keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Janis Joplin ja onnistumisen ongelma

Yle Teemalta tuli dokumentti Janis Joplinista ”Janis: Little Girl Blue” (2015), laulajasta, jonka uraa seurasin aikanaan 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun vaihteessa hyvinkin tarkasti. Olin oikeassa iässä ja oikeassa ”moodissa” ymmärtääkseni häntä, vaikka en tiennytkään tuolloin uran ja elämän yksityiskohtia. Noiden aikojen jälkeen tiedot ovat täydentyneet ja täsmentyneet moneen kertaan, ja laulajasta itsestään on tullut legenda. Mutta mitä on legendan takana? Miten sinne päästään? TV:n dokumentti teki kunnianhimoisen yrityksen päästä lähelle Janisin syvintä olemusta ja onnistui kohtalaisesti. Assosioin seuraavassa dokumenttia ja omia muisti- ja ajatuskuvioita yhdistellen.

Dokumentissa kuvataan kahta Janisia: urakeskeistä, mutta epävarmaa laulajatähteä ja toisaalta hänen henkilöään ja kokemusmaailmaansa. Janis Joplin, teksasilaissyntyinen keskiluokkaiseen perheeseen syntynyt laulajatar ei ollut mikään kaunotar, vaan opiskeluaikojensa ”kampuksen rumin mies”. Ajattelemattomat ja säälimättömät miespuoliset opiskelijat leimasivat hänet hyvin loukkaavalla tavalla. Ulkonäöllä ei pitäisi tietenkään olla merkitystä, mutta on sillä kuitenkin – jopa ratkaisevassa määrin tällaisen solvauksen jälkeen. Janisilla oli tapana pukeutua laulajan urallaan näyttävästi ”hepeniin”, ja joissakin kuvissa hän luo imagostaan ulospäin varsin näyttävän suurine laseineen.

Osa miehistä tunnusti kouluaikoina pelänneensä Janisia, tämä kun oli varsin hyökkäävä tavoitellessaan haluamaansa miestä. Ymmärrän niin, että Janis Joplinin henkilökohtainen kapina – ei niinkään yhteiskunnallinen – oli reagointia hyväksymättömyyden ongelmaan.

Janis muutti ahdasmielisestä Texasista Kaliforniaan ja kohtasi maailman, joka sopi hänen elämäntilanteeseensa. Hän on liki täydellinen esimerkki tuonaikaisen liberaalin maailman nuoresta, hippiehenkisestä rokkarista (tai popparista), joka halusi rikkoa rajat tai kahleet. Hän ei kuitenkaan ollut Jim Morrisonin kaltainen kapinoitsija, joka valehteli, että hänen kenraali-isänsä oli kuollut, koska ei halunnut tunnustaa, että tämä palveli Vietnamissa. Ei, Janis oli yhdeltä puoleltaan perhetyttö, joka tilitti kokemuksiaan kirjeissään kotiin.

Juuri noiden kirjeiden kautta dokumentti tarjosi näkökulman Janisin elämään: hänellä oli valtava tarve onnistua, saavuttaa menestystä ja ”lopettaa mokaaminen”. Perhesiteet pysyivät, vaikka Janisin elämä muuttui huumehoureiden kautta ajoittain helvetiksi. Kuitenkin hän oli myös hauskanpitäjä eikä kuolemaa halveksiva ajelehtija. Jälkikäteen hän oli ihmisten muistoissa molempia: surullisen hahmon ”rockin kuningatar” ja samaan aikaan villikko, joka piti hauskaa yhtyeensä jäsenten kanssa.

Vaihtuvat miesystävät olivat hänen tragediansa yksi osa: hän todella kiihkeästi halusi rakkautta, mutta syistä, joita on vaikea kattavasti määrittää suhteet yksi toisensa jälkeen katkesivat. Dokumentissa on välähdys Janisista esittämässä yhtä tunnetuimmista lauluistaan ”Cry Baby”. Se on sydäntäsärkevyydessään milteipä elämäkerrallinen tilitys haahuilevista miessuhteista ja läheisyyden tarpeesta, mutta samalla osoitus liki täydellisestä kyvyttömyydestä pitää yllä pysyvää suhdetta.

Yllättäen myös tuon ajan Talk Show -isäntä Dick Cavett paljastaa jotain sellaista Janisista, että heidän välillään oli muutakin kuin pelkkä isäntä-vieras -suhde.

Eräs dokumentin interventio laulajattaren elämään on suunniteltu ja toteutunut matka luokkakokoukseen Teksasiin. Janis oli tuolloin 1960-luvun lopulla jo suuri tähti. Joku saisi varmaankin melkoisen näytelmän, jos kuvattaisiin sitä hetkeä, kun Janis kuuluisana ja menestyvänä laulajana kohtasi koulukiusaajansa silmästä silmään.

Janisin laulajauran yksi onnellisista sattumuksista oli, kun hän kohtasi tulevan bändinsä Big Brother and the Holding Companyn. Toinen onnenpotku oli, että Janis yhtyeensä kanssa kiinnitettiin Montereyn musiikkifestivaalin esiintyjäkaartiin (Monterey Pop on kaikkien musiikkifestivaalien äiti) kesäkuussa 1967 . Tuon rock-konsertin tähtikavalkaadi oli hämmentävä jo silloisesta – mutta varsinkin tulevaisuuden – näkökulmasta: Jimi Hendrix, Otis Redding, The Mamas & the Papas, Jefferson Airplane, The Who jne. olivat joko tähtiä tai tekivät läpimurtonsa juuri noilla musiikkifestivaaleilla. Tulkitsen niin, että Jimi Hendrix edusti instrumenttipuolella sitä, mitä Janis Joplin solistipuolella. Sattuman oikku, että he löivät läpi Montereyssä?

Saamme kiittää tapahtumien taltioinnista kuuluisaa dokumentaristia D. A. Pennebakeria, joka tosin missasi Janisin ensimmäisen esityksen, mutta erilaisten vaiheiden jälkeen onnistui kuvaamaan toisen esityksen, jossa Janis lauloi hänen bravuurikseen muodostuneen Big Mama Thorntonin ”Ball and Chain” -kappaleen. Se oli yksi ikimuistettavista hetkistä noilla festivaaleilla. Janisin laulu oli kuin olisi vetänyt viilaa pitkin raastinrautaa, samalla kun jalka hakkasi lattiaa tuolla muistettavalla tavalla ja Pennebakerin lähelle viety kamera oli suunnattu juuri oikeaan paikkaan. Se oli suden hetki, jossa Janis sulautui juuri oikealla momentumilla Kalifornian vapaamieliseen ilmapiiriin. Keneltäkään ei tarvinnut pyytää anteeksi raastavaa laulutyyliä, joka monen mielestä ei ollut varmaan ollenkaan laulua perinteisessä mielessä.

Osasuurennos: Janis Joplin: Anthology.

Tuohon Kalifornian ilmapiiriin kuului oleellisena osana alkoholi ja huumeet, eikä kysymyksessä olleet mitkään marijuana- tai hashiskokeilut, vaan heroiinipiikit, joiden käytöstä tuli Janisille tapa. Hän ei koskaan päässyt irti kohtalokkaasta heroiiniriippuvuudesta, vaikka sitä vilpittömästi yrittikin.

Tässä vaiheessa tulevat mukaan omat muistikuvani Janis Joplinista. Lueskelin ahkerasti kotimaisia ja ulkomaisia (Melody Maker, New Musical Express) musiikkilehtiä ja jo varhain kiinnitin huomiota ”Cheap Thrills” -albumiin, joka keikkui pitkään älppärilistan kärjessä Yhdysvalloissa vuoden 1968 syksyllä. Se oli Big Brother and the Holding Companyn toinen albumi. Ensimmäinen oli julkaistu heti Monterey Popin jälkeen ja oli kohtalainen menestys. Minulla oli selittämätön tunne, että tässä oli jotain poikkeuksellista, mutta tosiasiassa pienen maalaiskunnan ympyröistä oli todella pitkä harppaus Kalifornian hippie-sekoiluun.

Minulle on jäänyt kuva, että Cheap Thrills oli koko Janisin uran suuri hetki. Vihdoin hän oli päässyt siihen, mitä oli tavoitellut koko lyhyen elämänsä ajan: hänestä oli tullut suuri tähti. Samalla karisivat suurimmat epäluulot itseä kohtaan. Kotiin lähti kirje: ”En olekaan kovin omituinen”. Suuret odotukset tuntuivat olevan edessäpäin. Levoton Janis Joplin ei kuitenkaan saanut sielulleen rauhaa. Onnen etsintä johti ehkä juuri tuolle ajalle ominaiseen ”onnistumisen ongelmaan”: suuri taloudellinen ja taiteellinen onnistuminen ei vapauttanut huumeista , levottomasta miehen etsinnästä, perheen perustamistarpeesta…….

Erehdyksiä sattui tasaisin välein. Yksi mokaaminen osui Woodstockin festivaaleille, niin paljon kuin hän ja yhtye niiltä Monterreyn jälkeen odottivatkin. Janis oli väsynyt ja humalassa toistaen juonnoissa itsestään selviä latteuksia.

Mutta sitten tärkeimpään eli musiikkiin….

Dokumentissa ei kovin tarkasti seurattu Janisin Diskografiaa, mutta viittaan tässä lyhyesti oleellisimpiin levyihin. Pian minullekin tulivat tutuksi Janisin järisyttävä versio Gershwinin ”Summertimesta” ja Monterrey-hitti ”Ball and Chain” ja monet muut. Big Brotheriin kohdistui jo alussa melko kova kritiikkiä, joka koski ahdistavasti yhtyeen soiton epäpuhtautta. Kun Janisin maine kasvoi, hän ikään kuin kasvoi ulos yhtyeensä vaikutuspiiristä. Läheinen yhtyekaveruus vaihtui etääntymiseksi, eikä vähiten sen takia, että Janis itsekin alkoi uskoa, että bändi ei ollut hänen tasollaan.

Näin jälkikäteen yhtyeen rosoisuus saattoi sittenkin olla lähellä Janisin ominta rock-minää. Seuraava melko vakiintumaton ryhmä Kozmic Blues Band (nimikin keksittiin vasta, kun yhtye oli ja hajonnut) koottiin Janisin tähteyden ympärille. Yhtyeellä tavoiteltiin ajan henkeen sopivaa suuremman orkesterin imagoa, eikä tästä vaiheesta tullut pitkäikäistä.

Albumi kuitenkin ilmestyi ja oli nimeltään ”I Got Dem Ol´ Kozmic Blues Again Mama”. Se merkitsi siirtymistä hard rockista soul/R&B -tyyppiseen musiikkiin. Levy sai ristiriitaisen vastaanoton, mutta ylti silti miljoonamyyntiin.

Janis teki Euroopan kiertueen vuonna 1969. Lehtimiehet omaksuivat Janisista käsityksen, että hän on kovanahkainen rokkari, mutta joutuivat yllättymään, kun loukkaantumisherkkä perhetyttö Tukholmassa purskahti itkuun lehdistön kiusatessa häntä.

Seuraava ja Janisin viimeinen yhtye oli Full Tilt Boogie Band, joka lähti kiertueelle keväällä 1970. Syksyllä samana vuonna alkoi albumin nauhoitus tuottaja Paul Rothchildin johdolla. Rothchild oivalsi, että Janisin kanssa piti tehdä yhteistyötä tavoitteena ”äänen parempi hallinta”. Uusi Janis oli lähellä blues tai country rockia.

Janis Joplin Anthology: kappaleet.

Albumin nimeksi tuli ”Pearl”. Se oli valtava menestys, kuten myös siltä irrotettu sinkku, Kris Kristoffersonin ”Me and Bobby McGee”. Siinä vaiheessa Janis ei kuitenkaan enää ollut elossa. Hän kuoli 27-vuotiaana heroiinin yliannostukseen 4.10.1970. Janis koki saman kohtalon, kuin niin moni muukin legenda tuohon aikaan. Kuolema oli mielestäni vahinko, mutta milteipä väistämätön loppu Janisin elämäntavoilla.

Pearlilla on runsaasti muistettavia kappaleita, kuten ”Mercedes Benz” ja ”Get It While You Can”. Vakuuttavimmillaan Janis on kuitenkin Pearlin avausraidalla ”Move Over”. Vanha Joplinin tyyli on jalostunut hard rockin kultakimpaleeksi. Se on merkitty hänen omaksi sävellyksekseen, ja on mielestäni eräänlainen symboli koko rock-musiikille. Move Overissa on kiihkeä ja loppua kohden kiihtyvä, vyöryvä saundi. Voiko olla rokimpaa kappaletta?

Dokumentissa sanottiin, että Janis laajensi kuvaa naisesta. Ja hyvällä tahdolla hänessä voi nähdä taistelijan, jonka päämotiivi ei ollut hallita ympäristöä, vaan pitää itsensä koossa. Janis antoi tilaa myöhemmille naisartisteille: ei tarvinnut olla viehkeä seksisymboli, vaan saattoi vastata miesten aggressiiviseen haasteeseen rajulla naisenergialla.

Onnistumisen pakosta -ja lopulta myös onnistumisesta - muodostui Janisille ongelma. Se ei vapauttanut häntä lapsuuden turhaumista: kirjeet kotiin osoittivat, että äidin ja isän tyttö ei halunnut edelleenkään ”mokata”, tuottaa pettymystä vanhemmilleen. Ja kuitenkin hänen elämänsä päättyi onnettomasti kaiken menestyksen keskellä. Siitä hänen ei tarvinnut tuntea huonoa omaatuntoa enää kenellekään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti