torstai 5. helmikuuta 2015

Maailmanparantamisen loppu?

”NY Times: USA lakkasi vaatimasta al-Assadin eroa”. Näin luki päivänä muutamana lehdessä. Yllättävä käänne toivottomalta näyttäneessä kriisissä. Ei ole tietenkään varmuutta säilyykö tällainen kanta voimassa. Lisäksi taktiset ja strategiset seikat vaikuttavat varmaan taustalla: lusikka on otettu kauniiseen käteen pakon edessä! Lähi-Idän konfliktiin on nimittäin tullut aivan uusi taisteluosapuoli Isisin myötä. Ei ihme, että vihollisia on jouduttu priorisoimaan! Lisätekijänä Syyriassa on vielä Venäjän panos maan suojelijana. Voiko tässä tilanteessa vakavasti ajatella etenemistä kohti demokraattisin periaattein toteutettavaa rauhantilaa? Ei voi.

Kävi miten kävi, tässä on jokin sellainen oireyhtymä, joka saa miettimään kansainvälisten kriisien ratkaisua jostakin normaalista poikkeavasta näkökulmasta.

Miten usein onkaan diktaattori heitetty ulos vallasta ja ongelmat ovat siitä huolimatta jääneet. Diktaattorin alaisuudessa toisiaan vastaan kilpailleet kansanryhmät ovat taipuneet diktatorisen ikeen alla, mutta pysyneet kuitenkin ruodussa, tosin usein sorron avulla. Tyrannin syrjäyttäminen on johtanut eri kansanryhmien taisteluun toisiaan vastaan. Vihatun yksinvaltiaan väistyminen on päästänyt demonit valloilleen ja johtanut pahimmassa tapauksessa kansanmurhaan.

Irak, Afganistan, Syyria ja Libya ovat esimerkkejä kuinka ”pahan” syrjäyttäminen tai sellaisen yritys ei ole johtanut mihinkään pysyvään rauhantilaan. Ristiriidat ovat olleet syvällä kansakunnan historiassa ja odottaneet ikään kuin räjähtämistä. Esimerkiksi presidentti Titon hallitsema Jugoslavia näytti etenevän rauhanomaisesti kohti sosialismin jälkeistä maailmaa, kun käsittämättömät raakuudet puhkesivat.

Monesti diktaattorin harjoittama rautainen kurinpito kaikkine häikäilemättömyyksineen on vaihtunut uskonnollisten ryhmien välisiksi verisiksi taisteluiksi.

Näihin tapahtumiin liittyy usein länsimaiden pyrkimys istuttaa liberaali demokratia ratkaisuna ongelmiin. Kerta toisensa jälkeen pyrkimyksissä on epäonnistuttu. Ihmisoikeudet ja oikeusvaltioperiaatteet ovat kyllä upeita tavoitteita, mutta niiden toteuttaminen täysin vihamielisessä ympäristössä tuntuu haihattelulta.

Onko silloin tehtävä ”syyriat” eli valittava suuren ja pienen pahan välillä, niin iljettävältä kuin se tuntuukin verrattuna asetettuihin rauhanturvaamis- ja demokratisoimistavoitteisiin.

Jos tosiasiat tunnustetaan Syyriassa niin, miten on Ukrainan laita? Pitäisikö sielläkin ottaa käyttöön inhorealistinen ratkaisu ja pyrkiä rauhaan kompromissien kautta, vaikka tämä johtaisi vastenmielisiin ratkaisuihin liberaalin demokratian ja oikeusvaltioperiaatteen näkökulmasta? Kun tähän vielä lisätään Venäjä osapuolena, jonka monet katsovat peripahaksi, niin ihmeitä täytyy tapahtua, jos sopuun päästään länsimaita tyydyttävällä tavalla. Ehkä rauhan vuoro on sitten, kun osapuolet ovat taistelleet itsensä väsyksiin.

Maailman parantaminen on aina kuulunut esimerkiksi Yhdysvaltain tavoitteisiin. Ne ihanteet, jotka Washington ja Jefferson asettivat ovat kuitenkin kaukana raadollisesta maailmasta. Toistuvasti Yhdysvallat on epäonnistunut pyrkiessään demokratisoimaan maailmaa omien tavoitteidensa mukaan. ”Kutsumuskohtalo vai raakaa imperialismia?”, jouduin kysymään blogikirjoituksessa 13.10.2014. Usein tulee mieleen, että vähintään yhtä hyvään ratkaisuun olisi saatettu päästä ilman minkäänlaista puuttumista asioihin varsinkin, kun USA:lla on ollut pelissä omat itsekkäät pyrkimykset.

Tämä kaikki sekoittuu demokratian etenemisen vaikeuksiin useissa länsimaissa puhumattakaan ns. kehittyvistä maista. Autoritäärisyys ja suoranainen diktatuuri näyttävät voittavan alaa. Tartuntavaara on ilmeinen. Yritettäessä levittää demokratiaa tapahtuukin täysin päinvastainen ilmiö!

Kysymys on oikeastaan siitä, minkälaisen maailman olemme rauhan nimissä valmiit hyväksymään. Jos edellä olevaa ajattelua jatketaan ja hyväksytään kompromisseja autoritääristen tahojen kanssa, saadaan helposti niskaan syytökset kyynisyydestä ja opportunismista. Mutta entä jos se on ainoa tie sovintoon?

Onko suuresta sodasta kulunut riittävästi aikaa ja voidaan jälleen pitää kiinni periaatteista mihin hintaan hyvänsä? Onko rauhaan kyllästytty?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti