Antero Holmila ja Simo Mikkonen ovat kirjoittaneet kirjan välittömästi sotaa seuranneista tapahtumista ”Suomi sodan jälkeen. Pelon, katkeruuden ja toivon vuodet 1944-1949” (Atena, 2015). Myönnän, että suhtauduin aluksi kirjaan hiukan epäluuloisesti: pystyvätkö kirjoittajat löytämään uusia näkökulmia paljon pureskeltuun aiheeseen. Mitään mullistavaa ei toki paljastu, mutta pidin kirjan asenteettomasta otteesta (niitä asenteellisia kauhukuvien maalauksia on kyllä ilmestynyt riittävästi).
Arvioin kirjaa seuraavassa joidenkin sen keskeisten teemojen näkökulmasta. Holmila ja Mikkonen ottavat tehtäväkseen kyseenalaistaa joitakin myyttejä, jotka ovat jääneet elämään sodan jälkeisistä vuosista. Tunnetuin näistä on käsite ”vaaran vuodet”, jonka mukaan Suomi oli Venäjän uhan alla konkreettisesti ja jopa miehitys oli sodan jälkeen mahdollinen. Historiaa on taipumus dramatisoida ja varsinkin siihen sortuvat aikalaiset: ”olimme jatkuvan uhan alla”.
Kirjoittajat korostavat jo 1930-luvulla luotua viholliskuvaa Neuvostoliitosta. Sotavuodet eivät suinkaan häivyttäneet vihaa, vaan vahvistivat sitä. Sodan jälkeisille päättäjille lankesi raskas vastuu vapautua tuosta viholliskuvasta.
Oleellinen on myös seuraava kirjassa esitetty toteamus: ”Vaikka ulkopolitiikassa oltiin Neuvostoliiton osalta varovaisia, oltiin vielä kaukana suomettuneisuuden ajan huomaavaisuudesta Neuvostoliittoa kohtaan.” Sanoisin, että kysymys oli 1970-luvulla nöyristelystä, jota ei ilmennyt 1940-luvulla.
Kirjoittajat haluaisivatkin puhua 1940-luvun lopun vaaran vuosien sijasta ”pelon vuosista”. Tykästyin tähän ilmaisuun. Ei mielestäni ole kysymys siitä, etteikö noihin vuosiin olisi liittynyt vaaran elementtejä, mutta sittenkin kysymys oli ensi sijassa kotikommunistien retoriikasta. Pelon vuodet kuvaavat niitä tuntoja, joita ihmisillä oli pelottelevan informaation vuoksi. Pelot olivat ymmärrettäviä, mutta tosiasiallista kumousvaaraa ei ollut. Neuvostoliitto jätti vallananastamisen keinot suomalaisten kehiteltäväksi, mutta meikäläisissä kommunisteissa ei ollut kumouksellisia tarpeeksi. Kommunisteja leimasi eräänlainen saamattomuus! Myös demokratian linnakkeet olivat Suomessa vahvat.
Mistä johtui Neuvostoliiton puutteellinen aloitteellisuus? Minusta näyttää, että Neuvostoliitto oli tyytyväinen toisen maailmansodan saavutuksiinsa, se ei halunnut rikkoa sovittuja sopimuksia vaan operoi alueilla, jotka se oli toisessa maailmansodassa miehittänyt. Se oli saavuttanut kaikki tavoitteet päärintamilla. Myös Ruotsin vastareaktio (sopimuksellinen lännen leiriin liittyminen) olisi ollut todennäköinen seuraus Suomen miehityspyrkimyksistä.
Yksi syy Neuvostoliiton passiivisuuteen oli varmaanikin hyvin sujuneet sotakorvaustoimitukset. Niitä ei haluttu vaarantaa, sillä toimitetun tavaran laatu oli todettu korkeatasoiseksi. Pelot siis osoittautuivat vaaroja suuremmiksi. Kommunistien ja Neuvostoliiton tavoitteena oli koota kaikki yhteistyövoimat Suomi-Neuvostoliitto-seuraan. Aluksi menestys olikin suuri, seuraan liittyi väkeä kaikista kansalaispiireistä, kuka mistäkin syystä. Mutta jo 1950-luvun alkuun tultaessa, poistuma SNS:stä kasvoi merkittäväksi.
Ratkaiseva este kommunistien menestymiselle - toimittaessa demokratian keinoin - löytyi vasemmiston jakautumisesta. Raivokkaassa taistelussa vallasta työpaikoilla ja edustuksellisissa elimissä kommunistit eivät onnistuneet syrjäyttämään sosiaalidemokraatteja , jotka linnoittautuivat skandinaavisen hyvinvointiyhteiskunnan tavoitteiden taakse.
Tosipaikan tullen sdp:n organisoitumiskyky oli aivan eri luokkaa kuin kommunisteilla. Sdp:n vasen laita kyllä vuosi SKDL:ään, mutta kommunistien toivomaa yhtenäistä kansanrintamaa ei syntynyt, se ei ollut lähelläkään. Kansandemokraattien mallina oli Itä-Euroopan puolueiden järjestäytyminen sen tavoitteiden taakse, mutta Suomessa liberaalin demokratian juuret olivat liian vahvat, jotta tavoitteissa olisi onnistuttu.
Eräänä syynä kommunistien menestymättömyydelle Suomessa kirjoittajat pitävät tottumattomuutta ”barrikadikommunismiin”. Mieluiten haluttiin edetä ”ministerikommunismin” kautta. Presidentti Paasikiven rooli oli merkittävä juuri sen takia, että hän sitoi kommunistit parlamentaariseen työhön ministeripaikkojen avulla.
Myyttien purkaminen jatkuu kirjassa jälleenrakennuksen ja kansan yhtenäisyyden uudelleen arvioinnilla. Oleellinen osa tätä prosessia oli evakoiden asuttaminen. Toki ristiriidat kantaväestön ja evakoiden välillä eivät ole tänään mikään paljastus, mutta toisaalta kansakunnan muistissa ovat selvästi painottuneet yhteiset edut ristiriitojen sijaan, jotka kuitenkin olivat todellisuutta. Kirjassa toppuutellaan liiallista hehkutusta kansakunnan yhtenäisyydestä noina turhaumien ja toiveiden vuosina, koska se ei edusta todellisuudessa tapahtunutta.
Teoksessa käydään lukuisin esimerkein läpi myytinmurtamismielessä evakkojen kokemuksia usein näiden omien kertomusten kautta. Tapakulttuurien erot, katastrofaalinen asuntopula, vieras uskonto (koskien ortodoksikarjalaisia) olivat muun muassa syitä hitaalle integroitumiselle kantaväestöön.
Yleinen harmaa ilottomuus” leimasi kansalaisten arkea sodan jälkeisinä vuosina. Tästä poikkeuksen muodostivat kommunistit, joiden odotukset uuden yhteiskunnan luomiseksi olivat optimistisia. Hohto kuitenkin himmeni nopeasti.
Hyvin mielenkiintoinen osa kirjassa on naisnäkökulma sodanjälkeisiin vuosiin. Miehinen maskuliininen auktoriteetti vietti sattuneesta syystä riemujuhliaan. Sodan käyneille miehille oli löydettävä paikka yhteiskunnasta ja naisten sodan aikana valtaamat työpaikat joutuivat nyt uuden harkinnan kohteiksi. Naisilta odotettiin väistymistä miesten tieltä kotilieden ääreen. Toisaalta kirjassa tuodaan esille, että naisten väistyminen työelämästä ei lopulta ollut merkittävää, ja että naisten osuus kääntyi uudelleen nousuun jo vuonna 1946. Varsinkin kommunistit korostivat naisten oikeutta pysyä työelämässä.
”Suomi sodan jälkeen” on hyvä kertauskirja sodan jälkeisistä vuosista. Se pyrkii luomaan uutta tulkintaa paljon keskustelluista tapahtumista ainakin osin onnistuen siinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti