Kuulun niihin Dylanin kuuntelijoihin, jotka olivat liian nuoria, kun hän teki läpimurron 1962-63. Olen opiskellut hänen uransa alkuaikoja myöhempinä vuosina. Ehkä ihan kaikki eivät ole olleet niin suuria Dylan-faneja kuin nyt sanovat. Sama koskee tietysti rock and rollia. On helppoa tarkistaa 1950-luvun lopun Mitä, Missä, Milloin kirjojen levytilastoista, ettei rock and roll ollut ostavan yleisön suuressa suosiossa.
Dylan on historiallisessakin mielessä suuri. Minua kiinnostaa jostakin kumman syystä kunkin ilmiön varhaishistoria. Kun ilmiöstä tulee rutiinia tai kun kaikki vannovat ilmiön nimiin, kadotan suurimman mielenkiinnon. Niinpä Dylan symboloi minulle edelleen kansalaisoikeusliikettä, Vietnamin sodan vastaisuutta ja nuorisokulttuurin nousua. Myönnän avoimesti, etten ole pysynyt mukana hänen uransa kaikissa käänteissä.
Kirjoitan siitä, mikä Dylanissa minua eniten kiinnostaa, en siitä, mikä on hänen uransa kokonaisvaikutus.
Ensinnä kuitenkin kommentti kirjallisuuden Nobeliin. Kuulun ilman muuta niihin, jotka kannattavat Nobelin ”uutta aluevaltausta”, vaikka jotkut sanovatkin, että tämän jälkeen mikään ei ole pyhää. Moni kirjallisuuden Nobelin saaja on ollut suurelle yleisölle tuntematon, ja tuntemattomaksi on jäänytkin. Nyt ei ole kysymys tästä. Monet niistäkin, jotka eivät välitä ”nenäänsä laulavasta mumisijasta” tietävät nimen ja tietävät, mitä palkitulta odottaa.
Palkinto on samalla hieno tunnustus rock-lyriikalle yleensäkin. Meillä Suomessa esimerkiksi Juice Leskinen ja Heikki Harma ovat kansainvälisestikin katsottuna huippusanoittajia. Ajatellaan vaikka niinkin arkista Hectorin sanoitusta kuin ”Mä jäin kii” (Elvis Presleyn ”I Got Stung”). Mitään ei jätetä sanomatta. Kuka sanoikaan, että Rauli Somerjoen parhaita rock-tulkintoja kuunnellessa voisi luulla, että rock and roll on keksitty Suomessa! Yksi avain tähän on, että Hector ahtoi ”Mä jäin kii” -sävelmän täyteen sanoja: ”tuoli hetki kohtalon”.
Monille Dylanin lyriikat ovat tulleet tutuksi muiden esittäjien kautta. Byrdsin ”Mr. Tambourine Man” tai lukemattomien esittäjien versioima ”Blowin´ in the Wind”, vain pari mainitakseni, ovat merkinneet hurjasti esittäjilleen.
Minun kalkyyleissäni Jimi Hendrixin tulkinta ”All Along the Watchtowerista” on ehkä paras kuulemani Dylanin kappaleen cover-versio. Taisipa Dylan itse olla samaa mieltä. Dylan on siis toiminut muiden innoittajana, joka on lisämeriitti hänen suuruudelleen.
Dylan oli ja on varmaan vieläkin hätkähdyttäjä. Hän teki käänteitä urallaan mielestäni vähän siltä pohjalta, että kyllästyttyään vaihtoi tyyliä ja pystyi silti säilyttämään asemansa, joskaan ei aina musiikin tasoa. Toinen vaihtoehtoinen tulkinta on, että hän pudotteli tahallaan lasiesineitä lattialle vain kuullakseen helisevän äänen ja seuratakseen yleisön reaktioita. Suurimpia pyhäinhäväistyksiä oli, kun hän Newportin Folk-festivaaleilla kesällä 1965 vaihtoi akustisen kitaran sähkökitaraan. Suuttuneimpia olivat pinttyneimmät vanhan folkin harrastajat. Dylan on voittanut kaikki paheksujansa olemalla välittämättä heistä. Sisimmät tunteensa hän on peittänyt laulujensa sanoihin.
Miksi arvostan Dylania nimenomaan hänen alkukauden (1963-67) älppäreidensä vuoksi? Siksi, että hän oli silloin ”yhteiskunnallisimmillaan”. Sanoilla oli merkitystä miljoonille ihmisille. Hän oli sukupolvensa parhaita tulkkeja, yksi niistä, jotka nostivat nuorten itsetuntoa ajattelevaan ja tiedostavaan suuntaan. Ehkä hän tuli tässä mielessä nykyaikaisen populaarikulttuurin toiseen aaltoon. Se ensimmäinen aalto oli rock and roll 1950-luvun jälkipuoliskolla, jonka kautta Dylankin tuli musiikkiin.
Juuri nyt monet alkukauden kappaleet ovat ajankohtaisia kertoessaan laulun sanoin taistelutannernäkymistä….. Kerron seuraavassa, miltä Dylanin muutamat keskeiset laulut tuntuvat minusta. Suluissa albumi, jolta kappale löytyy.
”Masters Of War” (The Freewheelin´ Bob Dylan, 1963) on yksi kaikkien sotalaulujen äideistä. Se haastaa sotaherrat väittämällä, että nämä eivät näe todellisuutta sotanaamioidensa takaa, leikkiessään sotaleluillaan ja uskotellessaan, että maailmansota voidaan voittaa samalla, kun sotaherrat itse piiloutuvat. Laulun kirjoittaja vakuuttaa näkevänsä naamion taakse…..(ja todellakin Herman Kahn laski juuri tuohon aikaan todennäköisyyksiä suursodan lopputulemasta ja väitti, että ydinsodalla voi olla voittaja…).
”Don´t Think Twice, It´s All Right” (”The Freewheelin Bob Dylan”, 1963) (”The Freewheelin´ Bob Dylan”, 1963) kertoo näennäisen kepeästi ikuisesta pohdinnan aiheesta, mitä jäi erotessa sanomatta, mitä jäi tekemättä tunteiden haikeassa ja katkerassa ristiaallokossa: älä mieti enää, anna asian olla… Paljon jäi sanomatta ja tekemättä, mutta kun päätös on tehty, on parasta olla katsomatta taakse…. Olisihan se voinut jatkua, mutta…. Lähden pois, mutta älä syytä itseäsi…. Olisin toivonut, että olisit sanonut jotain, joka olisi muuttanut mieleni… En sano, että olisit voinut olla ystävällisempi, mutta olisit voinut yrittää enemmän …. Mutta nyt tuhlaat aikaani……älä mieti enää, anna asian olla….
Laulun synnyttämät mielikuvat kuulijan päässä ratkaisevat onko laulun viesti lohduttava, välinpitämätön, katkera vai toivoa luova.
”A Hard Rain´s A-Gonna Fall” (The Freewheelin´ Bob Dylan, 1963) syntyi Dylanin mukaan Kuuban ohjuskriisin synnyttämässä ilmapiirissä. Dylanin kertomus on hieman tulkinnanvarainen, sillä laulu on kirjoitettu syyskuussa 1962 (ensiesitys 22.9.1962) ja Neuvostoliiton ohjukset paljastuivat syys-lokakuussa, varsinaisen kriisin alkaessa 16.10.1962. Jonkinlaisessa pelon ilmapiirissä kappale on kuitenkin syntynyt. Minulle se on kertomus ydinlaskeuman jälkeisestä ajasta. Se kuvaa eloonjäänyttä etsimässä läheisiään ja hänen havainnointiaan tuhoutuneesta maailmasta. Dylan on tämän tulkinnan kiistänyt.
”Like a Rolling Stone” (1965) (Highway 61 Revisited, 1965) on Dylanin suurimpia menestyksiä, ellei suurin. Se tehtiin osin ristiriitoja herättäneen Englannin kiertueen (keväällä 1965) jälkeen. Dylan kuvaa siinä omia vastoinkäymisistä johtuneita kostonhimoisia tuntemuksiaan, vaikka projisoi kuvauksen johonkin ulkopuoliseen. Minusta se on kuvaus ylistetystä tähdestä (Dylan itse), joka lyödään katuun ja joka katkeroituneena huutaa tuskaansa ikään kuin itselleen ilkkuen: ”Nyt et ole enää suurisuu, nyt et ole enää niin kopea”. Masokismi saavuttaa huippunsa, kun Dylan huutaa pilkallisesti ”miltäs nyt tuntuu?”
”Ballad of a Thin Man” (Highway 61 Revisited, 1965) on tulkintani mukaan kertomus Dylanista itsestään, joka on kyllästynyt esiintymään kaikkien merkityksien äitinä ja asiantuntijana. Ainakin kyselijät saivat hänet tuntemaan niin. Se on tarina miehestä, joka pakotetaan koko ajan tulkitsemaan itseään….
Nyt 75-vuotias Dylan ei ole tätä kirjoitettaessa reagoinut millään tavalla Nobel-palkintoon. Se ei ole yllätys, niin monta kertaa hän on käyttäytynyt odottamattomalla tavalla. Jaksan uskoa, että hän ottaa palkinnon vakavasti, jos ei muista syistä niin uraauurtavasta työstä rock-sanoittajien arvostuksen kohottamiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti