Viimeisessä T&Y-lehdessä Hannu Uusitalo pohtii mielenkiintoisella tavalla tulonjaon, tasa-arvon ja tehokkuuden välistä suhdetta. Uusitalo ottaa lähtökohdaksi hyvinvointivaltion keskeiset piirteet, joiksi hän nimeää tasa-arvon, vapauden ja tehokkuuden. Lähestymistapa on pohjoismaalaiselle helppo omaksua.
Miten pitkälle tulonjaon tasauksessa voidaan mennä? Vai tuottavatko selkeät tuloerot tehokkaimman tuloksen?
Tehokkuushäviön puoltajia löytyy.
Uusitalo viittaa Arthur Okuniin (1975), joka totesi taloudellisen tasa-arvon ja tehokkuuden olevan toistensa kanssa ristiriitaisia tavoitteita. Okunin mukaan tehokkuus saavutetaan sallimalla tulojen, omaisuuden, sosiaalisen aseman ja vallan eriarvoisuutta.
Meillä Suomessa em. linjaa edustaa ehkä puhtaimmin Björn Wahlroos, joka on viime aikoina melko brutaalilla tavalla korostanut ihmisten osaamis- ja fiksuuseroja. Sanalla sanoen näkemys on hyvin elitistinen. Hän tuntuu kaipaavan erojen tunnustamista ihmisten välillä ja siten peitellysti ja mystisesti paluuta sääty-yhteiskunnan asetelmiin.
Hämmentävää tämä näkemys on sitä taustaa vasten, että melkein missä tahansa edistyksellisyyttä, onnistumista ja onnellisuutta mittaavassa kansainvälisissä tutkimuksissa Pohjoismaat sijoittuvat aivan kärkeen.
Yhdysvalloissa on jo pitkään ihmetelty sosiaalisen liikkuvuuden (koheesion) vähenemistä. Isoiksi venähtäneet tuloerot siirtyvät seuraavalle sukupolvelle. Kalliit koulutuskustannukset tai muut syyt ovat estäneet ihmisiä etenemästä elämässään. Kengänkiillottajasta miljonääriksi ei enää toimi.
Ehkä todennäköisimmin tässä on kysymys siitä, että nyt tarvitaan koulutusta osaamista vaativiin ammatteihin ja monelta puuttuu koulutusvalmius tai mahdollisuudet edetä. Tuloerot näyttäisivät tuhoavan ammatissa etenemisen edellytyksiä. Sen sijaan on muodostunut köyhien pienipalkkaisia töitä, jotka eivät mahdollista sosiaalisen koheesion toteutumista. Kyynikot voivat sanoa, että tallaisia tehtäviä hoitavia ihmisiä tarvitaan ja siksi vähäinen koulutus on ikään kuin hyödyksi.
Myös tuloerojen yhteys terveyseroihin kehittyneissä länsimaissa näyttää selvältä. Paljon keskustelua herättäneiden Richard Wilkinsonin ja Kate Pickettin tutkimusten mukaan tulos on aivan selvä: mitä suuremmat tuloerot sitä enemmän terveys- ja sosiaaliongelmia. Selvimmin tämä näkyy USA:ssa, Portugalissa ja Isossa Britanniassa. Skandinavian maat ja Japani löytyvät kuvaajan toisesta päästä.
Suuret tuloerot vaikuttavat konkreettisesti mielenterveysongelmien, lapsikuolleisuuden ym. yleisyyteen. Todisteet näyttävät vankkumattomilta: suurilla tuloeroilla on paljon negatiivisia vaikutuksia.
Kun Suomessa on kysytty leikkausten oikeudenmukaisuuden mallia tulevan hallitusohjelman laadinnan yhteydessä, on pääosa ihmisistä ollut sitä mieltä, että leikkausten pitää kohdistua oikeudenmukaisesti. Tämä on viite siihen suuntaan, että ihmiset tarkkailevat koko ajan tuloerovaikutuksia ja haluaisivat kontrolloida niitä.
Tietenkin on oltava valmis esittämään kriittisiä kysymyksiä. Onko siis tuloerojen pienuus vaikuttanut meillä korkealle arvostetun kansansivistystyön menestykseen? Hyvin varmasti näin, mutta toisaalta niiden yhteiskunnallisten vaikuttajien työ, jotka panivat alulle laajamittaisen kansalaisten sivistämisen on myös ratkaisevaa.
Mielenkiintoista on, että suomalainen kansansivistystyö käynnistyi 1800-luvulla köyhäinkouluissa. Vielä Snellmanin sivistyskäsitettä voidaan kritisoida elitistiseksi (kiistämättä hänen vaikutustaan kansansivistystyön kehittämiseen). Kun Venäjän valtio ei ollut kovin kiinnostunut kansansivistystyöstä, käynnistyivät ensimmäiset kansakoulut kaukonäköisten kartanonomistajien ja tehtailijoiden toimesta. Vaikka oppivelvollisuutta ei ollut vielä 1800-luvun lopulla, mahdollistui varsin kunnianhimoinen kansakoululaitos jo 1800-luvun lopulla.
Kansansivistystahto oli Suomessa korkea ja sen rinnalla sivistyksellinen tasa-arvo. Kun oppivelvollisuuslaki säädettiin vuonna 1921, ei suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa tasa-arvotavoitteineen ollut nyt tuntemassamme muodossa vielä olemassa, mutta tasa-arvon tahtotila oli vahva.
Opetuksen maksuttomuus yliopistotasolle saakka on selkeästi tuloeroja pienentävä. Se on oleellinen osa hyvinvointiyhteiskunnan sisältöä.
Vaikka edellä on tarkasteltu vain yhtä osaa maltillisten tuloerojen Suomesta, on koulutus hyvä esimerkki kaiken kattavasta yhteiskunnallisesta kehityksestä, jolla on varmistettu kansalaisten mahdollisimman kannustava kohtelu.
Sivistyksellisen tasa-arvon tavoite ja maltillisten tuloerojen yhteiskunnallinen malli etenivät vuorovaikutteisesti. Paluuta piikayhteiskuntaan ei ole, vaikka Björn Wahlroos ilmeisen kaihoisasti sitä ajattelee: hän panee merkille uusimmassa kirjassaan yksityiskodeissa olevan palvelusväen vähenemisen viime vuosisadan alkupuoliskon noin kolmanneksesta nykyiseen noin yhteen prosenttiin.
Tuloerojen kasvu on tunnustettava myös oikeudenmukaisuuden näkökulmasta,tegnologian kehitys vaikkapa metsätollisuudessa on tehnyt tuotannosta entistä pääomavaltaisempaa, yksi yritys hoitaa puun kannolta tehtaalle. aiakaisemmin tehtaiden raakaaine huolto kylvi ostovoimaa sadoille tämänpäivän näkökulmasta turhille suorittjille, mikä kuitenkin piti talouskasvun käynnissä. Takavuosina palvelusammattien nousu, ei talouskasvun näkökulmasta ollut erityisen onnistunutta, pienillä palkoilla ei paljon kuluteta saati investoida. Tämänpäivän ja ilmeisesti tulevaisuudenkin riesana melkoiselle osalle palkansaajia on sinnitteliän ja selviytyjän arjesta osa tarjolla. Edellämainitun tuottavuuden ja työhönpanostamisen näkökulmasta kiikunkaakun taloudensa kanssa pärjäävä työvoima ei varmaankaan ole työnantajansa kannalta parhaassa mahdollisessa luovuuden tilassa, kun siviili elämän taloudelliset huolet selviytymisestä painavat takaraivossa. Olen odottanut tämänkaltaista avausta työelämää koskevaan keskusteluun.
VastaaPoista