torstai 24. joulukuuta 2015

Sienen muotoinen pilvi yllämme

”Tänne USA:n ydinpommit piti pudottaa kylmän sodan aikana”. National Security Archive on julkaissut listan kohteista, joihin Yhdysvallat olisi hyökännyt ydinasein kylmän sodan aikana. Tällaisia listoja voisivat julkaista myös muut suurvallat, erityisesti Venäjä.

Tutkimuksen julkaisemisella on lähinnä kylmän sodan ajattelua kertaava tehtävä. Monet lukijat projisoivat kuitenkin "listan" tähän päivään ja sellaisena minäkin sitä ohessa arvioin.

Armeijoiden esikunnissa tällainen työ on, jos ei nyt rutiinia, niin joka tapauksessa jonkin intressitahon työhön kuuluvaa varautumista sotaan. Yllätys olisi, jos tällaisia ohjusiskujen koordinaatteja tai karttoja ei olisi. Näistä ei pidä hätkähtää. Jokainen tietää, että ydinasein käyty sota tuhoaa pommin vaikutuspiirissä suuren alueen. Myös lievealueet ovat laajoja, eikä radioaktiivisen laskeuman paikkoja voida tarkasti ennustaa.

Myös ”napinpainajat” eli valtion päämiehet tietävät tämän. Juuri oman tuhoutumisen vaara on suuri este pommien käytölle. Vaarallisena on pidettävä sellaista tilannetta, mikä vallitsi Yhdysvalloissa 1950-luvun puolessa välissä, kun yllättäen kävi ilmi, että kenraali Curtis LeMaylla oli valtuudet ydinsodan käynnistämiseen. Kun asioiden todellinen laita havaittiin, siirrettiin viimekätinen vastuu presidentille.

Suurin ongelma ydinsotaa koskien on sodan vahingossa syttymisen vaara. Siihenkin on suurvaltojen välillä varauduttu. ”Kiitos” Kuuban ohjuskriisin sekavan yhteydenpidon ja epätietoisuuden herättiin sodan vahingossa tai spekulatiivisista syistä syttymisen vaaraan.

Eniten minua ärsyttää näissä sotilasstrategia/tutkimusjulkaisuissa sensaation tavoittelu. Se mikä jollakin kuuluu ”työnkuvaan”, on hysterian aihe, kun jokin taho tahattomasti tai tarkoituksellisesti julkaisee näitä sisäisiä tietoja kertomatta, että jokainen ydinasein puolustamaan kykenevä valtio varautuu paitsi puolustukseen niin myös ennalta ehkäisevän iskun avulla puolustautumiseen.

Päätös sodasta tai rauhasta on kuitenkin poliitikoilla.

Poliitikot ovat paljon vartijoina, sillä heille kuuluu vastuu ydinasein käytävästä sodasta. Siksi suurvallat ovat tarkkoja kenen käsiin ydinaseita joutuu, tai kenellä on kyky valmistaa niitä. Parempaa turvaa kuin poliitikot meillä ei ole.

Paitsi että on vahingossa syttymisen vaara, on jonkin diktatuurivaltion edesvastuuton toiminta mahdollinen ydinsodan laukaiseva seikka. Tällaisia valtioita on maapalloilla muutamia. Lähi-itä on yksi polttopisteessä oleva alue. Myös Intian - Pakistanin-Kiinan alue on yksi mahdollinen sodan eskaloitumisen alue. Pohjois-Korea on suorittanut onnistuneen ydinkokeen, mutta siitä on vielä pitkä matka todellisen uhan aiheuttamiseen. Ydinase terroristien käsissä olisi kauhukuva.

En pidä Venäjän ja Yhdysvaltain ydinsotaa juurikaan mahdollisena (jos jätetään vahinko pois laskuista). ”Ydinasekulttuuri” on molemmissa maissa korkealla tasolla. Varustelukilvan jatkuminen tai uudelleen käynnistyminen ja kiihtyminen on suurin ongelma, josta voidaan puhua suurvaltojen kesken, ei ydinsodan syttyminen.

Hiroshima ja Nagasaki ovat tärkeitä historian käännekohtia, jotka toimivat varoituksena minkälaisesta hirvittävästä vahingosta on kysymys, kun asetta käytetään ihmistä vastaan. Sitten on tietenkin koeräjäytykset, joita on suoritettu varsinkin 1950- ja 60 –luvulla alun kolmatta tuhatta. Olen joskus näissä blogikirjoituksissa maininnut kaikkien aikojen suurimman ydinpommikokeen, Neuvostoliiton Novaja Zemljalla vuoden 1961 syksyllä suorittaman 57 megatonnin kokeen, josta riitti puhetta seuraavana päivänä koulussa. Halusin tärkeänä korostaa, että kysymys oli nimenomaan vetypommikokeesta ei ydinsodan valmistelusta. Kaverit eivät oikein uskoneet, vaan sanoivat, että ”Tikka menee ensimmäisenä kun rytinä alkaa”. Novaja Zemljan monien ydinkokeiden radioaktiivisella laskeumalla on ollut vaikutus myös Suomeen.

Ydinsodan syttymisen kriittinen kohta on se, kun jompikumpi suurvalloista liitolaisineen on joutunut alakynteen mahdollisessa tavanomaisin asein käydyssä sodassa.

Tänä päivänä on vaikea kuvitella, että jokin suurvalta saisi hegemonian jollakin teknologian avulla, joka mahdollistaisi yllätyshyökkäyksen ja vaikka sellainen tilanne tulisikin vastaan, en usko, että mahdollisuutta hevillä käytettäisiin.

Mitä tästä kaikesta sitten jää käteen? Vastikään julkaistiin ”salaisia” aineistoja, kuinka Venäjällä on potentiaalinen valmius ottaa haltuunsa Itämerellä Ahvenanmaa, Suomen etelärannikko, Gotlanti ja Bornholm (ei siinä paljon Nato-valtio Tanska paina, kun ”haltuunottoja” strategiapöydällä suunnitellaan). Tämä on sukua ydinasein käytävän strategian suunnittelulle. Näitä strategioita laaditaan riippumatta, mitä mieltä me Suomessa olemme.

Puhutaan avoimuuden tärkeydestä, jolloin edellä kuvatun kaltaiset tiedot ovat osa tätä avointa tiedonvälitystä. En silti pidä järkevänä näiden sensaatiomielessä leviteltyjen tietojen paljastamista. En jaksa uskoa, että suurvalta pelästyisi ydinaseidensa ensi-iskujen kohteidensa - kuten edellä - paljastumista niin, että kiireesti ilmoittaisi ”ettei tällaista enää tapahdu”.

Niinpä jään miettimään, missä tarkoituksessa tietoja päästetään julkisuuteen. Ja kenelle viesti on tarkoitettu? Todennäköisesti ihmisille ympäri maailmaa kertomaan ”iskuvoimasta” joko nyt tai joskus tulevaisuudessa. Ja tietenkin vanhojen pommitusten kohdelistojen päivityksen tuhovaikutus on tänään paljon 1950-lukua suurempi.

Sodan puhkeamisen paras este on luottamusta lisäävien toimenpiteiden arvostuksen lisääminen. Se merkitsee juuri sitä, mitä parhaillaan kansainvälisissä yhteyksissä tehdään: jokapäiväisiä neuvotteluja eri tasoilla suurvaltojen kesken. Mitään parempaa keinoa ei ole. Myös pienten valtioiden panos tarvitaan liennytyksen mahdollistamiseksi.

Oma lukunsa on sitten Venäjän kaltaisen valtion profiilin nosto. En näkisi sitä pyrkimyksenä ottaa johtoasema voimatasapainon sijasta, vaan niin , että Venäjän suurvaltastatus on kärsinyt pahoja tappioita viimeisen neljännesvuosisadan aikana. Nyt lännen etumatkaa pyritään kuromaan umpeen Venäjän aktiviteetteja suurvaltaolitiikassa lisäämällä. Osin siinä on onnistuttukin.

Yhdysvallat on pyrkinyt lähimenneisyydessä käyttämään Venäjän ”alennustilaa” hyväkseen myönsipä se sen tai ei. Vainoharhaisuus tai epäily huolehtii lopusta: Yhdysvallat on antanut liian paljon merkkejä aikomuksistaan esim. Ukrainassa, jotta Venäjä jäisi passiivisena odottamaan, mitä tapahtuu.

Oma mielenkiintoni National Security Archive julkistuksen sensaatiomaisuuteen väljähtyi jo oikeastaan otsakkeen näkemisen jälkeen: onpahan saatu taas yksi aihe ihmisten pelottelemiseksi tai spekulaatioiden käynnistämiseksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti