torstai 21. huhtikuuta 2016

Kadonnutta ihmemaata etsimässä

p>Bernie Sanders jakaa maksutta ilosanomaa pohjoismaisen terveydenhoitojärjestelmän ihanuudesta USA:n presidentinvaalien yhteydessä juuri nyt. Minulla on monesti tunne, että näissä puheissa on tuo tuttu virsi: ”Muualla on paljon paremmin, meillä sössitään tämäkin asia”. Yleensä se on kyllä suomalainen, joka arvostelee omaa maataan vertaamalla sitä milloin Tanskaan, Ruotsiin, Uuteen Seelantiin……

Dokumentaristi Michael Moore on jälleen ilahduttanut meitä – kuuden vuoden tauon jälkeen – Yhdysvaltain järjestelmän ankaralla arvostelemisella. Uudella dokumentillaan ”Where to Invade Next” hän kertoo Euroopan ja Afrikan (!) yhteiskunnallisista ihmeistä, joita hän mieluusti haluaisi soveltaa Yhdysvaltoihin. Olen katsonut useimmat Mooren dokumentit ja viihtynyt kohtuullisen hyvin niiden parissa. Kun hän nyt on käynyt Suomessa ihailemassa Suomen koulutusjärjestelmää, on syytä hieman referoida ja eritellä hänen ajatuksiaan. Hesarin haastattelussa hän varoittaa leikkelemästä koulutusmenoja: ”On tyhmää tuhota systeemi… joka on kadehdittava menestystarina”. No, niinhän se tietysti on. Mitään kuoliniskua koulujärjestelmämme ei ole toki kokemassa, mutta viime aikojen leikkauksilla kyllä annetaan tasoitusta muille.

Tietenkin Moore ottaa tuon odotetun peruspositiivisen asenteen muita maita kohtaan osoittaakseen, kuinka jäljessä USA on. Kriittinen katsoja ei voi täysin yhtyä Mooren maalailemaan maailmankuvaan.

Mutta ovatko asiat olleet näin iät ja ajat? Eivät! Vuoden 1950 tienoilla miltei 80 prosenttia 15-19-vuotiaista amerikkalaista nuorista oli täysipäiväisesti mukana yleisessä toisen asteen koulutuksessa. Euroopassa oltiin paljon alemmalla tasolla. Jopa Skandinavian maissa vain reilut 30 prosenttia ikäluokasta kävi toisen asteen koulua täysipäiväisesti (muualla Euroopassa oltiin vain 10-20 prosentin tasolla). Skandinavian maiden tilannetta kohensivat hieman tekniset koulut, joissa kävi 10 prosenttia ikäluokasta. Luvut paljastavat sen, että hyvinvointiyhteiskunnan ytimessä, Skandinavian maissa, oltiin varsin myöhään liikkeellä koulutuksen kehittämisessä.

Yhdysvalloissa siis tarjottiin laajempi ja pidempi yleissivistävä koulutus, kun taas Euroopassa keskityttiin ammatilliseen koulutukseen. Ero on selvä: amerikkalaisille tarjoutui mahdollisuus erittäin laajaan kirjoon erilaisia ammatteja ilman varhaista sitoutumista spesifiin työhön.

Koulutuserot kahden mantereen välillä kasvoivat suuriksi: kärjistäen voisi sanoa: Yhdysvalloissa yleisellä koulutuksella pyrittiin tasa-arvoon. Euroopassa taas koulutettiin eliittejä.

Mutta mitä tapahtui tämän jälkeen? Eurooppa on kuronut amerikkalaisten etumatkan umpeen ja mennyt osittain ohi. Ratkaiseva vuosikymmen oli 1970-luku: Yhdysvalloissa koulutuksen laajeneminen pysähtyi, kun taas muualla kehittyneessä maailmassa päästiin vauhtiin. Yhdysvalloissa on tapahtunut polarisoitumisilmiö, jossa tähtiluokan yliopisto-opetuksen ja muun koulutuksen välillä on syvä juopa.

Edellä esitetty kehitys voitaneen avartaa laajemminkin amerikkalaisen yhteiskunnan polarisoitumiseen. Mutta onko meillä Suomessa pakko seurata Yhdysvaltoja myös jokaisessa epäsuotuisassa kehityspiirteessä? Historia jatkuu… mutta voisiko edes joskus ottaa tapahtuneesta opiksi?

Moore haluaa ilmeisesti paljastaa muualta kopioitavan mekanismin, jolla amerikkalaiset voisivat löytää uudelleen tuon koulukäynnin ihmemaan. Erityisesti Moore haluaisi löytää keinon liudentaa rikkaiden ja köyhien välisen eron koulun avulla.

Jotain tutunoloista tässä on….. Nyt muistankin, 1950-luvulla Yhdysvaltain tuloerot olivat oleellisesti pienemmät kuin nyt. Lukion tasa-arvoistava vaikutus oli silloin suurimmillaan. Amerikkalaisten ei tarvinnut etsiä amerikkalaista unelmaa Skandinaviasta.

Mutta ajat muuttuvat….

OECD:n melko tuoreen tutkimuksen mukaan aikuisväestön koulutuksen suhde heidän vanhempiensa koulutukseen oli Suomessa kaikkein suurin. Suomessa 56 prosentilla oli korkeampi koulutus kuin heidän vanhemmillaan. Vastaava luku Yhdysvalloissa oli 30 prosenttia ja Saksassa vain 24 prosenttia. Pystymmekö taistelemaan saavutetun tason puolesta? Epäilen vahvasti: alamme amerikoitua.

:::::::::::::::::::::::::::::::

HS:n mielipidepalstalla (18.4.2016) Lauri Kotilainen esittää suomalaisten hyvän – ja varhaisen - lukutaidon perustaksi (1) foneettisen kielen (kieltä lausutaan lähes samalla tavalla kuin kirjoitetaan), (2) teksitetyt TV-ohjelmat (meillä ei dubata) ja (3) Aku Ankka -lehden lukemisen (Suomessa lehdellä on poikkeuksellisen korkea levikki). Tutkimuksen mukaan 40 prosenttia suomalaisista on oppinut lukemaan Aku Ankasta. Mielestäni Michael Moorelle voisi siis viestittää - viime mainittuun seikkaan viitaten - että se on amerikkalaisten syytä/ansiota, että meillä on amerikkalaisia parempi osaamistaso nuorimmissa ikäluokissa!

Että onko koulun merkitystä siis liioiteltu?

No, ehkä tuo edellä esitetty pitää ottaa vain yhtenä oletuksena. Väittäisin, että pienen kansakunnan perustajaisät korostaessaan opillisen sivistyksen merkitystä ovat saaneet paljon hyvää aikaan. Ei oppi ojaan kaada. Siksi meillä on jo varhain käsitetty opillinen sivistys voimavarana.

Kirjastojen merkitystä ei ole syytä vähätellä. Meillä kirjaston käyttöaste on maailman huippua: kumpi on muna ja kumpi on kana, loistava kirjasto vai lukemishaluinen nuoriso?

Haluaisin myös korostaa yleissivistyksen merkitystä osana kansakunnan osaamiskulttuuria. Meillä on kansakuntana hyvin laaja menetysrepertuaari, joka ulottuu melkein mille tahansa elämänalueelle, seikka, joka tahtoo unohtua, kun ryvemme itsesäälissä. Hyvä lukutaito on vain osa tätä kokonaismenestystä, joten Aku Ankka-teoria on syytä asettaa oikeisiin mittasuhteisiin.

Se, että me olemme saaneet paljon hyvää aikaiseksi sivistysympäristössämme merkitsee myös sitä, että meillä on eniten menetettävää. Vai korvaako tietotekninen osaaminen ja kielitaito koululaisten keskuudessa heikkenevän perinteisen lukutaidon?

Onko kadonnut sivistyksen ihmemaa siis Suomi? Meidät leikataan pois menestyvien maiden maailmankartalta. Niinkö? Jäljelle jää kaipuu menneitä aikoja kohtaan, jolloin olimme maailman huipulla osaamisessa emmekä edes käyttäneet hyväksi preppausta Pisa-testeissä.

Blogikirjoitukseni löydettävissä myös facebook-sivuillani.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti