Jukka Seppinen on kirjoittanut ties kuinka monennen kirjan Suomen lähihistoriasta. Tällä kertaa teoksen nimi on ”Koiviston aika” (Auditorium ja Jukka Seppinen, 2015). Alaotsake kuuluu: ”Mauno Koiviston poliittinen ura”. Kuuntelin Seppisen esityksen kirjastaan Helsingin kirjamessuilla. Minulla oli suunnattomia vaikeuksia kuunnella esitys loppuun, niin yksipuolista Seppisen tarinointi oli.
Kirjan pääfunktio on osoittaa, kuinka heikko pääministeri ja presidentti Mauno Koivisto oli. Häntä ei kuitenkaan arvioida itsenäisesti, vaan suhteessa Kekkoseen, jolloin tilanne vain pahenee. Koivisto on onneton. Mitenkähän paljon tällaista kirjaa myydään? Muutamia satoja? Täytyy toivoa, että lukijat ovat valveutuneita, sillä on suuri vaara, että tämä kirja johdattelee historian harhapoluille. En viitsi sanoa tähän enempää.
Kun arvioi Seppistä, ei oikeastaan kannattaisi mennä itse tapahtumien kronologiaan, vaan seurata hänen kirjoitus- ja ajattelutapaansa. Seppinen juoksee asiat läpi pistäen tosiasiat poikki ja pinoon omien mieltymystensä mukaisesti. Hän ei ole ammattihistorioitsija eikä lähdeluettelo, jota hän kirjamessuilla kehui, tee hänestä yhtään pätevämpää. Kysymys on siitä, miten lähteitä käytetään.
Minun on pinnisteltävä, jotta voisin sanoa jotain rakentavaa tästä kirjasta. Luin sen vain kursoorisesti, myönnettäköön.
Vaikka yritän välttää kirjaa arvioidessani politiikan kronologiaa, on minun pakko ottaa esille jokin vaihe, jonka avulla voin eritellä Seppisen historiankirjoittajan taitoja. Valitsin ajankohdaksi vuodet 1977 ja 1978. Seppinen kirjoittaa aivan uutta historiaa noilta vuosilta. Hämmennyin. Aivan kuin hän olisi tehnyt arkistolöytöjä, joita muut eivät ole vahingossakaan käsitelleet. Lopulta on kysymys kirjoittajan tulkinnoista ja niitä erittelen seuraavassa.
Seppinen etenee kirjoittamistyössään katkelmallisesti kiihdyttäen etenemisvauhdin sellaiseksi, että heikkohermoisemmilta menevät varmaan muutamat faktat sekaisin.
Seppisen mielestä vuodesta 1977 tekee tärkeän Neuvostoliiton politiikan suunnanmuutos koskien Suomea. Neuvostoliitto päätti oma-aloitteisesti ”myöntää” Suomelle aidon ”länsimaisen puolueettomuuden”. Neuvostoliitto ei yleensäkään enää puuttuisi Euroopan tilanteeseen asevoimin, väittää Seppinen. Hän antaa ymmärtää, että Leonid Bresnev oli tullut katumapäälle toimistaan Tsekkoslovakiassa vuonna 1968. Seppinen viittaa saamansa kommunikealuonnokseen, jossa ”kävi ensi silmäyksellä ilmi, että Neuvostoliitto tunnusti Suomen puolueettomuusaseman”.
Tosiasia on, että Suomen ja Neuvostoliiton vierailukommunikeoissa puolueettomuus määritettiin ”pyrkimykseksi rauhantahtoiseen puolueettomuuspolitiikkaan” sekä ennen vuotta 1977 että sen jälkeen. Määritelmä oli voimassa vuodesta 1971 vuoteen 1987, siis vain ”pyrkimys”.
Seppisen mukaan Bresnev vahvisti kansanrintamavaiheen lopullisen päättymisen Kekkoselle Kremlissä valtiovierailun aikana 17.5.1977. Seppinen antaa ymmärtää, että presidentti Nikolai Podgornyi oli ”syyllinen” yrityksiin kaataa Suomen puolueettomuusasema vuodesta 1969 lähtien. Niinpä Podgornyi sai mennä! Ihanko tämän takia?
Näillä lauseilla Seppinen puhdistaa pöydän Koiviston presidenttikauden edestä. Koivistolle ei jäänyt ulkopoliittisia rasitteita. Kekkonen hoiti asiat kuntoon ja Koivistolle jäi lähinnä saattaa itsensä uudelleen vaikeuksiin liiallisten KGB-sidonnaisuuksien johdosta myöhemmin presidenttinä! Ohueksi käy Seppisen historianäkemys!
Seppinen antaa ymmärtää, että Koivisto ei pannut tikkua ristiin Breznevin tarjotessa avuliasta kättä Suomen puolueettomuuden varmistamiseksi. Toista oli Kekkonen, hänelle ”Suomen puolueettomuus oli elämäntyötä, Koivistolle torjuttava suure”. Terve.
Seppisen tekstin kummallisuudet tulevat esille, kun hän toteaa Vladimir Stepanovin ”epäonnistuneen NKP:n poliittisissa vallankumoustavoitteissa suurlähettiläänä 1974-77”. Omituista tässä ei ole se, että Stepanovilla oli vallankumouksellisia haaveita, vaan se, että Seppinen potkaisee Stepanovin politiikan sivuraiteelle jo vuonna 1977. Omituista tässä on se, että Stepanov oli Suomen suurlähettiläänä heinäkuuhun 1979 saakka ja touhusi dynaamisesti muutoksia Suomen asemaan myös vuoden 1977 jälkeen.
Tällainen muutos oli ns. ”sotaharjoitusepisodi” vuonna 1978. Jos kerran Suomi ja Neuvostoliitto olivat sopineet Suomen ”läntisestä puolueettomuudesta” jo vuonna 1977, niin miksi Neuvostoliitto yritti painostaa Suomea esikuntayhteistyöhön ja sotaharjoituksiin vielä vuonna 1978?
Jostakin syystä Seppinen sivuuttaa koko sotaharjoitusdraaman parilla rivillä yli 400-sivuisessa kirjassaan! Jos puolustusvoimain silloinen komentaja Lauri Sutela eläisi, hän varmaan panisi - vaikka herrasmies olikin - ankaran vastalauseen tällaiselle historiahuitaisulle. Vladimir Stepanov oli – päinvastoin kuin Seppinen antaa ymmärtää – voimissaan vuonna 1978, ja järjesteli korkealla neuvostohierarkiassa olleen puolustusministeri Dmitri Ustinovin vierailun Suomeen sotaharjoitusyhteistyön käynnistämiseksi. Tapausta on pidetty ainakin tähän saakka merkittävänä – ja jopa dramaattisena - tapahtumana Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa.
Seppisen logiikalla - Bresnevin puolueettomuuslupauksesta johtuen - Neuvostoliiton painostusta ei olisi pitänyt tapahtua enää vuonna 1978. Juuri tässä tulee esille Seppisen taipumus kirjoittaa historiaa oman näköisekseen.
Eri asia on sitten, että Kekkonen ei selvästikään pystynyt pitämään puoliaan Stepanovia vastaan sotaharjoituskysymyksessä, vaan likainen työ jäi Lauri Sutelalle, joka selvästi piti Kekkosta pystyssä Stepanovin tungettelujen keskellä. Sutela käytännössä torpedoi esikuntayhteistyön ja vaikutti ratkaisevasti, ettei Kekkonen tehnyt sotaharjoitusasiassa virhettä.
Vuoden 1977 ”puolueettomuuslupaus” joutuu siksikin outoon valoon, että Neuvostoliitto palasi sotaharjoitusteemaan useita kertoja vuoden 1978 jälkeen. Näin tapahtui mm. Lauri Sutelan ja pääesikunnan päällikkö Paavo Junttilan vierailujen yhteydessä Neuvostoliitossa. Molemmat kenraalit taistelivat Suomen puolueettomuusaseman puolesta!
Yhteenvetona minun on sanottava, että harvoin olen nähnyt niin subjektiivista historiantulkintaa, kuin mitä Seppinen edustaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti