lauantai 21. maaliskuuta 2015

Demokratian haasteet suurenevat

Demokratiaa, ihmisoikeuksia, oikeusvaltioperiaatteita ja vapautta on pidetty erottamattomana osana läntistä sivilisaatiota. Tilanne on kuitenkin muuttunut nopeutuneen ja laajentuneen tiedonvälityksen, globalisoitumisen ja uusien etnisten ryhmien ”kansainvaellusten” seurauksena. Kansallisvaltio on useiden mielestä haurastunut ja osin rikkoutunut ja yhtä useiden mielestä moniarvoistunut, kun monikansallinen kulttuuri on lyönyt läpi.

Perinteisen länsimaisen demokratian mukaisesti kansallisvaltioissa pyritään parlamentaarisiin enemmistöhallituksiin, jotta poliittisten tavoitteiden taakse saadaan riittävästi voimaa.

Kuva: Erja Tikka

Moises Naimin teoksessa The End of Power on esitetty melko hätkähdyttävä tieto, että vuonna 2012 vain neljässä 34 maan muodostamasta rikkaiden länsimaiden ryhmästä oli enemmistöhallitus. Tämä tukee kirjan perussanomaa, että kansakuntien johtaminen perinteiseen tyyliin on vaikeutunut. Helppoa ei ole diktatuureillakaan: diktatuurien määrä on vähentynyt dramaattisesti vuoden 1977 89:stä nykyiseen 22:een. Näin vallitseva mielipideilmaston pirstoutuneisuus, vapautunut tiedonvälitys ja auktoriteettien kyseenalaistaminen on vaikuttanut negatiivisesti molempiin vanhoihin päävaihtoehtoihin, demokratioihin ja diktatuureihin. Globaalisti on muodostunut valtava määrä pieniä painostusryhmiä, joiden mielipiteet ja ohjelmat leviävät helposti sosiaalisen median välityksellä jokaiseen maailman kolkkaan. Ilman muuta näillä tahoilla on vaikutus kunkin valtion poliittiseen kenttään sitä monipuolistaen/sitä sekoittaen.

EU on eräänlainen vastareaktio pirstoutuneisuudelle, mutta se on joutunut puolustuskannalle paitsi edellä mainittuja painostusryhmiä vastaan niin myös autoritäärisesti hallittuja valtioita vastaan.

Perinteisten enemmistöhallitusten toimintakykyä ovat heikentäneet myös erilaiset populistiset ryhmät ja protestiliikkeet. Ne ovat kaventaneet perinteisten poliittisten ryhmien kannatusta ja aiheuttaneet uusia haasteita hallitusten muodostamiselle. Tämä on yksi merkittävä syy vähemmistöhallitusten muodostumiselle: saman tyyppisesti ajattelevia ryhmiä ei ole ollut riittävästi. Suomessa on päädytty epäortodoksiseen ratkaisuun - ja samalla hyvin laajapohjaiseen hallitukseen – kompromissina erityisesti perussuomalaisten esittämälle haasteelle. Hallituksen tuskien taival korostaa hallitsemisen vaikeutta.

Demokratian perinnöstä kilpailevat tahot ovat luoneet eri tyyppisiä vaihtoehtoja, joilla on pyritty korvaamaan perinteisten, ”vanhojen” poliittisten puolueiden muodostamia valtakeskittymiä ja täyttämään tavallaan syntynyt valtatyhjiö. Valtatyhjiö on syntynyt perinteisiin ryhmiin kohdistuvasta epäluulosta. Kysymys on vallasta käytävästä loputtomasta taistelusta. Uudet vallantavoittelijat ja vanhat poliittiset voimat ovat asettuneet toisiaan vastaan. Epäselvyys houkuttelee kansalaisia erilaisten ääriryhmien pariin, koska näillä on ”selkeä” viesti, miten asioita pitäisi hoitaa.

Ei mitään uutta auringon alla. Kansallissosialismi oli esimerkki tällaisesta yksinkertaisen totuuden tarjoajasta. Mitä sanoikaan Matti Kurjensaari esseessään ”Espanjalaista luutunsoittoa” (Nykypäivä 31.7.1936)! Siinä hän kuvaa episodia eräässä ravintolassa Helsingissä: sisään astuu nuorten aikuisten seurue, josta erottuu pitkähkö tyttö, joka tekee natsitervehdyksen. Seurue sijoittuu keskelle salia ikään kuin halliten sitä. Kurjensaari jatkaa: ”Pitkän tytön silmät olivat jatkuvasti arjalaisessa hurmiossa, katse leimahteli hakaristejä ja silloin tällöin hän ojensi kätensä ja huusi: Heil, johon joku seurueesta vastasi: Heil, der Führer! Illemmalla tyttö kehui kuuluvasti, ettei hän koskaan ollut tavannut näin hauskoja ihmisiä.....”

Kaukana takanapäin ovat yhtenäisiksi kuvitellut suuret kertomukset (joihin osaltaan perustuvat johtavat poliittiset aatteet) ja ehkä myös postmodernismi, vaikka jälkimmäisen tarkoitus olikin ilmentää suurten kertomusten purkautumista. Kaiken kattava relativismi on kyllä postmodernin ja tämän päivän tunnusomainen piirre, mutta uusille liikkeille on ominaista myös tavoitteiden ehdottomuus. ”Uudet kertomukset” eivät edistä kompromissien syntyä.

Länsimaihin on synnytetty eräänlaiset poliittisten mielipiteiden markkinat. Markkinoilla lukemattomat erilaiset ryhmät myyvät aatoksiaan tavallisen kansalaisten iloksi ja hämmennykseksi. Kuitenkin päätöksentekokykyinen hallitus tarvitsee taakseen vastuulliset poliittiset tahot, joilla on riittävän laaja-alainen näkemys asioiden hoidosta. Yhden tai muutaman asian liikkeillä ei ole tätä voimaa.

Monesti tulee mieleen, että demokratia halutaan alistaa kyllä/ei vastausten mielipidemarkkinoiksi erilaisissa pinnallisissa kyselyissä. Tavoitteena on monimutkaisten asioiden äärimmäinen yksinkertaistaminen. Monet, muun muassa minä, ovat kyllästyneet tähän kyselymanian näennäisdemokraattiseen trendiin. Todellisuudessa edessä olevat haasteet ovat kuitenkin ratkaistavissa vain parhaiden voimien intensiivisillä ponnistuksilla. Päättäjille on annettava aikaa asioiden kunnolliseen valmisteluun – ja sittenkin on vaikeaa.

Jos siis demokratia on kuitenkin päävastaus haasteisiin, on sitä muunnettava niin, että se vastaa kansalaisten tahtoa, ja toisaalta johtaa vastuullisiin päätöksiin. Tällainen vaatimus voidaan johtaa meneillään olevasta arvokamppailusta: länsimaissa halutaan pääosin taistella liberaalin demokratian puolesta. Laajemmassa tarkastelussa joudutaan vaikeuksiin: arvopohja on niin vaihteleva eri intressiryhmissä - puhumattakaan etnisistä ryhmistä - että sekavuus poliittisessa päätöksenteossa jatkuu. ”Onko olemassakaan mitään objektiivista arvotodellisuutta”, kysyy esimerkiksi Sirpa Pietikäinen.

Toisenkinlaisia mielipiteitä on.

Näitä toisenlaisia ääniä edustaa perussuomalaisten europarlamentaarikko Sampo Terho, jonka mielestä todellista taistelua ei käydä arvoista (joista hänen mielestään vallitsee laaja konsensus) vaan Eurooppa-politiikasta. Terhon mielestä epäkelpoon EU:hun sotketaan moraalinen taistelu. Tässä sitä ollaan: toisten mielestä kysymys on taistelusta demokratian kiveen hakattujen arvojen puolesta ja toisten mielestä taas yrityksestä pitää epäkesko EU pystyssä yhdistämällä siihen - väärin perustein! - demokratian puolesta taistelu.

Mielestäni Terho yksinkertaistaa asiaa. Jos Miklos Orban ottaa Budapestissä avosylin vastaan Vladimir Putinin, niin hän ottaa silloin avosylin vastaan myös autoritäärisyyden. Liberaali demokratia ja autoritäärisyys asetetaan toisiaan vastaan. Miksi? Perusteluna on nähdäkseni se, että autoritärismi katsotaan tehokkaaksi ja nopeaksi tavaksi tehdä päätöksiä ja demokratia elähtäneeksi, riitaisaksi valtiojärjestykseksi tai hallitusmuodoksi. Sellainen pikku yksityiskohta, että Orban johtaa Nato-maata ei näytä merkitsevän mitään. Natossahan saa olla mitä mieltä haluaa! Tarvitaan siis demokratian itsepuolustusta, mutta tarvitaan myös halua muuttaa demokratiaa niin, että se ei menetä vetovoimaansa ihmisten keskuudessa.

::::::::::::::::

Mitkä ovat hallitsemisen päätehtävät länsimaisessa demokratiassa? Turvallisuus on tietenkin perustavaa laatua ole tarve, joka valtiovallan tulee taata. Se tarkoittaa esimerkiksi uskottavia puolustusvoimia, mutta myös siviilielämän turvattuja olosuhteita. Myös luonnon ja ihmisen vuorovaikutuksen on oltava kunnossa. Mutta tämän jälkeen tullaankin jokaista ihmistä koskeviin hyvinvointipalveluihin. Liki kaikki ihmiset haluavat, että nämä asiat ovat ”parlamentaarisesti järjestettynä” kunnossa.

Hyvinvointiyhteiskunta 1.0 pitäisi purkaa osiin ja muodostaa ”syntyvästä materiaalista” uusi. Jos nyt taivaltaan päättelevän hallituksen ponnistelut mullistaa lainsäädäntö ja hallinto vaikuttivat möhkälemäisen suurilta, niin hyvinvointiyhteiskunta (ei siis valtio!) 2.0 on eliksiiriltään vielä haasteellisempi. Asiat eivät parane himasgaten pilkkakampanjoilla, vaan tarttumalla oikeasti haasteisiin.

Uuden demokratian uskottavuus on siis kiinni sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden vaatimusten täyttämisestä ja sen jälkeen hyvinvoinnin takaamisesta kansalaisille ja tämä kaikki niukkenevien resurssien olosuhteissa. Enpä kadehdi haastetta, mutta välttämätöntä siihen vastaaminen kuitenkin on.

1 kommentti:

  1. Olaanpas nyt rehellisiä,eikä katsota maailmaa ideoligisin silmälapuin. Heikki Patomäki on blogisaan todennut talouspoliittisten muotivirtausten tulevan virkamieskunnan kautta, yksikään poliitikko ei aikoinaan brobakoinut uusliberalistista doktriinia, se vain siunautui keskuutemme. Jälkikäteen katsoen nalle taisi olla se kauppakorkean proffa, joka onyksi pääpiruista asiaa koskien.

    VastaaPoista