Ompelijattaren omatunto

Yleltä on tullut viime aikoina parikin hyvää dokumentaarista elokuvaa Suomen itsenäisyyden varhaisilta vuosikymmeniltä. Toinen käsittelee ompelija Martta Koskista ja toinen Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon ihmissuhdetta ja elämänvaiheita. Elokuvat paljastavat äärivasemmiston näkökulman niihin itsenäisyyden ajan vaiheisiin, jolloin käytiin taistelua Suomen suunnasta. Toki sosialistit (kommunistit) olivat koko ajan alakynnessä, joten tasavahvasta taistelusta ei voinut puhua, vaikka Neuvostoliitto olikin kommunistien puolella.

Ville Suhosen käsikirjoittama ja ohjaama ”Ompelijatar” on huolellisesti ja taidokkaasti koottu elämänkerta Martta Koskisesta, joka avaa paitsi näkymän poliittisen ja yhteiskunnalliseen ilmapiiriin, niin myös Koskisen sisäiseen maailmaan. Koskinen oli käynyt vain yhden luokan kansakoulua, mutta itseopiskelun kautta kehittyy lopulta hyvin itseään kirjoittamalla ilmaisevaksi työväen taistelijaksi.

Usko omaan asian on uskomattoman vahva. Sitä ei murra edes Valpon kidutus: ”Heidän on ammuttava minut, muutoin maailma saa tietää, mitä he ovat tehneet minulle”.

Martta Koskinen syntyi Hollolassa ja liittyi punakaartiin, tuomittiin ja joutui vankileirille. Koskista epäiltiin vakavista rikoksista, mutta ei ilmeisesti pystytty todistamaan mitään raskauttavaa. Niinpä hänet armahdettiin jo vuoden 1918 puolella.

Martan taustayhteisöt olivat itsenäisessä Suomessa pannassa. Kommunistinen puolue kiellettiin (samoin sen seuraaja sosialistinen työväenpuolue, joka sai vuoden 1922 eduskuntavaaleissa 27 kansanedustajapaikkaa) ja kumouksellista toimintaa soluttamaan perustettiin Etsivä keskuspoliisi (EK). Martta Koskinen kehitti itseään aktiivisesti 1920-luvulla järjestötyössä ja poliittisessa agitaatiossa.

Martta Koskinen oli epäilemättä vallankumoushenkinen, ja hän oli varma tapaus EK:n kortistoihin. Toiminta oli yhä vaikeampaa 1930-luvulla mm. Lapuan liikkeen takia. Olihan lapualaisten itselleen asettamana tehtävänä ”yhteiskunnan tervehdyttäminen”. Kaikki kommunistitoiminta kiellettiin, joten kannattajat joutuivat painumaan maan alle.

Martta Koskinen joutui myös toimimaan ihmissuhdeverkostojen ja toisaalta aatteen pettureiden kudelmassa. Pettäjät olivat usein läheisiä ihmisiä.

Vuonna 1933 todisteita oli kertynyt riittävästi: Martta Koskinen tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankeuteen. Koko ajan hän toimi ompelijan työssä, myös vankilassa, ”Ateljee Kakolassa”. Vuonna 1935 hän pääsi ehdonalaiseen vapauteen jatkuvan varjostuksen alla. Samoihin aikoihin hän verkostoitui Hertta Kuusisen ja tämän miesystävän Yrjö Leinon kanssa. Hertta Kuusinen muodostui ajan mittaan läheiseksi ystäväksi. Kirjeenvaihto jatkui Martan kuolemaan saakka. Ilmeisesti älykkö Hertta Kuusinen tunsi henkistä sukulaisuutta tähän itseoppineeseen käytännön naiseen.

Mitä Martta Koskisen maanalainen työ oli? Hän kirjoitti tai hänen asunnossaan olevalla kirjoituskoneella kirjoitettiin vallankumouksellista propagandaa ja toisaalta hän toimi viestinviejänä poliittisella kentällä mm. Yrjö Leinoon päin. Käsittääkseni Koskisen työ rajoittui viestien välittämiseen, mutta raskauttavaa oli, että viestit sisälsivät mm. sotasalaisuuksia (ilmatorjuntapattereiden sijainteja ym.). Leinon kautta väylä Moskovaan oli olemassa.

Sodan aikana EK:sta Valtiolliseksi poliisiksi (Valpo) muuttunut salainen poliisi ahdisti yhä tehokkaammin kumouksellisia, ja jatkosodan aikana lähes kaikki kommunistit joutuivat telkkien taakse. Vuodenvaihteessa 1942-43 oli Martta Koskisen vuoro.

Koskisen tapausta käsiteltiin ainakin näennäisen asiallisesti eri oikeusistuimissa. Sotaylioikeudessa moitittiin syytteiden heppoisuutta (”vain viestinviejä”), mutta säilytettiin alemman istuimen päätös: kuolemantuomio. Korkein oikeus säilytti myös tuomion (yksi tuomari äänesti vastaan) eikä vetoomus melko tunteettomalle Rytille tuottanut tulosta.

Martta ei hätkähtänyt kuolemantuomiota, vaan suhtautui siihen varsin tyynesti. Kuitenkin hän halusi elää; siksi hän pyysi armahdusta Rytiltä. Melkoinen profetia sisältyy Martan kirjoitukseen, kun hän totesi, että sodan jälkeen ”sota-ajan tapahtumia tarkastellaan toisin kuin nyt”. Tuomion täytäntöönpano tapahtui 28.9.1943, aivan liian aikaisin, jotta hänen henkensä olisi voitu säästää. Olisi tarvittu vielä vajaa vuosi lisäaikaa ja uskoisin, että häntä ei olisi tuomittu.

Martta Koskisessa on jotain sisäistä suuruutta, jota on syytä kunnioittaa. Hänellä oli oma uskonsa sosialistiseen unelmaan niin kuin tuohon aikaan monella muullakin suomalaisella. Enemmän kuin dogmaattisena kommunistina näen hänet epäilijänä, totuuden etsijänä, kuten hän itsekin viimeisissä kirjoituksissaan totesi. Toipa hän esille senkin, että totuus on kuin maisema, joka muuttuu sen näkökulman mukaan, josta maisemaa katsellaan.

Valpo kidutti häntä tavalla, joka ei kestänyt päivänvaloa (kynsien irti repiminen?). Kuitenkaan Martta Koskinen ei ryhtynyt kavaltajaksi, eikä se hänen kohtaloaan olisi muuttanutkaan. Lupaukset olivat tuohon aikaan tyhjiä.

Sodan aikana Hertta Kuusisen asunnolla klassiseen musiikkiin ihastunut Koskinen olisi toivonut kuulevansa ennen kuolemaansa Beethovenin Eroican. Ehkä tässä on Martan sisäänrakennetun tyyneyden ydin kuoleman edellä. ”Johan tässä on elettykin”, hän sanoi, kun kuuli tuomiostaan.

Martta vakuutti viimeisissä vaiheissa, että hänellä oli hyvä omatunto, ja usko siihen, että oikeus voittaa. Jotain suurta on Martan viimeisessä toivomuksessa, että ei saa vihata ketään, ei saa puhua kostosta.

Ville Suhosen elokuva on kuvaus ihmissuhteista äärimmäisissä olosuhteissa. Luottamus pantiin kovalle koetukselle, eikä se kaikilla kestänyt. Tehtiin paljastuksia, kavallettiin kumppaneita. Tässä valossa Hertta Kuusinen ja Martta Koskinen olivat ne kovimmat ”jätkät”.

Sodassa on sodan lait ja siinä mielessä tuomiolle löytyy perusteita tuon ajan ilmapiirissä. Jokin kuitenkin panee hanttiin. Ehkä Koskisesta olisi tullut – jos olisi saanut elää – SKDL:n kansanedustaja. Hän olisi sopeutunut parlamentarismiin, mutta omista tavoitteistaan hän ei olisi luopunut. Vai olisiko hän jatkanut puurtamista perusjärjestötyössä luonteensa mukaisesti?

”Ompelijattaren” kaltainen ”historiankirjoitus” saa minulta korkean arvosanan. Annetaan ihmisten puhua heidän kirjeidensä äänellä. Ei tarvita mitään ”kokoavaa yhteenvetoa”, jokainen voi itse ratkaista suhtautumisensa Martta Koskiseen.