Ruotsi-ottelun historia jatkuu

Sillä on pari käsitteeksi muodostunutta nimeä: Ruotsi-ottelu tai Finnkampen. Jo pitkään, ehkä aikojen alusta lähtien ottelu on merkinnyt suomalaisille enemmän kun ruotsalaisille. Tyypillistä tilanteelle, jossa maiden suhde on muistuttanut isoveli-pikkuveli -asetelmaa, ja on jokin yksittäinen asia, jossa pikkuveli pistää vähintään tasavertaisesti kampoihin.

Kysymys on tietenkin Suomi-Ruotsi yleisurheilumaaottelusta. Olen leimannut itseni jäähdyttelijäksi urheiluseurannan osalta. Monta kertaa olen lopettanut, mutta aina olen tehnyt ”paluun”. Ymmärrän hyvin comeback-urheilijoita.

Suomi-Ruotsi on maaottelureliikki, ei muualla enää käydä yleisurheilumaaotteluita. Aika on ajanut niiden ohi. Nyt kilpailukalenteri täyttyvät GP-kisoilla, joissa huiput kisailevat. Myös maajoukkuepohjainen Euroopan joukkuemestaruuskilpailut (entinen Eurooppa cup) on mielestäni väljähtänyt kilpailumuoto.

Yleisurheilumaaotteluiden kulta-aikaa ulottui 1930-luvulta aina 1960-luvulle saakka. Varsinkin ”jättiläisten kohtaaminen” eli Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton maaottelut olivat paitsi urheilullisia niin myös ideologis-poliittisia kamppailuja paremmuudesta. Maailmanennätykset olivat kamppailun tuoksinassa parhaimmillaan paperia. Kukapa tuon ajan penkkiurheilija ei muistaisi noista otteluista John Thomasin ja Valeri Brumelin kaksintaisteluja korkeushypyssä. Muistaakseni Urheilu-lehti järjesti linja-autokuljetuksia Suomesta Moskovaan.

Kolmekymmentäluvulla Ruotsi-maaotteluiden ollessa keskeytyksissä vaikutukset ulottuivat Suomen ja Ruotsin välisiin poliittisiin suhteisiin. Mutta ne ajat ovat kaukana takanpäin.

Takanapäin ovat myös ajat, jolloin maaottelu keräsi kumpanakin päivänä 47 000 katsojaa Helsingin stadionille. Tukholman maineikkaalle stadionille mahtuu paljon vähemmän katsojia, mutta sekin täyttyi. Nyt on turha odottaa moista. Tampereelle sattuneesta syystä siirretyt kisat olivat toisen päivän osalta melkoinen yleisömääräpettymys. Silti kisoja seurasi lehtitietojen mukaan kaikkiaan 30 000 katsojaa, mikä olisi nykyisellään ennenkuulumatonta, jos maaottelu järjestettäisiin joidenkin muiden maiden välisenä.

Toista oli vanhaan hyvään aikaan (kun olin viisikymppinen vannoin, etten suustani ikinä päästä tätä lausetta), jolloin Pekka Tiilikainen ja Paavo Noponen selostivat Finnkampenia. Ottelu oli silloin paljon kokoaan suurempi tilaisuus. Varsinkin suomen kielen kaunosielun Paavo Noposen ”räjähtäviä” pikajuoksuselostuksia tulee ikävä. Kuusikymmentäluvun ”pitkä” tappioputki 1965-1967 ja vielä 1969 (eikö se ollut tuon pidempi?) miesten ottelussa kävi Tiilikaisen luonnolle. Paavo Noposen piti aina silloin tällöin nostaa henkisesti maassa ollutta Tiilikaista. Kun sitten vuosikymmenen lopulla avautui voittoputki, jota kesti aina vuoteen 1984 saakka, tuli voittamisesta miltei rutiinia. Viime vuosina Ruotsi on ollut taas niskan päällä. Naisten maaottelussa Ruotsi on ollut sitten vahvempi voitoin 36-25 (miehissä voitot meille 45-31).

Nykyiset selostajat ovat erilaisia, mutta kelpoammattilaisia hekin. Minusta urheiluselostuksen paras anti on se, kun selostaja suhtautuu innosta väristen tehtäväänsä. Rion kisoissa kuultiin monia selostajia, joista en ollut ennen kuullutkaan, mutta jossa selostajan asenne innosti vähän eksoottisemmankin lajin pariin. On tärkeää, että selostaja pitää jännitettä yllä paljon yli sen, mitä itse kisatilanne välttämättä vaatisi. Paljon kehuttu Raimo Häyrinen saattoi haukotella kesken selostuksen….. Olen aina arvostanut faktapohjaista, ammattitaitoista selostusta. Se ei tarkoita tilastovyörytystä, vaan sitä, että selostaja pystyy ryydittämään pikantilla muistelulla tai tulostietoiskulla sujuvaa selostustaan.

Tietysti maaottelussa on ollut värinää enemmän silloin, kun Ruotsilla oli joukkueessa maailmantähtiä (Anders Gärderud, Patrik Sjöberg, Christian Olsson, Stefan Holm, Kajsa Bergqvist, Carolina Klüft….). Suomella on ollut vastaavasti Olli-Pekka Karjalainen, Tommi Evilä, Arto Bryggare, Heli Rantanen, Jukka Keskisalo, lukuisat keihäsmiehet jne., esimerkkejä on lopulta vaikka kuinka paljon.

Nyt käydyssä maaottelussa ilahduttivat monet nuoret urheilijat, kuten Samuli Samuelsson, Hilla Uusimäki ja Oskari Mörö. Meillä on nousemassa 17-19-vuotiaita lupauksia, joita pitäisi nyt ohjata taiten kohti tulevia arvokisoja.

Mikä maaottelussa kiinnostaa? Vielä on tietenkin haikuja menneiltä vuosikymmeniltä: kyllä 60-80-vuotiaat vielä muistavat maaottelujen loiston päivät. Tämän lisäksi vaikuttaa varmasti asetelma, jossa rakas vihollinen on toisella puolella. Mutta sitten tullaankin vaikeammin määritettäviin asioihin. Kysymys on yleisellä tasolla kilpailun riemusta huipputulokset sivuuttaen. Asetelma rehdein keinoin käytävästä mies miestä vastaan ja nainen naista vastaan kisasta houkuttaa edelleen.

:::::::::::::::::::::::::

Niin, seurasin siis jälleen kerran ottelua. Kumma kyllä en ollut pahemmin pettynyt lopputuloksesta, vaikka tietyt yksityiskohdat harmittivatkin, eniten risoo tappio keihäänheitossa. Mutta muilta osin kiinnostustani herätti sama ilmiö, jonka olen todennut Kalevan kisojen, SM-hallikilpailujen ja nuorten mestaruuskisojen yhteydessä: on ihanaa katsella kisoja, joissa urheilijat tavoittelevat parastaan, ennätyksiä, tai joka tapauksessa eteenpäin pääsyä urallaan. Kansainvälisestä menestyksestä on vain rippeet jäljellä, mutta kummasti ihminen sovittaa odotukset reaalitilanteeseen. Näin sen ainakin itse näen. Ei kannata odottaa kuuta taivaalta, jos edellytykset puuttuvat.

Pakko mainita tässä iso paha D. Minusta Ruotsi-ottelu on esimerkki kisasta, jossa doping ei näyttele mainittavaa osaa nykyisellään. Siinä on vielä vanhanaikaista rehellistä kilvoittelun meininkiä, joka viehättää.

Voi olla, että Ruotsi-maaottelukin hitaasti mutta vääjäämättä hiipuu, mutta toisaalta on niitä, jotka haluavat pitää yllä maaottelukulttuuria. Riippuu paljon siitä, minkälainen on katsomon ikäjakauma. Televisiossa katsojasuosio tulee kyllä säilymään. Yleisurheilun ongelma on maailmanlaajuinen. Sen kilpailutapahtumien hidas rytmi voi olla rasite uusille urheilua seuraaville massoille. Keinotekoinen nopeutus eli kenttälajien jättäminen ulos TV-lähetyksistä ei ole hyvä ratkaisu. Kisaan tarvittaisiin joko ulkopuolista kulttuuritarjontaa (yritettiin Ratinassa) tai sitten esimerkiksi hyppy- ja heittolajien henkilökohtaisten suoritusmäärien kaventamista kuuden sijasta neljään. Juoksulajeissa kymppitonni voitaisiin korvata 3000 metrin juoksulla.

:::::::::::::::::::::::

Näin lievän Rio-krapulan jälkeen palattiin jälleen maan pinnalle ja mikä oli ollessa kun nähtiin hienoja kamppailuja. Kaikki neljä ottelua olivat tasaisia viimeisiin lajeihin saakka ja vasta aivan lopussa asiantuntijaselostaja Mika Lehtimäen ääni alkoi madaltua ja karheutua, kun karu totuus paljastui. Mutta viis siitä! Minusta oli erittäin mukavaa seurata monien nuorten urheilijoiden edesottamuksia ja tulevaisuuteen suuntautuvaa positiivista ajattelua haastatteluissa. Oikein vanhakin tässä nuortuu.