torstai 2. kesäkuuta 2016

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan pilarit ja teesit

Presidentti Sauli Niinistö on nimennyt neljä ulko- ja turvallisuuspolitiikan pilaria, joiden varaan Suomen ulkosuhteet tulee rakentaa. Nämä ovat: 1) Oma uskottava puolustuskyky, 2) Läntiset kumppanuudet, 3) Hyvät suhteet Venäjään ja 4) YK ja muut kansainväliset yhteisöt. Epäilen, että moni on yllättynyt listan yllätyksettömyydestä, mutta ehkä myös siitä, että se on niin ”tasapuolinen”. Pilarit ovat pystyjä rakenteita, jotka nousevat maastosta selvinä maamerkkeinä.

Kiinnittäisin itse huomiota ensinnäkin vahvaan oman puolustuskyvyn painottamiseen. Tässä ei todellakaan mennä minkään liittoutuman taakse, vaan pilari seisoo perustuksillaan ylös kurkottaen. Toinen seikka on, että ”länsi” ja ”itä” on irrotettu toisistaan. Ei siis puhuta samassa lauseessa kaikista naapureista, joiden kanssa tullaan hyvin toimeen. Se, että Venäjä mainitaan erikseen ja länsi yhteen niputettuna kertoo ainakin minulle realiteettien tajusta. Neljännen pilarin totean edustavan suuntautumista kansainväliseen yhteistyöhön, joka on sinänsä luonteva lisäys edellisiin kohtiin.

Ovatko Niinistön ”pilarit” kansan tai poliitikkojen suussa kuluvia hokemia? Eivät ole. Olemme liikkuneet kauas YYA-sopimuksen liturgisesta luonteesta. Väitän jopa, että tietyille poliitikoille oheisen pilariluettelon (hyväksyvä) tunnustaminen on vaikeaa. Siitä mieluummin vaietaan, ei sen takia, että sitä periaatteessa vastustettaisiin, vaan sen takia, että se painottaa ehkä yllättävällä (ja tasapainoisella) tavalla Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan perusperiaatteita. Se ikään kuin viestii: älköön tosiasioita sivuutettako!

Niinistön vahva tuki Nato-kansanäänestykselle korostaa hänen itsenäistä ajatteluaan ja irtiottoa entisestä puolueestaan kokoomuksesta. Eikö kokoomuksen väitetty (kansalaisten kokema) ylimielisyys tule todistetuksi juuri halulla syrjäyttää kansalaisten mielipide Nato-kysymyksessä, mikä nyt on käynyt ilmi? Niinistön peruskanta tässä asiassa liittynee Suomen vaalitapaan, jossa kansalaiset nykyisellään valitsevat presidentin suoralla kansanvaalilla. Niinistö on ”velkaa” kansalle suoran osallistumisen tärkeän kysymyksen ratkaisemiseksi.

Presidentti suhtautuu Nato-kysymykseen pragmaattisesti, kun taas kokoomusjohto näkee asian ideologisena prinsiippinä: tärkeintä on, että me kuulumme länteen ja lännen sotilasverkostoon. Naton kannattajat kätkevät mielihalunsa lauseeseen ”tarvitaan avointa keskustelua Suomen turvallisuusratkaisuista”, joka pitää lukea niin, että avoimuuden ehto täyttyy vain, kun liputetaan Naton puolesta.

Kaakkois-Suomen vierailullaan 30.5.2016 Niinistö yritti valaa öljyä laineille seuraavalla ”tasapeli-tasapainoilulla” (jota en pitänyt kovin onnistuneena): ”Suomessa on vähän sellainen tilanne, että meillä on pieni joukko, joka kokee jotenkin niin, että nyt tai ei koskaan sinne Natoon. Ja sitten toisella on suunnalla pieni, mutta äänekäs joukko, joka sanoo, että ei nyt eikä koskaan Natoon”.

Edellä esitetystä motivoituneena päätin hieman eritellä niitä seikkoja, jotka Itämeren alueen väitetyssä jännittyneessä tilanteessa ovat ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme perusklausuuleja. Ennen kuin esitän omat teesini, haluan korostaa, etten näe Suomen OMALTA taholta seikkoja, jotka voisivat uhata Suomen turvallisuutta. Turvallisuusuhat tulevat ympäristöstämme. Siksi Suomen pitää olla tarkkana yhteistyökumppanuuksien suhteen.

1) Mikä on todellinen vaara, joka meitä uhkaa, jos jännitys kiristyisi konfliktiksi?

Todellinen vaara syntyy, jos USA ja Venäjä jatkavat toistensa nokittelua kylmän sodan hengessä. Kysymys on Venäjän tarkoitusperien arvioimisesta sekä Yhdysvaltain reagoinnista niihin. Venäjän toimet on johdettavissa 1990-luvun alkuun, jolloin se joutui sekasortoisessa tilanteessa antamaan periksi kaikilla sektoreilla Yhdysvalloille, jota se on myöhemmin katunut. Tänä päivänä on vaikeaa palauttaa mieliin sitä yhteistyötahtoa, joka suurvaltojen välillä vallitsi 1990-luvun alussa. Sekä yhteistyötahto että Venäjän alistuminen toimivat samaan suuntaan: Venäjä luovutti aloitteet Yhdysvaltain käsiin. Yhdysvallat jopa pystyi ohjailemaan Venäjän politiikkaa haluamaansa suuntaan.

Toisaalta savuverhon takana Yhdysvallat käytti häikäilemättä hyväkseen Venäjän heikkouden tilaa ja anasti siltä etupiirin Nato-liittolaisikseen. Eteneminen Itä-Euroopan entisestä neuvostoetupiiristä yhteistyöhön entisten neuvostotasavaltojen kanssa suututti Venäjän lopullisesti. Konfliktin laukeamispaikaksi valikoitui Ukraina. Venäjä oli erityisen herkkä reagoimaan lännen toimiin niillä alueilla, jotka se koki uuteen etupiiriinsä kuuluviksi ( so. entiset neuvostotasavallat).

Kun Ukrainan konflikti on jäätynyt ainakin toistaiseksi on vastakkainasettelu levinnyt muille alueille kuten Itämerelle. Venäjä haluaa pysäyttää lännen etenemisen ja on kohottanut sotilaspoliittista profiiliaan. Myös Yhdysvallat on pyrkinyt kontrolloimaan sotilaspoliittista tilannetta Itämerellä. Konflikti voi syttyä vahingossa, mutta en näe kummankaan osapuolen varsinaisesti haluavan sotaa. Venäjä tahtoo saada tunnustuksen sotilaspoliittiselle voimalleen ja järjestää siksi provokaatioita. Niiden kanssa pitäisi osata elää.

2) Mikä on todellinen avun määrä, joka on saatavissa ulkopuolelta?

Avunsaannin suhteen kuulun skeptikoihin. Jos siis Suomi – odotuksien vastaisesti – joutuisi vedetyksi mukaan kansainväliseen konfliktiin, en usko länsivaltojen panostavan – edes siinä tapauksessa, että Suomi liittyisi Natoon - riittävästi alueen puolustukseen. Naton viides artikla on aivan liian väljä velvoitteissaan. Näin puolustus on rakennettava Niinistön ykköspilarin ja mahdollisen Ruotsi-yhteistyön varaan.

Ylivoimaisesti paras ratkaisu on kuitenkin ehkäistä konflikti ennalta. Tähän kokonaisuuteen kuuluu pysyminen suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella, liittoutumattomuus ja hyvien suhteiden rakentaminen Venäjään.

3) Missä tilanteessa Suomi olisi vaarassa joutua sotaan?

Edellä esitettyyn viitaten Suomen joutuminen sotatoimien kohteeksi edellyttää sellaisiin yhteenliittymiin sitoutumista, jotka ovat konfliktin osapuolia. Parhaiten tätä torjutaan noudattamalla liittoutumattomuuden periaatetta ja olemaan antautumatta spekulaatioiden kohteeksi, että Suomen aluetta voidaan käyttää hyväksi Venäjään kohdistuvassa hyökkäyksessä. Tämä on vanha Neuvostoliiton aikainen periaate. Jotkut ovat pyrkineet kumoamaan sen väittämällä, että liittoutumattomuuden kannattajat ovat juuttuneet vanhoihin YYA-sopimuksen juoksuhautoihin. Tuskinpa voi olla harhaanjohtavampaa arviota tulevaisuuden näkymästä. Turvallisuuspoliittisilla tekijöillä on kauas historiaan ulottuvat juuret. Niinpä ulkosuhteiden hoidossa pitää olla pitkäjänteinen. Historia ei toista itseään, mutta hankittua kokemusta ei kannata huitaista sivuun.

On asioita, jotka eivät muutu, vaan ovat kiveen hakattuja. Yksi näistä on Venäjän (Neuvostoliiton) huoli luoteisrajansa pitävyydestä. Ne, jotka epäilevät, että asia on vanhentunut voisivat tutustua vaikkapa ns. Andrushkevitshin tapauksen yksityiskohtiin 1970-luvun alussa.

4) Mikä olisi paras keino lisätä turvallisuutta?

Parhaana keinona lisätä turvallisuutta pidän kansainvälisen jännittyneen tilanteen liennyttämistä. Tähän liittyen valtiojohdon on tärkeää – kuten presidentin johdolla on tehtykin – välttää panikoitumista. Ns. asiantuntijoilta on ollut kuultavissa hätäisiä reaktioita ja toinen toistaan mustempia tulevaisuudenennustuksia.

Suomella voisi olla myös tärkeä rooli purettaessa kauppapakotteita tulevaisuudessa. Tarvitaan ennakkoluulottomuutta, johon luokan kiltein oppilas ei ole tottunut.

Presidentin aloitteellisuudella on tärkeä merkitys samoin kuin tiiviillä yhteydenpidolla suurvaltojen johtajiin. Tässä Niinistö on toiminut esimerkillisesti.

3 kommenttia:

  1. Jotenkin on alkanut vaikutaa siltä, ikäänkuin juuri ne sukupolvet ja tahot,jotka eivät ehtineet edelliseen kylmäänsotaan,ovat nyt innokaimpia kouhottajia, myös NATO asiassa.
    Itselleni tuli mieleen, ehkä hieman provosoiva kysymys, olisiko NATO joukot valmiit suojelemaan Baltian venäläis vähemmistöä, jos jokin aarinationalistinen taho, vaikkapa Virossa alkaisi vainota aktiivisesti venäläis vähemistöä.
    Tuonkaltaiset kysymyksenasettelut olisivat omiaan todenmukaistamaan vallitsevaa uhkakuvapolitikaa.

    VastaaPoista
  2. Jotkut kommentit Venäjän-Suomen suhteiden osalta panevat epäilemään, että tiedot ovat vähäiset ja uho sen mukainen.

    VastaaPoista
  3. "[Presidentti Niinistön pilariluettelo] painottaa ehkä yllättävällä (ja tasapainoisella) tavalla Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan perusperiaatteita. Se ikään kuin viestii: älköön tosiasioita sivuutettako!" – Tuo on minustakin osuvasti arvioitu.

    Kuvaus Yhdysvaltain ja Venäjän välisistä suhteista Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen sen sijaan näyttäytyy jotenkin sisäisesti jännitteisenä:

    "Tänä päivänä on vaikeaa palauttaa mieliin sitä yhteistyötahtoa, joka suurvaltojen välillä vallitsi 1990-luvun alussa. – – Toisaalta savuverhon takana Yhdysvallat käytti häikäilemättä hyväkseen Venäjän heikkouden tilaa ja anasti siltä etupiirin Nato-liittolaisikseen."

    Yhtäältähän tuossa siis nähdäkseni todetaan yhteistyötahdon aitous, toisaalta sitä väitetään jonkinlaiseksi huijaukseksi. Loogisesti ottaen tällaisia ajatuksia ei mielestäni ole asianmukaista yrittää väkisin runnoa yhteen vaan olisi selviteltävä asiaa tarkemmin.

    Erityisesti Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta keskusteltaessa tästä kuviosta ei mielestäni saisi millään muotoa unohtaa Neuvostoliiton hajottua Natoon liittyneiden maiden omaa ääntä: nehän ne juuri aktiivisesti etsiytyivät läntisen puolustusjärjestelmän kovaan ytimeen.

    Tätä sotilaallisen liittoutumisen asettamista oman turvallisuuspoliittisen agendan kärkihankkeeksi voi peilata myös Ukrainan tämän vuosikymmenen tapahtumia vasten: Oli koettu, että olisi kiireesti länsiliittouduttava, niin että asia olisi pihvi jo ennen kuin Venäjä kävisi väen vängällä pakottamaan länsinaapureitaan omaksi etupiirikseen. Oikea ajatushan se Krimin ja itä-Ukrainan tapahtumien valossa näköjään olikin, vaikka länsiliittoutuneet eivät sitä alun perin ottaneet uskoakseenkaan, Venäjän kun katsottiin lopullisesti lakanneen olemasta uhkatekijä ja muuttuneen kumppaniksi.

    Omaksi mielikuvakseni noista tapahtumista onkin jäänyt, että esim. Baltian maiden Nato-jäsenyyttä pidettiin lännessä vain jonkinlaisena sosiaalipsykologisena eleenä: olkoot sitten Nato-maita, jotta Venäjä lakkaisi niitä pelottamasta ja alkaisi sitä pikemmin vaikuttaa ystävällismieliseltä kumppanimaalta. Uusien jäsenmaidensa suunnallahan Nato ei alun perin aikonut ryhtyä mihinkään sotilaallisiin toimiin, jotta ei suotta huolestuttaisi kumppani-Moskovaa. Ymmärtääkseni tilanne on tästä muuttunut vain vähitellen ja vain vastauksena Venäjän provokaatioihin, joita on tapahtunut ensin ilmatilassa, sittemmin Ukrainan maaperälläkin.

    Blogitekstin analyysia voisikin mielestäni tasapainottaa jatkokeskustelulla siitä, miltä asiat näyttävät ja tuntuvat "välieurooppalaisesta" näkökulmasta (siis Saksan ja Venäjän välissä sijaitsevista maista katsoen). Näihinhän Suomikin itse asiassa kuuluu, joten tällainen analyysi voisi olla omiaan luomaan lisävalaistusta myös presidentti Niinistön pilarimallin taustoihin ja ulottuvuuksiin.

    VastaaPoista