tiistai 19. tammikuuta 2016

Olemmeko pessimistejä vai optimisteja?

Tarkastelin optimismin vaihteluja ja odotuksia taannoin Tommy Uschanovin kirjan ”Hätä on tarpeen” innostamana. Lähtökohta sekä kirjassa että blogikirjoituksessani oli, että ihmisten odotukset länsimassa olivat paljon optimistisempia 1960-luvulla kuin nykyisin. En mene tässä tarkemmin blogikirjoitukseni ”Kadonneen optimismin jäljillä” (11.11.2015) sisältöön, mutta ”vuoden 1965 optimismi” on jopa omissa muistikuvissani silmiinpistävä (ei siis niin, että vuosi 1965 olisi ollut poikkeuksellisen onnellinen, vaan tulevaisuuteen suuntautuvat odotukset olivat tuolloin valoisat). Oli toivuttu viimeisistäkin sodan kurimuksen seuraamuksista, ihmiset halusivat elää positiivisessa tulevaisuuden odotuksessa, edistysuskon kannustamina. Tiede näytti olevan täynnä mahdollisuuksia. Vain suurvaltojen kauhun tasapaino loi varjon odotuksen päälle. Muistan 1960-luvun muodikkaan hokeman, jossa elintasossa katsottiin saavutetun jo riittävä taso, nyt piti keskittyä ”elämänlaadun” nostamiseen. No, ihan niin eivät asiat menneet. Kyllä raha ratkaisi siitäkin eteenpäin.

Muutama hetki voidaan tietysti käyttää sen pohtimiseen, miksi optimististen odotusten elementit olivat 1960-luvulla niin vahvoja. Muutama raadollinen ajatus tulee mieleen, ensimmäisenä se, että silloin oli mitä jakaa. Kansakunta vaurastui niin, että voitiin irtautua 1950-luvun ”otsasi hiessä pitää sinun raataman” -todellisuudesta. Ja todellakin kyllä suurimman osaa kansasta piti viisikymmentäluvulla raataa leipänsä eteen kuutena päivänä viikossa, jotta irtautuminen varsinaisesta köyhyydestä oli mahdollisista.

Konkreettisena esimerkkinä otan esille Helsingin Sanomien juttusarjan, jossa lainataan katkelmia lehden 50 vuoden takaisista uutisista. Tarkalleen 12.11.1965 uutisoitiin, että ensimmäistä kertaa Helsingin kaupungin budjetti ylitti miljardin silloisen markan rajan. Sitten tulee oleellinen tieto: ”Summa on 17,6 prosenttia suurempi kuluvan vuoden talousarvion loppusummaa, joka on 912,2 miljoonaa markkaa”. Ole tässä nyt sitten pessimisti! Vain kaikkein piheimmät saattoivat epäillä, että nyt pistetään liikaa rahaa kaupungin rakentamiseen ja kaupunkilaisten hyvinvointiin. Monien patoutuneet toiveet täyttyivät. Toisaalta myös omat palkkatulot kasvoivat ja loivat suuria tulevaisuuden odotuksia.

Nyt on ilmestynyt YouGov-tutkimuslaitoksen tutkimus siitä, missä maassa asuvat optimistisimmat ihmiset. Ehkä tällä tutkimuksella on jokin muukin kuin viihdearvo. Mielenkiintoinen on ensinnäkin Kauppalehden tutkimusta koskevan uutisen otsake: ”Pois murhe ja synkkyys: suomalaiset ovatkin optimisteja”. Oletus on siis ensinnäkin, että suomalaiset eivät ole optimistisen maineessa. Toiseksi annetaan ymmärtää, että nimenomaan optimismi on sarja, jossa tutkimuksessa eri maiden välillä kilpaillaan. Olen eri mieltä. Kauppalehden uutisointi on lähinnä hutaisu.

Itse tutkimuksessa, jota Kauppalehti referoi, oleellinen sanoma on länsimaisten ihmisten pessimismi (!). Tämä on mielenkiintoista sen takia, että tämän blogikirjoituksen alkuosan väite oli, että 50 vuotta sitten odotukset olivat paljon optimistisempia kuin tänä päivänä.

Tutkimuksesta käy ilmi, että maailman paremmaksi muuttumista odottavat eniten kiinalaiset (41 prosenttia internet-kyselyyn vastanneista). Kiinalaiset ovat tässä kategoriassa täysin omaa luokkaansa. Tulosten tarkastelu muuttuu karuksi, kun mukaan otetaan lännen kehittyneet maat. Niinpä esimerkiksi saksalaisista 59 prosenttia on sitä mieltä, että maailma muuttuu huonommaksi. Paremmaksi sen ajatteli muuttuvan 4 prosenttia (!) saksalaisista vastaajista.

Jutun otsikointi Kauppalehdessä johtuu siitä, että suomalaisista ”peräti” 8 prosenttia ajattelee maailman muuttuvan paremmaksi (huonommaksi sen ajattelee muuttuvan 67 prosenttia vastaajista). Oikeampaa olisi otsikoida, että pessimismi vallitsee lähes koko läntisessä maailmassa. Otetaanpa esille pessimistien määrä muutamissa maissa: Norja 61 prosenttia (optimisteja 8 prosenttia) , Ruotsi 66 prosenttia (optimisteja 10 prosenttia), USA 65 prosenttia (optimisteja 6 prosenttia), Hong Kong 71 prosenttia (optimisteja 8 prosenttia), Ranska 81 prosenttia (optimisteja 3 prosenttia!) jne.

Entä missä ollaan optimistisimpia? Kiinan ykkösasema tuli jo todettua. Seuraaviksi sijoittuivat Indonesia (23 prosenttia) ja Saudi Arabia (16 prosenttia). Kaikki nämä ovat maita, joilla on piileviä tai näkyviä resursseja optimismin tueksi. Tutkimus on siis pessimismitutkimus! Ajan sekavat tapahtumat heijastuvat kautta koko maailman epätoiveikkaina näkemyksinä. Optimisteja on lähinnä niissä maissa, joiden taloudessa nähdään nousun elementtejä, joskin niissäkin odotukset ovat pääosin negatiivisia Kiinaa lukuun ottamatta, joka oli ainoa maa, jossa optimistien määrä ylitti pessimistien määrän.

Synkistely on siis globaali ilmiö. Voisi kai sanoa, että ihmisten maailma on huolien täyttämä. Mistä luvut tarkemmin ottaen kertovat? Ensinnäkin siitä, että ollaan aidosti ja objektiivisesti huolissaan siitä, mitä me olemme tekemässä maapallolle. Toisaalta tutkimus kertoo myös sen, että varsinkin lännessä ollaan menetetty optimismia dramaattisella tavalla. Se odotus, mikä 1960-luvulla oli, on kadonnut taivaan tuuliin.

Muutamat kehittyneet maat ovat ottaneet länsimaiden 1960-luvun paikan ja ovat nyt odottamassa parempaa elintasoa ja elämänlaatua. Pessimismin syitä pohdin Tommy Uschanovin kirjan pohjalta blogikirjoituksissa ”Viidenkymmenen vuoden pessimismi 1 ja 2”.

Näyttää selvältä, että lännessä kansalaisten nousevan elintason (ja samalla vasemmiston nousun) odotuksen aika on ohi. Dramaattisesti kehitys näkyy Ranskassa ja USA:ssa. Viime mainittu voi olla yllättävä valinta Ranskan seuraksi, mutta kyllä amerikkalaisten – varsinkin välittömästi sodanjälkeisten vuosikymmenten synnyttämien - korkeiden odotusten muuttuminen ankeudeksi on ollut dramaattinen pettymys.

Ehkä vasemmiston näinä aikoina oireileva radikalisoituminen (USA, Englanti) on myös osoitus turhautumisesta nykykehitykseen ja halusta saada jälleen nostetta vanhalle solidaarisuudelle. Näille ihmisille maailma näyttää rahakeskeiseltä umpiperältä, jossa vaurauden epätasainen jakautuminen on saavuttanut pöyristyttävät mittasuhteet.

On karmeaa nähdä amerikkalaisen autotyöntekijän palkan romahtaminen ja sen aiheuttama tunnekuohu: työmies ei ole palkkaansa ansainnut, siispä sitä on alennettu! Mutta helppoa ei suomalaisellakaan: kotitalouksien käytettävissä oleva reaalitulo on kyllä noussut lähes 10 prosenttia vuodesta 2008, mutta samaan aikaan bkt on alentunut. Kun työn tuottavuus ei ole noussut, on seurauksena ollut velkaantuminen.

Kysymys on myös kulttuurisesta odotuksesta. Ei ole nähty sellaista ”ihmisen jalostumista” paremmaksi kuin monet odottivat (tai toiveajattelivat). Varsinkin vasemmalla tämä on nähty käsittääkseni pessimismin perimmäisenä syynä. Sitä kuuluisaa ”elämisen tason” kohoamista ei ole nähty. Maailmanparannuksen aika on ohi? Jäljellä on viheliäinen matoinen maailma, joka ei anna lupausta paremmasta.

Jäljelle on jäänyt yksittäisen ihmisen hyväntahtoisuus toista ihmistä kohtaan, mutta mistään laajalaisesta myötäelämisestä ei voida puhua. Rimpuillaan saavutettujen etujen vankina, mutta jäljellä on vähintään epäily, ettei niitä enää ansaita.

Paradoksaalista on, että keinot maailman parantamiseksi ovat ehkä paremmat kuin koskaan. Ne ovat vain loitontuneet tavallisen ihmisen käsityskyvyn ulkopuolelle. Voimattomuus heijastuu pessimistisinä tulevaisuuden odotuksina. Ryhdikkyyttä nähdään monilla osa-alueilla (ilmaston muutostalkoot, huoli ympäristöstä, eteneminen vaikkapa lääketieteessä ja tiedonvälityksessä), joka luo toivoa optimistisemmasta tulevaisuudesta.

Monista eri syistä meidän pitäisi olla edistysuskoisia. Ajatellaanpa vaikka liikennekuolemien määrää: 1970-luvun vaihteessa kuolemia oli noin 1150 ja autojen määrä oli noin 750 000, nyt kuolemia on vuosittain noin 250 ja autojen määrä on lähes 3 000 000 (sivumennen sanottuna 50 vuotta sitten oli todellakin syytä kehitysuskoon, koska luvut vahvistavat tapahtuneen).

Ihminen ei kuitenkaan ajattele tilastollista kehitystä. Hänestä on tärkeää, miltä tuntuu ja mikä on henkilökohtainen näkyvyys tulevaisuuteen. Mitä ennakoimattomammalta tulevaisuus tuntuu, sen pahempi. Näkymä kansallisvaltion selkeyteen on hämärtynyt muun muassa globalisaation takia. Kiinnittyminen työn kautta yhteiskuntaan on myös höltynyt. Työpaikkojen saanti on esimerkiksi vaikeasti ennakoitavissa. Toista oli hyvinvointiyhteiskunnan alkuvaiheissa, jolloin kehitys näytti lineaariselta ja rahaa riitti.

Onko optimismi oikeistolaista? Vaikea sanoa, sillä oikeiston optimismi liittyy jollain tavalla itse itsensä arvottamiseen eteenpäin ja ylöspäin. Oikeiston moderni traumaattinen pessimismi kumpuaa ”ylikuormitetusta” valtiosta. Maailma pelkistyy oikeiston ajatuksissa yövartijavaltioksi, jossa jokainen on oman onnensa seppä. Samaan aikaan oikeiston pessimismiä ruokkii ”maailmankirjojen meno sekaisin”. Vallitsee yleinen rauhattomuus pakolaisongelmineen. Erityisesti konservatiiviset oikeistolaiset ovat varmaankin tunteneet turvallisuudentunteensa heikentyneen. Pessimistiseksi kääntyy oikeistonkin näkemys.

Toisaalta voidaan sanoa, että vasemmiston ja oikeiston kannatus heilahtelee hallituskausittain. Käännytään aina ”sen toisen tahon” puoleen, jotta asiat jotenkin muuttuisivat paremmiksi. Useissa tapauksissa on valittu kolmas vaihtoehto, populistinen kaiken lupaaja pelastajaksi, johon sitten petytään samalla tavalla kuin perinteisen oikeistoon ja vasemmistoon.

Monet kaipaavat päättäväistä tahoa (poliittista johtoa, auktoriteettia, mitä tahansa), joka löisi nyrkin pöytään, mutta kuinka moni vaikkapa Puolassa tai Unkarissa oikeasti haluaa demokraattisten oikeuksiensa pilkkaamista?

Jotain hämmentävää on, että em. tutkimuksessa ranskalaisten nettoluku (81 pessimismin puolesta, 3 optimismin) on miinus 78. Ja ollaan syvällä Euroopan ytimessä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti