sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Aikamatkalla

Olen vapautunut ansiotyöstä. Ympäristö taisi pitää minua hyvin työorientoituneena. Ehkä niinkin: pidin työstäni. Tapahtui kuitenkin monta kertaa, että työ, asema vaati olemaan sanomatta jotain sellaista, jota teki mieli sanoa. Panin merkille, että jotkut virkamiespomot, jotka avasivat suunsa olivat jotenkin poikkeushahmoja. Mutta eihän sitä voi tunnustaa olleensa ”virkamiesmäinen”. Ai että inhoan tuota sanaa! Toimin taustalta käsin, valmistelin huolellisesti asiat ja iskin selustasta.

Minultakin jäi se suuri totuuden paljastava puhe pitämättä. Onneksi! Kun mietin, mitä olisin sanonut, tunnen myötähäpeää pitämättä jääneen puheen sisällöstä. Fiksuimmat hetket ovat usein niitä, kun on jättänyt sanomatta, mikä on mielessä.

Toista on nyt. Saan sanoa kaikkea, mitä mieleen juolahtaa. Ainakin melkein. Kukaan ei kiellä. Tunnen olevani kaikista velvoitteista - joskaan en vastuista - vapaa. Jos joku ei tykkää, mitä sanon, niin mietin onko tuosta opittavaa vai olemmeko vain eri mieltä.

Yritän välttää kaikin tavoin sanomasta tuota surullisenkuuluisaa lausetta ”toista oli ennen”. Se on kiellettyjen sanontojen listalla aivan kärkipäässä. Se on historianihmiselle kova paikka. Silti jään usein kiinni itse vanhojen aikojen kultaamisesta. Yritän kuitenkin elää tätä päivää. Yritän miettiä, että vaikkapa ennenkuulumaton pakolaisvirta on vain siedätyshoitoa. On sopeuduttava uuteen maailmaan. Sopeudu tai kärsi!

Olen hyvinvointiyhteiskunnan lapsi. Monien mielestä se on, jos ei kaiken pahan alku, niin kuitenkin auttamatta mennyttä maailmaa. Saanko puolustaa sitä historiallisena ilmiönä, siis sitä, että koulutin itseni lähes maksutta, että sain kaiken mahdollisen terveydenhoidon maksutta – myös silloin, kun hengenlähtö oli lähellä? Tunteille ei voi mitään: olen kiitollisuudenvelassa monesta tälle yhteiskunnalle. En usko, että voin luopua tästä ajattelustani. Kerron siis jälkipolville, mitä hyvää ja parannettavaa tässä yhteiskuntamallissamme oli ja on.

Sivistys on ihmeellinen asia. Hankimmeko me suomalaiset tietoa tiedon vuoksi, vai otammeko tiedosta tehot irti vain hyöty mielessä. Kyllä minä jotenkin uskon, että eteläkorealaiset ovat paljon hyötykeskeisempiä: tehdään niitä asioita, joista tulokset irtoavat. Ja he ovat onnistuneet tehokkuudessaan. Mutta sivistys on paljon muutakin. Hiljaa sisimmässäni myönnän, että saamamme koulutus voi olla ”tehotonta”, mutta sekö on kaiken mittari? Voisin sanoa muutaman sanan sydämensivistyksestä…..

On toisenkinlaista ajattelua: päivä saa ”piristyksensä”, kun joku lähellä oleva keski-ikäinen mies sanoo lukeneensa viimeksi kirjan Peppi Pitkätossusta…..

Yksi vuoden kohokohdista on tältä vuodelta takana päin, Helsingin kirjamessut. Odotukset olivat taas korkealla, niin kuin aina pikkupettymyksen edellä! Heh. No, ei sentään, koin tilaisuuden antoisana. Väen paljous tietenkin jossain vaiheessa ahdisti, mutta eikö rynnäkkö juuri kerro ihmisten sivistystarpeesta, joka on suomalaisen yhteiskunnan paras piirre. Olen siitä ylpeä.

Aina kirjamessujen alla saan ”antikvariaattitartunnan”. Minulla on salainen viehtymys perehtyä siihen, mitä ihmiset ajattelivat ennen. Seurojen, apujen suomenkuvalehtien, urheilunkuva-aittojen ym. kautta perehdyn 1950-luvun mainoksiin. Minulla on suunnaton tarve analysoida lehtien mainoksia. Mikä uskomaton maailma! Entä sitten vanhojen lehtien artikkelit? Niissä on jotain erityistä! Niissä kunnioitetaan haastattelun kohdetta ylenpalttisesti. Kieli on korrektia, ei puhettakaan sensaation tavoittelusta. Ja SILTI lehtiä myytiin.

:::::::::::::::::::::::::::

Luin taas vaihteeksi Kurjensaarta, tuota maanis-depressiivistä esseistiä (vai pitääkö puhua kaksisuuntaisen mielialan korostumisesta?). Annetaanpa miehen itse kertoa mustanpuhuvista ajatuksistaan: ”Nyt olen vanha ikävä herra, joka paikkakunnalle ensi kertaa saapuessaan kysyy, mitä ongelmia, tuskia ja vaikeuksia teillä on täällä” tai sitten hän on positiivisten näkyjen mies: ”Se oli aurinkomatka. Olin omien ihmisteni keskellä, täydessä harmoniassa ja tulin ajatelleeksi, että olen huipulla. En pyydä elämältä mitään enempää” (lainaukset päiväkirjamuotoisesta kirjasta ”Syntynyt sivulliseksi”, 1973). Tärkeää on kuitenkin, että hän paljastaa omia mielenliikkeitään meille perässä tuleville.

Kurjensaari koskettelee aivan olemisen koskettavimpia tuntoja, kun hän sanoo itsensä kaltaisten sosiaalisten ihmisten huomion kiinnittyvän asosiaalisiin ihmisiin: heistä puhutaan ja he herättävät huomiota. Epäsosiaalinen ihminen on sosiaalisesti ajattelevan yhteiskunnan sankari. Ja todellakin epäsosiaalinen ihminen auttaa epäkohtien korjaamisessa – epäkohta tosin on usein hän itse.

Kurjensaari puhuu konservatismin viehätyksestä, kun ikää tulee lisää. Minussa on niin paljon kuusikymmentälukulaisuutta, etten pysty ajattelemaan samalla tavoin. Haluan asettaa kyseenalaiseksi totutun, kaikkien muiden toistaman viisauden tai tyhmyyden. Mutta Kurjensaarella olikin elämä, joka ulottui kansalaissodan päivistä 1930-luvun myllerryksen kautta maailmansodan rintamapalvelukseen ja siitä moderniin Suomeen. Peter von Bagh tunnustautuu muistelmissaan Kurjensaaren seuraajaksi, ja todellakin mielestäni von Bagh on itsenäisyyden ajan ”kuvallinen Kurjensaari”.

Kurjensaari tuo esille kiusallisia vertailukohtia, esimerkiksi ammattiyhdistysliikkeen kamppailun olemassaolonsa ja oikeuksiensa puolesta 1920- ja 30-luvulla - jota hän ihailee - ja nykyisen (1973) tilanteen välillä, kun joutuu katselemaan ”kevytmielisiä lakkoja ja avainasemassa olevien työntekijäryhmien häikäilemätöntä asemansa hyväksikäyttöä”. Tuomio kuuluu: ”ihminen pilaa kaiken”. Joudun itse taistelemaan omatuntoni kanssa yrittäessäni löytää perusteluja tämän päivän mielenilmauksille. Kaipaako tässä kaiken kyseenalaistaja menneiden päivien loistokkaita, oikeudenmukaisia taisteluja, joille ei enää löydy perusteita?

Jossain vaiheessa ikääntymistä kuuluu sanoa, että ”nuoriin minä luotan” tai ”nuorissa on tulevaisuus”. Kakistelematta en niele tällaisia sloganeita. Muistan kuinka omassa nuoruudessani 1960-luvun lopulla puhuttiin, että nyt määrällinen hyvinvoinnin taso on riittävän korkealla. Oli syytä ruveta panostamaan elintason sijasta elämänlaatuun. Kuten tiedetään elintason kasvattamisesta ei sittemmin haluttu missään tapauksessa tinkiä. Elämän laatukysymykset tulivat mukana siinä sivussa, jos tulivat.

Nuoriso on suurin piirtein yhtä hyvää tai huonoa kuin omana aikananikin. Sivistyksestä puheenollen ainakin tiedon hankintakeinot ovat monipuolistuneet dramaattisesti. Minä tavailin Otavan Pienestä tietosanakirjasta tiedonjyväsiä (4 osaa, kuudes muuttamaton painos) vuodelta 1956. On siitä vähän matkaa internetin eliksiiriin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti