WEF (Maailman talousforum) on vastikään listannut Suomen ykköseksi inhimillisen pääoman mittareilla. Raportissa vertailtiin 124 maan kansalaisten koulutus- ja taitotasoa sekä niiden hyödyntämistä työmarkkinoilla. Miten tämä tulos sopii yksiin EU:n tuoreen varoituksen kanssa, jonka Suomi sai juuri taloudenhoidostaan?
Pari seikkaa nostaisin esille. Ensinnäkin nämä mittarit mittaavat mennyttä aikaa, ja tästä näkökulmasta Suomi on oikeasti hoitanut asiansa hyvin. Toiseksi on syytä tuoda esille, että olemme tällä hetkellä tilanteessa, jossa meillä on vaikeuksia ylläpitää saavutettua ”inhimillisen pääoman” tasoa.
Yhteenvedonomaisesti uskallan kyllä tulkita, että osa talouden hoidon kiroamisesta on itseruoskintaa. Meillä EU:n huomautukset tahtovat luoda vaikutuksen ikään kuin lekalla lyötäisiin päähän. Totta kai korjausliike joudutaan tekemään, mutta ainoa pelkoni on, että se tehdään liian ronskeilla otteilla unohtaen ikävät vastavaikutukset talouteen Eduskuntavaalien aikaan puhuttiin arvoista ehkä enemmän kuin mistään muusta asiasta. Professori Klaus Helkama on kirjoittanut mainion teoksen aiheesta nimellä ”Suomalaisten arvot” (SKS, 2015). Edellä kerrottuun liittyen haluaisin kysyä, mitkä ovat ne arvot, jotka ovat johtaneet Suomen menestystarinaan? Erityisesti kiinnitän huomiota arvopohjan muutoksiin muutamien viime vuosikymmenten aikana.
Suomen menestys on paljolti luottamusyhteiskunnan ja siihen kiinteästi liittyvän kilpailukyvyn ansiota. Luottamusyhteiskunnan mittarina voisi kansanomaisesti käyttää luottoa ventovieraaseen ihmiseen, siis esimerkiksi viranomaiseen. Suomi on erilaissa rehellisyystesteissä, jossa esim. lompakko sijoitetaan julkiselle paikalle ja sitten tarkkaillaan palautetaanko se omistajalle vai varastetaanko, aivan kärkisijoilla, usein ykkösenä.
Rehellisyys on selkeästi yksi arvo, jolla suomalaiset pärjäävät. Rehellisyyden arvostus on myös säilynyt kohtuullisen hyvin, sen todistavat aivan viime aikoina tehdyt tutkimukset.
Tasa-arvo on yksi menestyspilareistamme. Tutkimusten mukaan sillä on keskeinen osa kansakunnan menestyksessä. Monet ovat kuitenkin asettaneet viime aikoina kyseenalaiseksi koko käsitteen ja leimanneet sen jotenkin tekopyhäksi, yliarvostetuksi.
On jopa katsottu, että eriarvoisuus lisää talouden kykyä kasvaa. Todisteita tästä on hyvin vähän.
Helkama toteaa, että ”jokaisella sukupolvella tuntuu olevan taipumus nähdä oma aikansa arvomurroksen aikakautena, mutta arvomuutos on todellisuudessa useimmiten vähittäistä ja hidasta”. Onhan se jotenkin kohtalonmaista kuulua ”kadotettuun sukupolveen”. Jotakin on kuitenkin tapahtunut. Seuraavassa tuon esille joitakin todettuja muutoksia viime vuosikymmeninä.
Tasa-arvoisuutta mitataan Gini-indeksillä, jossa luku 100 kuvaa mahdollisimman epätasa-arvoista tulonjakoa ja luku nolla tasa-arvoista. Monesti on todettu, että 1980-luku oli Suomen ”paras ” vuosikymmen, kun ihmisiltä on asiaa kysytty. Vuonna 1987 Gini-indeksi oli 18,7. Esimerkiksi vuonna 2013 se oli 26,5. Muutos on merkittävä eriarvoistuvaan suuntaan, vaikka jälkimmäinen lukema sinänsä on vielä kansainvälisesti hyvä.
Mitkä arvojen muutokset ovat olleet ilmeisimpiä? Nousussa ovat tutkimusten mukaan olleet yksilökeskeisyys, vapaus ja rohkeus. Sen sijaan joskus 1970-luvulla aivan kärjessä ollut itsekuri on ollut laskussa. Minäkeskeisyyden tieltä ovat väistyneet globaalit arvot, kuten maailmanrauha, nälän poistaminen maailmasta ja luonnon säilyminen turmeltumattomana.
Tilaa on vallannut ”menestyjät – luuserit” -ajattelutapa. Kaupallisilla TV-kanavilla ovat yleistyneet ”heikoin lenkki” -tyyppiset ohjelmat. Yksityistämisaalto laajeni 80-luvun loppua kohti kiihtyen. Kaikki tämä voidaan kytkeä uusliberalismi -trendiin, joka voitti alaa 1980-luvulta alkaen. Helkama ottaa mielenkiintoisella tavalla Nokian esimerkiksi itsetarkoituksellisesta kilpailukeskeisestä ajattelusta, joka lopulta johti yhtiön tuhon tielle. Rohkea päätelmä, mutta totta on, että kilpailu Nokian sisällä keskeisten osaajien välillä heikensi ilmapiiriä ja tulosta.
Olen joskus leimannut 1980-luvun yhden asian vuosikymmeneksi ehkä hieman kevyin perustein, mutta 1980-luvun loppu oli kyllä huimien taloudellisten riskien ja rahan vallan aikaa. Sääntelyn purulla oli raskas hinta.
Vastareaktio kuitenkin tuli: julkisten palvelujen yksityistämisen kannatus putosi kansalaisten keskuudessa noin neljäsosasta noin viidesosaan uudella vuosituhannella. Turvallisuus, perinteet ja yhdenmukaisuus vahvistivat asemiaan 2000-luvulla.
Talouden syvä taantuma on edelleen voimistanut konservatiivisia arvoja. Heikko talouskasvu ja eriarvoisuuden lisääntyminen ovat edenneet läpi Euroopan. Meillä Suomessa perussuomalaisten menestyksen myötä uskonnollisuus, perinnearvot ja kansallismielisyys ovat voimistuneet.
Ympäristönsuojelu ja väestön marginaaliryhmät ovat olleet vastatuulessa ja osin syyllistämisen kohteena esimerkiksi talouden vaikeuksien takia.
Kaiken kaikkiaan liberaalit arvot ovat nähdäkseni joutuneet haastajan asemaan esimerkiksi juuri pidettyjen eduskuntavaalien näkökulmasta tarkasteltuna. Toisaalta käytännössä koko vasemmiston oppositioasema luo potentiaalia nostaa liberaaleja arvoja. Tilanne on monitahoinen.
Luottamusyhteiskunta on joutunut koville, kun eriarvoisuus ja yksilölliset arvot ovat voimistuneet. Samalla demokratia on joissakin maissa kriisiytynyt ja vähemmistöhallituksia on muodostettu runsaasti.
Pohjoismaiden järjestelmällä on hyvät puolustus- ja suojausmekanismit vanhastaan eriarvoistavaa ja pirstouttavaa trendiä vastaan, joten hätäisiin johtopäätöksiin ei ole aihetta. Amerikkalaistyyppisestä polarisoitumisesta ei ainakaan vielä ole selviä merkkejä. Yhtenä syynä tähän Helkama näkee vahvat vapaaehtoistyön ja yhdistystoiminnan perinteet. Rikkaat ja köyhät osallistuvat samoihin harrasteisiin.
Itse näkisin kyllä pääsyynä vahvan skandinaavisen arvopohjan ja demokraattisen tasa-arvoperinteen, vaikka globaali talous aiheuttaakin kolhuja demokratian panssariin.
Voiko valtio olla ”matalan luottamustason tasapainossa?” Hyvä kysymys. Tällaisen trendin uhka leijuu ilmassa yhteiskuntafilosofi Francis Fukujaman mukaan. Vahinko olisi suuri, jos nyt annetaan luottamusyhteiskunnan rapistua säästöpaineissa. On myönnettävä, että luottamusyhteiskuntaan kohdistuu selvästi sitä heikentäviä paineita.
Demokratiaan pitääkin kohdistaa kritiikkiä jo sen itsensä kehittymisen takia, mutta joissakin tapauksissa näkyy pyrkimyksiä sopia asiat tyystin pienemmissä piireissä ja arvostella kansanvaltaa ikään kuin kehityksen jarruna. Toinen tärkeä aspekti on sellaisen polarisoinnin välttäminen, jossa me ilmoitamme omahyväisesti kuuluvamme - kritiikittä - ”läntiseen arvoyhteisöön”, läntisin arvopohjin ja ”ne muut” ovat kelvottomia vaihtoehtoja. ”Itäiseen arvopohjaan” pitää ainakin kohdistaa utelias tiedonhalu, vaikkei hyväksyisikään itse menettelytapoja.
Arvottaisin itse korkealle meitä henkisesti lähellä olevan skandinaavisen arvopohjan ja näen ”läntisessä arvoperheessä” tässä kohden jakautumistrendiä, joka ilmenee arvotutkimuksissa Skandinavian maiden erottumisena omaksi ryhmittymäkseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti