sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Onko liittoutumattomuus moraalitonta?

Kylmän sodan historia tarjoaa hyvän näkökulman vastakkainasettelun tarkastelemiseen. Olosuhteiden toisen maailmansodan jälkeen ei olisi tarvinnut välttämättä johtaa bipolaariseen maailmaan, olihan liittoutuneiden välillä hyvä yhteistyö sodan aikana. Maailmansodan jälkeen vuoropuhelu lännen ja idän välillä katkesi ja tilalle astui molemminpuolinen epäily ja kyräily toisen tarkoitusperistä. Katalysaattorina saattoi toimia neuvostososialismi, jonka leviämistä pelättiin lännessä. Yksi syy vastakkainasetteluun oli varmaankin Stalinin asema sodan voittajana. Kyllähän länsikin oli voittaja, mutta Stalinin menestys Stalingradissa taittoi Saksan menestykseltä terän ja itse asiassa käänsi koko sodan kulun. Nopea eteneminen Berliinin vahvisti syntynyttä kuvaa.

Sodan jälkeen Stalin näytti tyydytetyltä. Hänellä oli tapana mennä karttapallon äärelle läheistensä läsnä ollessa ja todeta, että ”katsotaanpa mitä olemme saavuttaneet?”. Lännessä Stalinin menestys herätti pelkoa. Sairaalloinen Roosevelt suhtautui Staliniin luottavaisesti verrattuna Churchilliin, jolla oli kyynisempi näkemys Neuvostoliiton tarkoitusperistä. Berliinin ensimmäinen sodanjälkeinen kriisi vuonna 1948 näytti vahvistavan Churchillin näkemyksen.

Lännessä on ollut vaikeaa tajuta, miten hermoherkästi Neuvostoliitossa suhtaudutaan toisen maailmansodan kokemuksiin. Kuolouhrien määrä, yli 20 miljoonaa, on kuitenkin lukumäärä, joka ei unohdu. Kysymys oli todellakin suuresta isänmaallisesta sodasta. Tästä syystä Venäjällä nykyisin suhtaudutaan kaikkeen lännen etenemiseen kohti Venäjän rajoja suorastaan vainoharhaisesti. Fasismi-käsitteestä on tullut Venäjään kohdistuvan uhkan symboli silloinkin, kun fasismilla ei ole osaa eikä arpaa tapahtumakulkuihin.

Yhdysvalloissa pääsivät voitolle mccartyhylaiset ideologit, jotka näkivät kommunistisen soluttautumisen jokaisella elämänalueella tapahtuneena tosiasiana. Venäläiset vakoilivatkin, mutta se hysteria, mikä synnytettiin ei ollut missään suhteessa todelliseen vaaraan. Omitusta on, että maailman mahtavin valtakunta osoitti niin heikkoa itsetuntoa, että pelkäsi jokaista risahdusta kommunistisesta maailmasta. Yhdysvalloissa syntynyttä ilmiötä voisi pitää vastareaktiona sodanaikaiselle liittoutuneiden yhteistyölle. Franklin Rooseveltkin oli lopulta epäiltyjen joukossa. Maailma oli kääntynyt ympäri!

George F. Kennanin patoamispolitiikka (Policy of Containment) näytti omana opiskeluaikanani - hiukan kärjistäen - amerikkalaisen vainoharhaisuuden symbolilta, mutta nyt voidaan todeta sen edustaneen rauhanomaista kommunismin leviämisen ehkäisemistä. Kennanin harmiksi hänen opistaan napattiin nimi, mutta sisältö vaihdettiin sotilaalliseksi patoamiseksi. Kennanin oppi perustui hyvin pitkälle ajatukseen, että sotilaallisen valmiuden lisäksi piti käydä taistelua ihmisten sieluista maailmanlaajuisesti tarjoamalla ihmisille hyvinvointia. Luulenpa, että perusteellisemmin analysoitaessa tämä ajatus on yksi kaikkein keskeisimmistä syistä, miksi hyvinvointiyhteiskunta sai niin merkittävän aseman lännessä.

Juuri tässä kohtaa haluan ottaa esille edellä mainitun militaristisen vaihtoehdon erään pääarkkitehdeistä eli John Foster Dullesin (1888 – 1959). Hänellä oli syvä uskonnollinen vakaumus: häntä voidaan hyvällä syyllä pitää kristillisenä fundamentalistina. Cold War Warrier, kylmän sodan sotilas, Dulles ilman muuta oli. Dullesilla oli merkittäviä meriittejä ulkoasiainhallinnon, kansainvälisten lakiasioiden ja merkittävien poliitikkojen neuvoantajatehtävistä ennen kuin hänet nimettiin vuonna 1953 Eisenhowerin hallinnon ulkoministeriksi. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että hän vastusti atomipommin käyttöä Japania vastaan. Hän pelkäsi, että siitä tulee ”normaali” tuhon väline missä tahansa tulevassa sodassa, jos käyttö aloitetaan maailmansodan päätteeksi.

Dullesin vastaisku patoamispolitiikalle ja liennytykselle oli ”rollback-politiikka”, jolla tarkoitettiin kommunistien lyömistä takaisin niistä asemista, jotka se oli toisen maailmansodan jälkeen saavuttanut.

Yhteenvetona voidaan siis puhua rauhanomaisesta patoamisesta, sotilaallisesta patoamisesta ja dullesilaisittain rollbackin avulla ”vapauttamisesta” (liberation) kommunismin ikeestä.

Dullesin laajempaa näkemystä edustaa hänen pyrkimyksensä saartaa Neuvostoliitto liittosopimuksin, josta on käytetty nimeä ”pactomania”. Maniaa se olikin, sillä sopimusverkostoihin kuuluivat Naton lisäksi SEATO (Kaakkois-Aasian sopimusjärjestely, 1954, purettiin 1977) ja ANZUS (Australia ja Uusi-Seelanti) sekä CENTO (Keski-idän sopimusjärjestely, 1955, purettiin 1979). Saartorengas ulottui siis Kauko-Idästä Norjaan. Minulle on jäänyt suureksi arvoitukseksi, mihin noita mahtavanoloisia – mutta riitaisiksi osoittautuneita - pakteja lopulta tarvittiin. Kylmän sodan jännitteisen ilmapiirin ylläpitoon?

Dulles kehitti osana politiikkaansa kostoperiaatteen (retaliation) ja äärirajapolitiikan (brinkmanship), jolla hän tehosti jatkuvaa varuillaanoloa ja vastaiskupolitiikkansa. Hän sai vastaansa liittoutumattomien maiden liikkeen, joka taisteli polarisoitumista vastaan. Dulles määritti eksaktisti puolueettomuuden vastaisen politiikkansa näin: ”Puolueettomuudesta (neutrality) on lisääntyvästi tullut vanhanaikainen, ja paitsi aivan poikkeuksellisia olosuhteita, moraaliton ja lyhytnäköinen konsepti”. Käytännössä hän leimasi puolueettomuuden kommunismimyötäilyksi.

Olen monesti verrannut nykyistä maailmantilannetta dullesilaiseen kylmän sodan ilmapiiriin. Nytkin meitä houkutellaan – myös Suomea – dullesilaiselle fundamentalistiselle vastakkainasettelun tielle.

Venäjä on jälleen piiritetty läntisellä sotilaallisella ja taloudellisella saartorenkaalla, jonka se kokee turvallisuuttaan uhkaavaksi tekijäksi ajattelimmepa me lännessä siitä mitä tahansa. Merkel ja Obama luultavasti yllättyivät Venäjän reaktioista Naton ja EU:n edetessä sen rajoille. Kysymys ei ole siitä, että Angela Merkel tai Barack Obama eturintamassa haluaisivat kiristyvän saarrostuksen avulla viedä maailmaa jyrkänteen reunalle, ”brinkmanshipiin”, mutta heidän takanaan olevat aggressiiviset ”dullesilaiset” voimat painostavat koko ajan kovempiin otteisiin.

Venäjällä on tarve selvästikin Ukrainaa laajemman turvallisuusvyöhykkeen luomiseen ja siihen kuuluu oletukseni mukaan osana Ruotsin ja Suomen liittoumattomuus. Meillä jotkin tahot, ja lännessä hyvin monet tahot, haluavat ideologisesti ja fundamentaalisesti hakata kiveen länsiliittoutumisen avainasian: ”vasta sitten voimme oikeasti kuulua länteen, kun kuulumme Natoon".

Näin liittoutuminen ja vastaliittoutuminen kiertyvät lännen ja idän suhteiden ympärille kiristyväksi verkoksi, johon molemmat osapuolet sotkeentuvat. Lännen on vaikeaa luopua Itä-Euroopan liittolaisista, eivätkä nämä itse halua irtaantua missään tapauksessa. Kompromissin on löydyttävä Ukrainasta ja entisen Neuvostoliiton alueen maista. Ainakin se pitäisi lännessä myöntää, että Naton laajentaminen on dullesilaista kansainvälisen politiikan kiristämista äärimmilleen. Brinkmanshipin suuri ongelma on, että jyrkänteen reunalta on niin vähän matkaa putoamiseen.

Dullesilla oli tapana kirjoitella kansainvälisissä konferensseissa lappuja Eisenhowerille, joka näytti ajoittain perin avuttomalta ilman ulkoministerinsä apua. Dullesilainen vastakkainasettelun henki on ympäröinyt meidät juuri nyt. Emme kuitenkaan tarvitse hänen ”lappujaan”, aivan kuten ei tarvittu kylmän sodan olosuhteissakaan. Minusta Dullesin politiikka oli pääosin epäonnistunutta: Korea, Iran (Mohammed Mossadegh, 1953), Suez (1956), Indokiina/Geneve (1954), Sikojen lahti (1961, Dullesin hengessä) ja Indokiinan/Vietnamin dominoteoria, (Dullesin hengessä) eivät olleet menestystarinoita, päinvastoin. Liioin ei myöhempi Irakin sota näytä johtaneen - esimerkkinä Dullesin rollbackista - mihinkään pysyvään rauhantilaan.

Toisen maailmansodan jälkeinen historia on osoittanut, että liittoumattomuus ei ole ollut moraalitonta, päinvastoin liittoumattomat maat ovat olleet vakauden symboleja. Kavahdan Dullesin tietoista hakeutumista kuilun reunalla ja sitten tilanteeseen, jossa viime hetkellä arvioidaan otetaanko ratkaiseva askel. Dullesin ”moraalinen” liittoutuneisuus on vahingossa syttyvän sodan vaaran uhmaamista. Se on moraalitonta!

Itäblokin maat irtautuivat yksi toisensa jälkeen Varsovan liitosta. Nato taas on eripuraisen valtiojoukon kehys. Tosipaikan tullen jokainen valtio ratkaisee sitoutumisen asteen omista sisäpoliittisista lähtökohdistaan. Liittoutuminen on monien haasteiden edessä.

Historia ei opeta, se muodostaa osan kokemuksesta ja kokemuksesta voi parhaassa tapauksessa oppia. En usko, että dullesilainen Venäjää ympäröivä saartorengas luo rauhanedellytyksiä missään olosuhteissa. Siinä on liian paljon elementtejä rauhaan pakottamisesta Pax Americanan mallin mukaan. Venäjä kokee tämän kaiken luotaantyöntävänä ja päinvastoin reagoi siihen aggressiivisesti, kuten nyt olemme huomanneet Ukrainassa.

Liittoutumat täyttävät yhden tarpeen: ne toimivat uhkana viholliselle, mutta - mikä on huomioitavaa - ne toimivat myöskin altistajina suurkonflikteille.

2 kommenttia:

  1. Varufakiksen maailmantalouden minotaurus kertoo melko uskottavan teorian aikakautemme epävakaudelle, yhdysvallat on jäänyt pahasti kaksoisvajeen loukuun ja pitääkseen finanssihirviön kylläisenä se tarvitsee maailmalla eripuolilla epävakautta, jolloin kohdemaasta irtonainen likviitti päätyy turvaan minotauruksen kitaan. Seuraavalla vaalikaudella on meillä suomalaisilla kunnia ruokkia minotaurusta maasta pakeenvilla ylijäämä varoilla, siksi meitä pöljiä ajetaan valtavalla probakandalla hysteerisen epämääräisen ryssänpelon tilaan.

    VastaaPoista
  2. Taas nyt käytävässä propagandasodassa yksinkertaistetaan asioita tyyliin vodkalla, kaalilla, mahorkalla ja balalaikalla yritetään estää kokis, hodari, hampurilainen ja räppääminen tulemasta jonnekin. Maailmassa on kuitenkin käynnissä vaarallisia asioita, kuka varastaa kenenkin tontin asukkaineen seuraavaksi?

    VastaaPoista