patsaan kohtalo on suoraan verrannollinen tapahtuneisiin poliittisiin muutoksiin. Patsas on siirretty paikaltaan vähemmän huomiota herättävän paikkaan. Sama patsassiirtely on kohdannut useita Unkari johtajia tehden ”patsaspolitiikan” tempoilevaksi.

Unkarin maailmansotien välisen jakson keskeinen poliittinen hahmo oli vanhoillinen Miklos Horthy. Hannah Arendt piti Horthya suorastaan fasistina. Unkarissa oli monipuoluejärjestelmä ja avoimet vaalit. Silti demokratiasta voidaan puhua vain lainausmerkeissä. Horthyn järjestelmä oli Nyyssösen mukaan autoritäärinen. Vaaleissa turvauduttuiin väkivaltaan vaalikarjan kaitsemiseksi. Eräs johtava tuon ajan poliitikko kuvasi järjestelmää ”kontrolloiduksi demokratiaksi”. Pyrkimykset länsimaisen demokratian toteuttamiseksi voidaan katsoa epäonnistuneen. Unkari ajautui välitilaan, jossa poliittiset puolueet saivat toimia, mutta demokratiavaje oli ammottava. Unkari ajautui Saksan ja Italian kylkeen ja sai palkkiona alueita Trianonin sopimuksen menetysten korvaamiseksi. Sodan aikana Unkarista tuli lopulta Saksan liittolainen.

Nyky-Unkarissa käydään keskustelua Natsi-Saksan liittolaisuuden ”pakkotarpeesta”. Myös holokausti ja Trianonin ”pakkorauha” ovat kiistelyjen kohteena. Unkari ei ollut kovin innokas sotija, pikemminkin se haki hyötyjä Saksan siivellä. Saksan liittolaisuudesta maksettiin silti korkea hinta: maa menetti puolet armeijastaan Stalingradissa.

Unkarin sota muistuttaa Nyyssösen kuvaamana rimpuilua eri valtaryhmittymien keskellä ml. länsituen tavoittelu. Unkarin tilanne on verrattavissa monin tavoin Suomen toimintaan sodan aikana: yritettiin nähdä oma rooli mahdollisimman itsenäisenä, mutta oltiin kuitenkin selkeästi riippuvaisia Saksasta. Lopulta Saksa miehitti Unkarin. Epäluotettavakasi koettu liittolainen joutui alistumaan, kun taas Suomi livahti Saksan ja Neuvostoliiton välistä vapauteen. Oleellinen ero on, että Suomi avasi taistelemalla tiensä kivuliaaseen, mutta kohtuulliseen rauhaan.

Suomen ja Unkarin vertaaminen ei ehkä ole reilua, sillä armeijat vyöryivät muutaman vuoden kuluessa edestakaisin keskisen Euroopan yli. Kulloisellakin hetkellä oikean kumppanin valinta on historian lopputuloksen kannalta sattumankauppaa.

Unkarin ensimmäisen maailmansodan jälkeinen historia juutalaissuhteineen, natsimielisyyksineen täydennettynä unkarilaisten omalla nationalismilla ja autoritäärisellä hallinolla ovat luoneet pohjaa nyky-Unkarille ja aiheuttavat jatkuvaa keskustelua historian kanssa.

Toisen maailmansodan jälkeen jäi voimaan Stalinin sana: miehittäjä määrittää miehittämänsä alueen yhteiskuntajärjestelmän. Neuvostoliiton tukemien kommunistien vahva asema pakotti Unkarin kansandemokratiaksi. Sosialismiin siirryttiin asteittain. Unkarissa sosialismi katsottiin saavutetuksi vasta vuonna 1972.

Neuvostoliiton ja Unkarin suhde oli traumaattinen ja johti Neuvostoliiton toteuttamiin johtajavaihdoksiin. Lokakuussa 1956 tilanne läheni räjähdyspistettä. Neuvostoliitto katsoi Unkarin liukuvan kohti länttä ja ryhtyi aggressiivisiin toimenpiteisiin. Käynnistettiin interventio.

Vierailin 2000-luvun vaihteessa ”House of Horrorissa” (Terrorin talo) Budapestissä, joka on vuoden 1956 tapatumista kertova museo. Kansannousussa menehtyneiden omaisten tunteikkaat hetket museon eri huoneissa ovat vieläkin muistikuvissani. Olemme Suomessa säästyneet paljolta.

Unkari pysyi Neuvostoliiton etupiirissä. Alkoi Janos Kadarin 32 vuotta pitkä valtakausi.

Sosialismin piti luoda taloudellista menestystä, mutta viimeistään 1980-luvun puolessa välissä kasvu taittui ja vuosikymmenen jälkipuoliskolla Unkari ajautui lähelle konkurssia. Verrattaessa Itä-Euroopan maita läntisiin verrokkeihin, voitiin todeta esim. Itävallan ja Suomen sekatalousjärjestelmien menestys.

Entä vuoden 1989 vallankumouksen jälkeen? Mitä on tapahtunut? Jotkut Unkarissa muistuttivat, että monipuoluejärjestelmä ei sinällään ole hyvinvoinnin tae. On laskettu, että maailmassa oli yli sata huonosti ja vain noin 20 hyvin toimivaa monipuoluedemokratiaa.

2000-luvulla Unkari oli poliittisten levottomuuksien pesä. Johtavaksi puolueeksi nousi Viktor Orbanin Fidesz. Se hallitsee superenemmistön avulla maata. Oikeistolainen Jobbik-puolue löi itsensä läpi eurovaaleissa 2005. Se on luokiteltavissa uusnatsipuolueeksi, jolla on antisemitistinen ohjelma. Puolue menestyi hyvin vuosien 2010 ja 2014 parlamenttivaaleissa. Näin ympyrä on sulkeutunut ja on päädytty nykytilanteeseen, jota on lyhyesti kuvattu tämä blogikirjoituksen alkuosassa. Nyyssönen käyttää kirjansa otsakkeessa räväköitä sanoja: tasavallan loppu, demokratian romahdus! Miksi Unkarin demokratialla on ollut niin suuria vaikeuksia vakiintua? Itse asiassa kehitys on johtanut aivan päinvastaiseen suuntaan viime vuosina. Unkari viimeiset sata vuotta ovat suurimmalta osin olleet autoritäärisen tai diktatorisen vallan kautta. Mikä perintö rasitteena!

Demokratia on vaikea hallitsemisen laji. Skandinavinen demokratia on tarvinnut vähintään nuo sata vuotta saavuttaakseen nykytilan. Ehkä se on välttämättömyys, jotta demokratian tavoille opitaan.

Viktor Orban on arvioinut, että Unkarissa on ”kymmenen miljoonaa vapaustaistelijaa”, jotka muodostavat maailman vaikeimmin hallittavan kansan! No, arvio on subjektiivinen ja sillä voi perustella jyrkkiä demokratian vastaisia toimia. Mutta voi ajatuksessa olla jotain perääkin. Nyyssönen päättää kirjansa lainaukseen Vaclav Havelilta: ”Demokratian luontainen puute on se, että se sitoo kädet niiltä, jotka toivovat sen parasta, ja antaa rajattomat mahdollisuudet niille, jotka eivät ota sitä vakavasti”. Ei meiltä demokratian puolustajilta ainakaan haasteet lopu kesken.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Amerikan sotesotku

Yhdysvalloissa on meneillään kamppailu Obamacaren kohtalosta. Kymmeniä vuosia - jopa yli sata vuotta – suunniteltu terveydenhuollon uudistamishanke saatiin vihdoin satamaan Barack Obaman presidenttikaudella. Presidentit toisensa perään - Theodore Roosevelt, Harry Truman, Richard Nixon, Clintonit… - olivat epäonnistuneet kukin vuorollaan.

Asiaan kuuluu, että republikaanit vastustivat Obamacarea viimeiseen saakka ja katkerasti. Uudistus toi sairausvakuutuksen piiriin yli 20 miljoonaa pääosin köyhää amerikkalaista. Obamacarella on kansalaisten keskuudessa paljon suurempi suosio kuin poliitikkojen keskuudessa.

Donald Trumpin vaalilupausten keskeisiä teemoja oli Obamacaren kaataminen, josta Trump itse käytti solvaavia nimityksiä. Suurin osa republikaaneista moitti Obamacarea kelvottomaksi hieman Trumpia miedommin sanakääntein, kuitenkin jyrkästi.

Trumpin valinta käynnisti Obaman uudistuksen kaatoyritykset sekasortoisessa ilmapiirissä. Ulkopuolisen on vaikeaa saada selville, mistä kaiken kaikkiaan on kysymys. Vastustettiin keskituloisten nousseita vakuutusmaksuja (tässä demokraatit osin yhtyivät republikaaneihin), mutta kysymys oli muustakin: hanketta vastustettiin ideologisista syistä, pelkästään siitä syystä, että ei haluttu sulkaa Obaman ja demokraattien hattuun ja perinteisestä demokraatit-republikaanit -vastatakkainasettelusta johtuen. Obamacaressa on valuvirheitä, mutta sen kokonaan kaataminen on lähinnä järjetöntä. Jos Hillary Clinton olisi valittu presidentiksi, olisi käyttöön otettu Obaman uudistuksen korjaussarja.

Monivaiheisen tapahtumasarjan jälkeen – jota edelsi sekava republikaanien korvaavan esityksen valmistelu – päädyttiin äänestämään senaatissa. Äänin 50 – 50 päätettiin käynnistää uuden terveydenhuoltojärjestelmän valmistelu – mutta vasta valmistelu. Ratkaisu tapahtui varapresidentti Pencen antaman äänen turvin, ja kun John McCain raahautui vakavasti sairaana senaattiin. Kun oli saatu langan päästä kiinni, jatkettiin vauhdilla.

Seuraavaksi yritettiin lakkauttaa Obamacare ilman korvaavaa järjestelmää kahden vuoden siirtymäajalla. Tämä järjetön ehdotus tyrmättiin senaatissa äänin 55 – 45. Sitten yritettiin korvata jotkin Obamacaren osat uusilla republikaanien valmistelemilla osilla. Tämäkin hylättiin niukasti äänin 51-49. Syyt hylkäämiseen olivat ilmeiset, sillä paikattu versio olisi vienyt sairausvakuutuksen miljoonilta ihmisiltä.

Paul Krugman yrittää kolumnissaan ”The sanctimony and Sin of G.O.P. `Moderates´” (27.7.2017) selittää selkokielellä, mistä vyyhdessä on kysymys. Tapansa mukaan hän on teräväsanainen tekstissään.

Krugman toteaa, että maailmalla puhutaan Donald Trumpin kauheasta politiikasta, mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt John McCainin ”kauheus”. Krugman kiinnittää huomiota maltillisena pidetyn McCainin viime hetken ääneen. Äänestyskäyttäytymisellään hän pelasti aikaa jo karille ajautumassa olleelle Trumpcarelle.

Krugman pitää hävettävänä senaatin niukan enemmistön menettelyä, jossa suhtauduttiin välinpitämättömästi miljoonien amerikkalaisten terveyteen. Minunkin mielestäni hinku kaataa Obamacare (vaikka tilalle ei ollut osoittaa mitään korvaavaa järjestelmää) on edesvastuuton. Samaan hävyttömyyteen kuuluu väite, että republikaanien tarkoitus on ensi sijassa saada neuvotteluvaltteja kaupankäymiseen demokraattien kanssa, ei niinkään luoda järkevä terveydenhuoltojärjestelmä. Krugman tuomitsee menettelyn sekä kyynisenä että kaoottisena.

Erityisesti Krugmania suututti McCainen menettely, jossa hän ensin pelasti Trumpcaren jatkon ja sitten ilmoitti, että missään tapauksessa myöskään hänen oman puolueensa, republikaanien vaihtoehto, ei kelpaa. Mistään pikkujutusta ei ole kysymys, terveydenhuolto muodostaa kuudesosan Yhdysvaltain taloudesta. Viimeisessä äänestyksessä (51-49) McCain oli jälleen antamassa ratkaisevan äänen Obamacaren osittain korvaamista vastaan. Vaikka viime mainittu äänestyskäyttäytyminen olikin järkevä, taktikointi ärsyttää suunnattomasti Krugmania ja tämä kaikki tapahtui vielä miehen taholta, jolta on odotettu joltisenkin harkittuja ja järkeviä mielipiteitä.

Toki on useita kongressin jäseniä, jotka ovat jättäneet puolupukaroinnin sikseen ja ajattelevat osavaltionsa väestön kiistatonta etua. He eivät ole antaneet Trumpin ja vanhoillisten republikaanien viedä itseään.

Hämmästyttävintä tässä kaikessa on, että republikaaneilla on ollut seitsemän vuotta aikaa kehitellä toimiva terveydenhuoltouudistus haukkumansa Obamacaren tilalle. Se vain on jäänyt tekemättä.

:::::::::::::::::

Amerikkalainen versio terveydenhuoltouudistuksesta on jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka usko demokratiaan horjuu. Republikaaninen puolue on osoittanut edesvastuutonta käytöstä vastustaessaan demokraatteja periaatteessa. Meille pyritään opettamaan, että sotkun ovat aiheuttaneet molemmat osapuolet ”tasapuolisesti”.

Kansanvallan rapautumisessa ollaan pitkällä, kun kampittamisesta on tullut arvovaltakysymys.

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Itämeri – Venäjän sisämeri?

Itämeren tilanne on jännittynyt. Yhä suurempia sotaharjoituksia järjestetään. Venäjä pyrkii Itämeren valtiaaksi, sanotaan.

Tässä tilanteessa presidentti Putin vieraili Suomessa.

Ilma oli ja on sakeana spekulaatioita sekä ennen vierailua, sen aikana että sen jälkeen. Heinäkuun uutisköyhyys täyttyi villeillä huhuilla tai arvauksilla siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Milloin Niinistö hymyili väärässä paikassa, milloin hän melkein sanoi EI, milloin Putin unohti onnitella Suomea juhlavuoden kunniaksi. Onhan näitä….

Hanna Smith tapansa mukaan ilmoitti topakasti, että Putin viitatessaan Itämeren alueen neutraaleihin maihin positiivisessa mielessä ei voi tarkoittaa Suomea. Me kun emme ole puolueeton maa vaan sotilaallisesti liittoutumaton maa. Epäilenpä, että Putin käytti termiä nimenomaan Suomesta ja Ruotsista enkä ymmärrä olla loukkaantunut moisesta.

Putinin sanamuoto on tietoisesti valittu ja kuvaa sitä ajattelua, jonka Venäjä haluaisi laajemminkin olevan voimassa. Hanna Smithin lanseeraama Venäjä pyrkii dominoimaan Itämerta. Sillä on omat syynsä tarkoitusperiinsä, veikkaan. Venäjä kokee Itämeren alueen ongelmana nimenomaan Baltian-maiden Nato-jäsenyyden kautta. Vanhastaan Neuvostoliitto-Venäjä on halunnut sulkea väylän Pietariin tarvittaessa ja torjua muiden pyrkimykset estää kulku Pietariin tai Pietarista pois.

Riidassa on kaksi osapuolta Yhdysvallat-johtoinen länsi ja toisaalta Venäjä. Teoreettisesti asiaa voidaan verrata siihen, että venäläisiä sota-aluksia liikkuisi jatkuvasti Meksikon lahdella. Kuuban kriisin aikana (1962) Yhdysvallat veti selvät rajat Neuvostoliiton etenemiselle.

Niinistön ja Putinin tiedotustilaisuudessa molemmat teroittivat, että Itämeren nyt toteutettavat sotaharjoitukset eivät ole suunnattu ketään vastaan. Nyt vain harjoitetaan omaa puolustusta. No, tämä on tietenkin normaalia hyviin tapoihin kuuluvaa supliikkia. Ei siihen voi suhtautua ironisesti.

En mitenkään halua puolustaa Venäjän lentoaseen aiheuttamia vaaratilanteita Itämeren yllä. Se tuntuu olevan herkkä reviiristään ja ”laajentaa” aluevesirajaa Kaliningradin kohdalla. Näyttää olevan niin, että molemmin puolin halutaan kokeilla ärsytyskynnyksen korkeutta. Vahingossa syttyvän konfliktin vaara on ilmeinen. Silti ajattelen niin, että jos jotain tapahtuu, niin asiat ovat neuvottelumekanismin piirissä.

Suomea on kehuttu pragmaattiseksi Venäjä-suhteissaan, jota se onkin. Ei harrasteta ideologista tai periaatteellista vastakkainasettelua, vaan annetaan käytännön tapahtumien ohjata suhteiden kehitystä. Tämä ajattelu poikkeaa Baltian maiden vastaavasta kuin yö ja päivä. Myös Ruotsissa ollaan tarpeettoman usein hermoherkkiä.

Toisaalta Suomen on sanottu kävelevän nuoralla ja tasapainoilevan Venäjän, EU:n ja Yhdysvaltain välillä. Hyvin amerikkalainen mielipide! Onneksi Niinistö heti torjui moisen balanssispekulaation.

Näihin on totuttu. Wall Street Journal esitti, että Helsingin alle on rakennettu maanalainen tunneliverkosto siltä varalta, että Venäjä hyökkää. Hyökkäysuhka todetaan relevantiksi jo Zapad 2017-sotaharjoituksen yhteydessä. Toivottavasti lehden käyttämä lähde ei ole Suomesta. Kun elää ja asuu kaukana kohdemaasta, josta uutisoi, on helppo esittää kaikenlaisia väitteitä. Sen verran voi sanoa, että Venäjän lehdistöllä oli hauskaa referoidessaan näitä juttuja.

Huomaan, että käydyssä keskustelussa - Suomessakin – on viitteitä siitä, että verhottua jehuilua on ilmassa. Haluttaisiin näyttää Venäjälle, että meillä mennään meidän tavoin – ainakin retoriikassa. Ajoittain lähestytään presidentti Niinistönkin pilkallisesti esille ottamaa ajattelua, jossa kilpaillaan, kuka sanoo rumimmin Venäjän aikomuksista tai toimenpiteistä. Jos sota oikeasti syttyisi, niin kuinkahan moni näistä leuhkijoista olisi poistumassa maasta ensimmäisten joukossa? Niin sota, missä olosuhteissa se voisi syttyä? Siihen tarvitaan laaja kansainvälinen konflikti ennen kuin Suomi joutuisi nykyisessä liittoutumattomassa asemassa sodan osapuoleksi. Näille, jotka lietsovat jännitteitä sota tuntuu olevan täysin irrationaalinen käsite. Spekulointi sodan syttymisestä voitaisiin korvata aloitteellisuudella rauhan puolesta. Ja sitähän Suomen puolelta on harjoitettu.

Suomen on tehnyt oikean valinnan, kun on säilyttänyt asevelvollisuusarmeijan. Se on rauhan säilymiseen tähtäävän ulkopolitiikan paras tuki.

Onneksi Niinistö painotti, että kansainvälisissä suhteissa on tapahtumassa myös positiivisia asioita. Ympäristökysymysten lanseeraus oli merkittävä konkreettinen toimi huomion kääntämiseksi pois ikuisista ”jännitteistä”. Tarvitaan siis pragmaattisia aloitteita, joilla muuten takkuavaa yhteistyötä Itämeren valtioiden kesken ja laajemmin pidetään yllä.

Kun lukee Helsingin Sanomia jää vaikutelma, että Venäjälle on näytettävä kaapin paikka. Rautaan tulee vastata raudalla. Erityisesti toimittaja Kari Huhta on valmiina sormi liipaisimella. Jaksan vieläkin ihmetellä, miten sitoutumaton lehti voi olla näin Nato-sitoutunut.

:::::::::::::::::::::::

On vahinko, että Yhdysvaltain presidentiksi valittiin ambivalentti Venäjän ystävä Donald Trump. Vaikuttaa siltä, että demokraattien lisäksi republikaanit joutuvat nyt valvomaan, ettei Trump tee turvallisuutta vaarantavia diilejä suoraan presidentti Putinin kanssa. Vakka kantensa valitsee. Autoritäärisesti hallintoon suhtautuvat valtionpäämiehet hakeutuvat toistensa seuraan.

torstai 27. heinäkuuta 2017

Tapahtumien kulku ja miten sen nyt näen

Kun ihmisiltä on kysytty, mitä vuosikymmentä he pitävät parhaana kokemistaan, ovat monet vähintään keski-ikäiset vastanneet, että 80-luku täyttää parhaiten kriteerit (Ylen tutkimus). Olen valmis myöntämään, että tuolloin monet niistä tavoitteista, jotka 1960-luvulla oli asetettu, täyttyivät. Oli saavutettu oikea hyvinvointiyhteiskunta. Myös henkilökohtaisesti koin sen niin, sillä työelämä avautui tuolloin jatkuvan laajentumisen näköalana. Silloin ei valitettu sitä, että joudutaan supistamaan toimintaa, vaan sitä, että laajenemista ei tapahtunut riittävästi.

Evan asenteita ja arvoja mitanneen tutkimuksen (Taloustutkimuksen internetpaneeli 14.-30.1. 2014) mukaan 80 prosenttia on sitä mieltä, että on edelleen onni ja etuoikeus olla suomalainen. Vuonna 1984 peräti 90 prosenttia piti suomalaisuutta onnena ja etuoikeutena. Vuosi 1984 oli se Orwellin vuosi…..

Kahdeksankymmentäluvun hyvinvoinnin laajentumiset törmäsivät 1990-luvun lamaan. Muistan itse niin, että 1990-luvun laman kaltaisen ilmiön ei oikeastaan pitänyt olla mahdollinen. Oli tuudittauduttu koko ajan lisääntyvään hyvinvointiin ja elämänlaadun parantumiseen. Erikseen olivat sitten ne, jotka varoittivat siitä että elämme ylivarojen, mutta ne ihmiset olivat pääosin niitä, jotka ennustivat aina, että huonosti tässä käy.

Tietenkään kasinopeli ja kulutusjuhlat eivät koskeneet kuin osaa väestöstä. Suuri osa vakiintuneen työpaikan säilyttäneistä ei tuntenut omakohtaisesti ongelmia, eivätkä tunteneet nekään, jotka hurlumheissa olivat mukana. Krapula tuli vasta 1990-luvulla. Työllisyystilanne olikin erinomainen varsinkin vuosikymmenen lopulla (työttömyys oli kolmen prosentin paikkeilla) . Työpaikat saatiin kuitenkin minun mielestäni aikaan velkarahalla: raksalle pääsi töihin ilman ammattitaitoakin ylikuumenneessa taloudessa. Taloutta kuitenkin rahoitettiin ulkomailta mm. Japanista saaduilla luotoilla: syntyi valtava luottoekspansio.

Ihmiset rakastavat menestystä ja 1980-luku oli pinnalta tarkasteltuna mainio menestystarina. Kahdeksankymmentäluku oli – sellaisena kuin ihmiset sen mieluusti muistavat – eräänlainen tynkävuosikymmen: muistellaan mielellään sen loppuosaa. Se oli kuitenkin vuosikymmen, jolloin mopo karkasi käsistä. Suuri osa elintason noususta oli toki realistisella pohjalla, mutta osa siitä tapahtui kaikkea muuta kuin kestävissä olosuhteissa. Boolimalja kannettiin kahdeksankymmentäluvun juhliin eikä kukaan oikein malttanut riistää sitä pois, kun juhlat olivat parhaimmillaan vuosina 1987-1989. Joku johtavista talouden ammattilaisistamme kertoi varoittaneensa erästä yritysjohtajaa siitä, että nyt mennään liian lujaa. Vastaus oli hyvin tyypillinen: ”mitä sinä ilonpilaaja… annetaan mennä, kun kerrankin menee”.

Hyvät ajat eivät kuitenkaan olleet vielä ohi, sillä bkt:n nopea kasvu vuosina 1994-2007 johti siihen, että Ylen edellä mainitussa tutkimuksessa toiseksi suosituimmaksi vuosikymmeneksi nousi 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen.

Finanssikriisin jälkeinen aika on liian lähellä, jotta voidaan sanoa, onko nyt kysymyksessä paradigman muutos (hukattu vuosikymmen) vai vain tarkentuminen uuteen normaaliin. Mutta muutoshan se on sekin.

::::::::::::::::::

Kun ajattelen itselleni läheistä 1960-lukua, niin minulle tuo vuosikymmen - yleisellä yhteiskunnallisella tasolla, ei henkilökohtaisella tasolla - ”siirtyi” kohtaan 1965-1975 osin sen takia, että olin liian nuori havainnoidakseni yhteiskunnallista kehitystä sitä ennen, mutta osin sen takia että 60-luku sellaisena kuin sen muistan ”jätätti” vähän kalenteriin verrattuna. Oikeastaan vuosikymmen päättyi öljykriisiin 1973.

Usein asia kuvataan niin, että 1960-luvun alkupuoli jatkoi 1950-luvun perinnettä. Henkilökohtaisesti muistan juuri vuodet 1962-1964 voimakkaan elintason nousun vuosina omassa perheessä (siirryttiin viileästä ”ruokakomerosta” jääkaappiin ja lämmityksessä keskuslämmitykseen) ja siksi mieleenpainuvina. TV:n hankkiminen irrotti meidät nuoret radiosta, jota seurattiin enää harvojen pop-ohjelmien lähteenä.

Yleisemmällä tasolla Helsingin nuorisofestivaalit vuonna 1962 (joista minulla ei ole henkilökohtaista muistikuvaa) kuuluivat vielä selvästi vanhaan maailmaan. Ne olivat paljolti itäblogin junailemat festivaalit ja haluttiin unohtaa Suomen porvarilehdistössä. Kuuban ohjuskriisi (lokakuu 1962) ja Neuvostoliiton jättimäisen 57 megatonnin ydinlatauksen räjäyttäminen (lokakuu 1961) Novaja Zemljalla olivat pelon lähteitä, mutta kuitenkin muistikuvissani jotenkin etäisiä. Pelot heijastuivat vanhempien puheista.

Olen yrittänyt koota oheiseen piirrokseen ne muistikuvat ja faktat, jotka liitän tärkeimpinä tapahtumina 1960-lukuun.

Hiirellä kuva suuremmaksi ja selkeämmäksi.

Aika kultaa menneet. Silti uskallan väittää että tulevaisuuteen optimistisesti suhtautunut 1960-luku oli tiedeorientoitunut. Mistä minulle on jäänyt käsitys 1960-luvusta tiedekeskeisenä? Mielestäni tuolloin taikauskon määrä oli läntisessä maailmassa minimissään. Kreationismi, raamatun käsittäminen kirjaimellisesti ja monet muut ajattelutavat asetettiin kyseenalaiseksi. Evoluutioteoria eli voimakasta vahvistumisen aikaa lännessä (osin syynä oli Neuvostoliiton lähettämä Sputnik vuonna 1957 ja ensimmäinen miehitetty avaruuslento vuonna 1961!). Etsittiin totuutta tiedemaailmasta. Monet edistysaskeleet vahvistivat optimismia, esimerkiksi juuri avaruustutkimuksen läpimurrot. Tulevaisuuden tutkimus (futurologia) oli kova sana: haluttiin uskoa jatkuvaan edistykseen ja kehitykseen. Kehityksen nopeutta yliarvioitiin selvästi; sen on myöhempi aika osoittanut. Tuli suvantovaiheita ja raamatun luomiskerotomukseen uskoo kirjaimellisesti kymmenet miljoonat ihmiset tänäkin päivänä. Kehitys noudattelee jossain määrin dialektiikan periaatteita (teesi-antiteesi).

Edistysajatteluun pitää panna aikamoisia varauksia. Miten voitiin olla kehitysuskovaisia, kun maailma eli ydinsodan uhan partaalla (Berliini 1961, Kuuba 1962, Lähi-itä 1967)? Koen asian niin, että tekninen kehitys ja kehityksen odotus mahdollisti murtautumisen ulos sodan varjossa eletyltä 1950-luvulta ja leimasi koko vuosikymmentä.

Ihminen on sitä, mitä odottaa…. Juuri odotus on vallankumousten – myös 1960-luvun arvokumouksen – voima, mutta samalla pettymyksen siemen. Kehitys ei kehittynyt yhä paremman yhteiskunnan suuntaan. Viimeistään 1990-luvun alun lama palautti maan pinnalle. Ehkä kaikkein tiiviimmin kuusikymmentäluku kytketään juuri vanhojen ajattelutapojen murtamiseen. Tapahtui monia paradigman muutoksia samaan aikaan. Olen niitä pyrkinyt erittelemään em. piirroksessa.

Yhteiskunta vasemmistolaistui voimakkaasti. Työmarkkinoille ja yliopistoihin vyöryi ihmisiä, jotka käyttivät joukkovoimaa hyväksi ajaakseen etujaan. Kuuluin itse tähän suurten ikäluokkien yliopistorynnäkköön (aivan samalla tavalla kuuluin 1960-luvun vaihteen keskikouluinvaasioon).

Yhteentörmäys porvarillisen hegemonian kanssa oli väistämätön. Näen asian niin, että nimenomaan porvarillinen hegemonia oli vahvoilla ja vasemmisto haastoi sen eikä päinvastoin niin kuin se usein nähdään. Vastustettiin jähmeää ylhäältä päin ohjattua hallintoa kotimaassa ja suurvaltaimperialismia maailmalla.

Monet nykyiset vihervasemmistolaiset ajatukset voidaan johtaa 1960-luvulta. On selvää, että vanhojen kapinallisten sukupolvien väistyttyä heidän lapsensa ovat jatkaneet siitä, mihin silloin jäätiin ja samalla on tapahtunut vihervasemmistolaisten puolueiden modernisoituminen. Ei teollisuustyöväestö enää sanele vasemmistopuolueiden agendaa.

Mutta myös isänsä ja äitinsä ”kieltäjät” ovat osa tätä päivää. Osa nuoresta sukupolvesta (tai nyt jo keski-ikäisistä) ei halua seurata vasemmistolaisin tunnuksin varustautuen työtä paremman maailman puolesta. HS:n Saska Saarikosken ajattelusta ei voi tunnistaa mitenkään hänen isänsä Pentti Saarikosken ajattelua. Nuorilla (tai 60-lukulaisia nuoremmilla sukupolvilla) on omat agendansa.

Eri sukupolvien ajattelussa näkee helposti ylilyöntejä, joita osa sitten katuu tai kieltää esim. nuoruuden hairahdukset ”varttuessaan ja viisastuessaan”. Hyvin monet pysyvät toki vakaumuksessaan. Panen kuitenkin merkille, että osa esim. 60-luvun radikaalien nykyistä vastustajista (antiteesin esittäjistä) sortuu samalla tavalla ylilyönteihin kuin ”alkuperäiset” radikaalit. Niinpä haukkumasanat sinkoilevat estottomasti ilmassa (kulttuurimarxilaiset….”).

:::::::::::::::::

Kummasta oli enemmän kysymys, vanhan murtumisesta uuden paineessa vai vanhan säilymisestä uuden aiheuttaessa säröjä traditioon. Viime mainittu osoittaisi, että syvällä yhteiskunnassa muutokset tapahtuisivat hitaasti. Hiukan epävarmasti kallistun viime mainitun ensisijaisuuden kannalle.

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Voivatko robotit käyttää huumeita?

Hesarissa on muutaman päivän sisällä ollut artikkeleita, joissa on esitelty modernin maailman haasteita tavallisille ihmisille. ”Kuusi yliannostusta aamulla ennen kello kymmentä”, kirkui otsake 16.7.2017. Toisessa otsakkeessa (17.7.2017) todetaan: ”Vievätkö robotit nuorilta työt?”. Periaatteessa näillä otsakkeilla voisi olla yhteys toisiinsa. Ajatus voisi olla, että robotit (automaatio, pitkälle kehitetty tietojenkäsittely) vievät osalta ihmisistä ensin työn ja sitten elämänhallinnan. Tietenkään logiikka ei mene näin yksinkertaisesti.

Mutta nuo artikkelit voivat toimia problematiikan avaajina. Ehkä niiden kautta voidaan päästä syventämään käsitystä läntisen maailman arvoituksista.

Yhdysvaltain keskuspankin FEDin johtaja Janet Yellen kiinnitti huume- ja kipulääkeongelmaan huomiota vastikään - täysin poikkeuksellisesti - tehtäväkuvansa ulkopuolelta. Tämä alleviivaa ongelman suuruutta. On siis pystyttävä määrittämään ongelman laajuus ja laatu sekä pureuduttava syy-yhteyksiin. HS:n artikkeliin sisältyvässä grafiikassa todetaan, että vuonna 2016 Yhdysvalloissa kuoli 59 000-65 000 ihmistä huumeiden yliannostukseen. Vertailun vuoksi liikenneonnettomuuksissa kuoli 54 600 ihmistä niiden ollessa korkeimmillaan vuonna 1972 (nykyisin kuolonuhreja on noin 40 000 vuodessa). Vuonna 2015 kuoli huumeiden yliannostukseen 52 400 ihmistä, joten ongelma on pahentunut nopeasti.

Oleellista on panna merkille, että ongelma ei ole erityisesti mihinkään ikäluokkaan liittyvä erityisongelma, vaan koskee kaikkia ikäryhmiä. Ongelman hahmottomuus tekee sen analysoinnin ja selvittämiskeinojen etsimisen haasteelliseksi.

Merkille pantavaa on, että huumeet eivät enää ole suurkaupungin ghettojen vitsaus, vaan koskevat tavallista keskiluokkaa. HS:n artikkelissa sorrutaan melko selkeään yksinkertaistukseen, kun annetaan erään haastatellun - huumekoukussa olleen, mutta siitä toipuneen - ohjata keskustelu lääkäreiden huolettomaan kipulääkkeiden myöntämiseen: ”Lääkäreistä tuli laillisia huumekauppiaita”. Totta kuitenkin toinen puoli. Länsimainen väärinkäsitetty vapaamielisyys on omalta osaltaan luonut ongelman hyväksyessään lääkityksen heppoisten syiden perusteella. Vaativa potilas saadaan huumekipulääkkeiden avulla hiljaiseksi. Huonosta olosta toipuminen on medikalisoitunut. Vähäiseenkin masennukseen tai pahoinvointiin annetaan kipulääkeresepti.

Taustalla pyörivät suurten lääkefirmojen markkinointikoneistot, joiden kitaan rahaa valuu kiihtyvällä tahdilla. Kaiken pahan ja hyvän alku ja juuri on netti. Nopeutunut ja parantunut tiedonkulku on edistänyt muotihuumeiden leviämistä. Oikeastaan aika tavalla yllättävää on ikiaikaisen heroiinin niin merkittävä osuus nykyisissä ongelmissa. Mutta kyllä vaihtelevien muotien mukana tulevia aineitakin on jatkuvasti tulossa markkinoille.

Avioerot, taloudelliset ongelmat, heikko sosiaaliturva ja ihmisen jättäminen yksin ongelmineen menestyvien ihmisten maailmassa ovat kaikki omalta osaltaan luomassa ahdinkoa. Lienee selvää, että osalle ihmisistä nykyajan haasteet menevät yli käsityskyvyn. Puuttuu runsaasti moderneja apukeinoja, samoin turvaverkot ovat liian harvasilmäisiä.

Jotain selittämättömiä elementtejä huonoon oloon täytyy olla. Ne liittyvät yltäkylläisyyden näkymiseen kaikkialla, osattomuuden kokemiseen ympärillä olevasta vauraudesta, salamannopeasti eteneviin muoti-ilmiöihin, nopean teknologisen kehityksen vaatimiin osaamistaitoihin ja ymmärtämättömyyteen, mitä on tapahtumassa.

Eräs merkittävä seuraamus laajenevasta keskiluokan ahdingosta on yhteiskunnallisten asenteiden koveneminen. Tästä johtunevat artikkelissa mainitut vaatimukset, että kolmen elvytyksen jälkeen huumepotilas pitäisi jättää omilleen.

Ihmiset läntisessä demokratiassa on neuvottomia. Siitä osoituksena jonkin Donald Trumpin valinta presidentiksi ilmentää ihmisten hätähuutoa: tarvitaan mukamas sitä ”suurta Amerikkaa”, joka poistaa henkisen ahdistuksen ja taloudellisen köyhyyden. Tosiasiassa pelastajalla on aivan muut intressit: hän on liikemies, jonka tarkoitus on hyötyä presidentintehtävistä ja vasta toissijaisesti ajatella kansalaisten etua. Kansalaiset ovat harhaanjohtamisen kohderyhmä. Mitä vaikeampaa ihmisten on käsittää nykymaailmaa, sitä herkemmin hairahdutaan petkuttajien lupauksiin.

Teknologiaa tarjotaan avuksi ihmisten kokemiin vastoinkäymisiin. Monesti tästä onkin apua, mutta toisaalta teknologinen kehitys on myös omiaan aiheuttamaan lisää selviytymispaineita. Uusi uljas yhteiskunta on luotu nopealiikkeisille ja -älyisille selviytyjille. Muille tarjotaan halpatyötä tai perustulokokeiluja. Media on täynnä sellaisten ihmisten puheenvuoroja, jotka ovat löytäneet kultakaivoksen. Niukkuuden kanssa taistelevien puheenvuorot ovat harvinaisia. Niitä esitellään, jos niukkaan elantoon liittyy jokin erityinen piirre (tarkoituksellinen köyhyys, elämäntapaoriginellius tai vähällä toimeentulemisen ihanuus).

Niin, vievätkö robotit ihmisiltä työn? Osan vievät ja jotain tuovat tullessaan. Tutkimukset kertovat, että rutiiniluonteiset työt katoavat. Samoin vähenevät käden taitojen tarpeet, mutta myös monet aiemmin laajaa koulutusta vaatineet työt. Toisaalta vaikkapa taidekäsityöt saattavat vahvista asemiaan. Aiemmin korostettiin fiksuutta vaativien töiden säilymistä, nyt niiden pysyminen kyseenalaistetaan ainakin osittain.

Hyviksi ammattialoiksi mainitaan teknologia-ammatit, media-alat, vuorovaikutustaitoa vaativat työt, erikoisasiantuntijatyöt. Luovuuden pitäisi olla kunniassa. Ne muodostavat kuitenkin työkentän kokonaisuudesta aika kapean osan.

Länsimaiden taloudellinen taantuma on luonut trendinomaisesti alenevan kulutuskäyrän. Toki sekin on vain yksi vaihe suhdannekiertoa. Emme tiedä varmasti, mitä toipuva talous tuo tullessaan. Melko varmasti voidaan sanoa, että entisiin kasvulukemiin ei ole paluuta. Niinpä keikutaan nollan tuntumassa aiempaa paljon tiheämmin. Erilaisille epävarmuutta kuvaaville lieveilmiöille löytyy tilausta. Nousun tullessa osalle ihmisistä ei löydy paikkaa, joka kärjistää ongelmia. Keskiluokka on ollut liipaisimella jo pitkään. Huumeongelmakin on keskiluokan ongelma.

Haasteena ei ole pelkästään muutos vaan aivan erityisesti muutoksen nopeus. Tai ehkä ei sittenkään. Muutoshan on hidas, joku voisi sanoa. Ehkä kysymys onkin ensisijaisesti kyvyttömyydestä arvata muutoksen suunta ja haluttomuudesta sopeutua siihen. Epävarmuus ja näköalaton tulevaisuus vahingoittavat ihmisen itseluottamusta.

Eriytymiskehitys (muukin kuin taloudellinen) on luonut ihmisten välille eroja, jotka näkyvät päällepäin. Talouden tasapaino-ongelmien kanssa kärvistelevä valtio osoittaa haluja vetäytyä vastuistaan. Odottelen sitä hetkeä, kun näen ensimmäiset suomalaiset - pitkään aikaan - kerjäämässä rahaa kadunkulmassa.

Artikkelissa ”Vievätkö robotit nuorilta työn?” luodaan oikeaoppisesti toiveikkuutta toteamalla, että nuorten pitäisi uskaltaa unelmoida. Niinhän se on, että vain unelmilla on siivet. Elämään kuuluvat myös pettymykset. Tarvitaan siis sekä korkealle asetettuja toiveita että kykyä käsitellä vastoinkäymisiä. Monet nuoret ovat jo tottuneet siihen, että ”nuoruus” (= vakiintumattomuus) jatkuu ja jatkuu. Vakiintuminen on siirtynyt kauas tulevaisuuteen. Se ei ehkä koskaan tule ulottuville. Perheen perustaminen ja koko olemisen malli, johon suuret ikäluokat tottuivat on muutoksen edessä.

Kaikista keskiluokkaa uhkaavista vaaratekijöistä huolimatta jaksan korostaa koulutuksen, hyvän yleissivistyksen ja uutteruuden merkitystä. Se on paras vakuutus tulevaisuuden varalle. Parempi, jos on valmistunut useampaan kuin yhteen ammattiin. Parempi, jos on herkkyyttä vaihtaa ammattia.

Moderni maailmaa huutaa ratkaisuja. Rohkenen väittää, että yhteiskunnan on otettava selkeitä vastuita tulevaisuudesta. Yhdysvaltojen kehitys on varoittava esimerkki yhteisvastuun puutteesta. Mielestäni kysymys on yhteiskunnallisen kehityksen valuvirheestä. Kansalaiset ovat tunteneet itsensä petetyiksi. Ääripäässä ovat sitten nämä huumeiden uhrit.