tiistai 7. lokakuuta 2014

Sodan sumu: pettikö presidentti kansaa vai petettiinkö presidentti?

Edellisessä blogikirjoituksessa tarkastelin Tonkinin lahden välikohtauksen (2.ja 4.8.1964) merkitystä Vietnamin sodan käynnistäjänä. Historiantutkija Gareth Porter on uurastanut vuosia todistaakseen, että Lyndon B. Johnsonia johdettiin harhaan Tonkinin lahden tapahtumien yhteydessä.

Suomessa Vietnamin sodan käynnistänyt välikohtaus on sivuutettu miltei huomiotta (tapahtumasta on kulunut 50 vuotta!), mutta kylmän sodan yhtenä ratkaisevana tapahtumana se ansaitsee syvemmän tarkastelun.

Mielestäni tämän asian läpikäyminen valitsemallani tavalla on aiheellista senkin takia, että lukemattomat neuvonantajat tälläkin hetkellä antavat oikeita ja vääriä neuvoja valtionpäämiehille. Pidän Porteria varteenotettavana lähteenä.

Porterin pääväittämä on, että Robert McNamara harhautti presidenttiä käynnistämään julistamattoman sodan Pohjois-Vietnamia vastaan. Kysymys on enemmästäkin: Johnsonia (myöh. LBJ) painostetiin rankasti aktiivisiin toimenpiteisiin Vietnamissa sekä vuonna 1964 että vuonna 1965. Keskeiset painostajat olivat puolustusministeri Robert McNamara ja turvallisuusneuvonantaja McGeorge Bundy, mutta muitakin oli.

Lähtökohta oli, että Yhdysvallat huojui vuonna 1963-1964 kahden vaiheilla. Piti päättää eskaloidako sota pelkkien sotilasneuvonantajien Vietnamiin lähettämisen sijasta täysimittaiseksi sodaksi. Kun sitten pohjoisvietnamilaiset partioveneet väitetysti tulittivat 4. 8.1964 Tonkinin lahdella kansainvälisillä vesillä olleita amerikkalaisia hävittäjäaluksia, avautui tilaisuus pysäyttää oletettu kommunismin leviämispyrkimys Kaakkois-Aasiassa.

Kun ensimmäiset viestit kertoivat pohjoisvietnamilaisten hyökkäyksestä, niin jo muutaman tunnin kuluessa väitteitä vedettiin takaisin. Oli kysymys siitä, että edes hävittäjillä työskennelleillä sotilailla sen enempää kuin laivaston ylemmillä upseereilla ei ollut varmaa tietoa siitä, oliko hyökkäys tapahtunut vai ei.

McNamara asiallisesti viesti presidentille hyökkäyksestä alun perin saadun tiedon mukaisesti. Oleellista on, että perumisviestit eivät enää menneet presidentille, eivät vaikka Tyynenmeren laivaston komentaja amiraali Sharp pyysi McNamaraa pysäyttämään vastatoimet niin kauaksi aikaa, kun tiedot oli tarkistettu. McNamara antoi tapahtumien edetä samaan aikaan, kun tietoja vasta tarkistettiin.

Epäilevä Johnson määräsi turvallisuusneuvonantajansa McGeorge Bundyn tarkistamaan McNamaran antamat tiedot samalla, kun hän vaati puolustusministeriön virastoa paljastamaan tapahtumien aikataulukronologian. Mutta tarkistusten jälkeenkään ei paljastunut McNamaran ja Sharpin ratkaiseva keskustelu.

Niinpä asiat etenivät tunnetulla tavalla. LBJ vei välikohtauksen USA:n etuja uhkaavana toimenpiteenä kongressiin, jonka molemmat kamarit likipitäen yksimielisesti hyväksyivät presidentin ehdottamat toimet: presidentti sai käytännössä vapaat kädet sotatoimille Vietnamissa.

Avustajien yli-innokkuus jäi Johnsonin mieleen ja vahvistui seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana, niinpä hän esti kommandohyökkäykset Pohjois-Vietnamin rannikolle. Itse asiassa 4.8 1964 välikohtaus oli 12. kerta(!), kun turvallisuusviranomaiset painostivat vastahakoista presidenttiä pommituslentoihin Pohjois-Vietnamiin. Kysymys oli siis systemaattisesta painostuksesta.

Syyskuussa 1964 McNamara ja muut turvallisuusviranomaiset halusivat Johnsonin lähettävän amerikkalaisaluksia lähemmäksi Pohjois-Vietnamin rannikkoa provosointimielessä. Presidentti torjui ajatuksen pitäen alukset 20 mailin päässä rannikosta.

Edelleen syyskuussa 1964 McNamara ja ulkoministeri Dean Rusk väittivät pohjoisvietnamilaisten hyökänneen Tonkinin lahdella amerikkalaisten hävittäjien kimppuun ja vaativat presidentiltä kostoiskua. LBJ torjui ajatuksen sanoen McNamaralle (puhelinnauhoitus): ”Vastahan sinä muutama viikko sitten (LBJ viittasi Tonkinin lahden välikohtaukseen) väitit, että ne ovat hyökkäämässä kimppuumme… ja kävi ilmi, etteivät ne ehkä tulittaneet lainkaan meitä”.

Tultuaan valituksi presidentiksi marraskuussa 1964 hän jatkoi neuvonantajiensa suositusten vastustamista, jotka vaativat systemaattisten pommitusten aloittamista. Johnson kieltäytyi tukemasta ”moraalitonta” Etelä-Vietnamin hallitusta ja sai McGeorge Bundyn puntaroimaan, että Johnson ”oli päätymäisillään johtopäätökseen, että Etelä-Vietnam menetetään”.

Johnson taipui vasta tammikuussa 1965 (puoli vuotta Tonkinin jälkeen, jonka piti aloittaa sota!) neuvonantajiensa painostukseen. Ja tämäkin tapahtui vasta sitten, kun McNamara ja McGeorge Bundy tekivät selväksi, että USA:n ”nöyryyttäminen” Vietnamissa jäisi presidentin hartioille. Johnson ymmärsi, että molemmat ykkösneuvonantajat kääntyisivät häntä vastaan ja tulisivat syyttämään häntä Etelä-Vietnamin menetyksestä.

LBJ aloitti laajat Pohjois-Vietnamin pommitukset vihdoin helmikuussa 1965. Joukkojen määrä nostettiin vuoden 1964 lopun 24 000 miehestä 184 000 vuoden 1965 loppuun mennessä ja edelleen 490 000 mieheen vuoden 1967 loppuun mennessä. Enimmillään amerikkalaisia oli 536 000 seuraavana vuonna.

Sodan varsinaisen käynnistymisen jälkeen LBJ puolusti sotatoimia kaikin mahdollisin keinoin ja tuli leimanneeksi itsenä kestosyylliseksi Vietnamin katastrofiin. Johnson tarttui hanakasti dominoteoriaan, mutta sekään ei toiminut niin kuin oli ajateltu: eivät Kaakkois-Aasian maat taipuneet kommunismiin niin kuin dominot kaatuen toinen toisensa päälle.

LBJ oli vahva presidentti. Hänet muistetaan lukemattomien elintärkeiden lakien läpiajajana ja yhtenä kaikkein tehokkaimmista presidenteistä Yhdysvaltain historiassa. Mutta hän kaatui Vietnamiin - ja paljolti neuvonantajiensa vaikutuksesta.

LBJ ja McNamara eivät julkisesti syytelleet toisiaan sitten, kun kaikki oli ohi, eivät edes sen jälkeen, kun Johnson antoi käytännössä potkut liikutuksesta kyynelehtivälle McNamaralle helmikuussa 1968. Hänen uransa jatkui Maailmanpankin pääjohtajana. Vain puoli vuotta tämän jälkeen Johnson ilmoitti, ettei hän asetu ehdokkaaksi tulevissa presidentinvaaleissa havaittuaan menestymisen mahdollisuudet olemattomiksi.

Vietnamin sodalla oli gallupmenestystä alkuvuosina, joka tietenkin kannusti jatkamaan ja laajentamaan sotaa. Sotaa piti virheenä vuosina 1965-66 melko vaatimattomat 24-36 prosenttia amerikkalaisista. Vielä syksyllä 1967 sotaa piti virheenä ”vain” 41 prosenttia kansalaisista. Piti odottaa katastrofaalisen vuoden 1968 syksyyn ennen kuin enemmistö amerikkalaisista piti sotaa erehdyksenä. Sodan vastainen ääni oli pitkään vähemmistönä, mutta sen äänekkyys sai luulemaan muuta. Sotaa on vaikea lopettaa, kun kansa (vihdoin) alkaa sitä vaatimaan (George Bush nuoremman Irakin sotaa piti erehdyksenä sen alkaessa (2003) 23 prosenttia amerikkalaisista, enemmistön kääntyminen sotaa vastaan kesti vain 15 kuukautta sodan alusta lukien!).

Aina voi spekuloida: jos Johnson olisi vetäytynyt Vietnamista 1964-65, olisi hän yksi kaikkien aikojen presidenteistä sisäpoliittisten saavutustensa johdosta. Mutta ei, Vietnam muodostui hänen kohtalokseen ja hän itsekin aavisti sen jo vuonna 1964 sanoessaan ”en usko, että voitamme Vietnamissa, mutta emme voi tulla sieltä poiskaan”.

Kun BBC World Servicen dokumenttisarjassa ”War, Lies and Audiotape” (kiitos vihjeestä Kaisa Kyläkoskelle!) todetaan mielestäni yksinkertaistaen, että presidentti valehteli kansalaisille ja kongressille Tonkinin lahden välikohtauksesta, niin olen ohessa pyrkinyt hieman monipuolistamaan käsitystä LBJ:stä kuitenkaan vapauttamatta häntä millään tavoin vastuusta.

Kun McNamaralta kysyttiin hänen vastuustaan Vietnamin sodassa, hän vain sanoi: ”presidentti päätti, minä olin avustaja”.

Molempien pääosan esittäjien kohtalo muistuttaa toistaan. He olivat suuria hyvässä ja pahassa. McNamara oli ”aivot” tai ”Mr I-have-all-the-answers McNamara”. Kun hän tuli puolustusministeriksi 1960-luvun alussa, haastattelija kysyi: “Olette arrogantin miehen maineessa: oletteko koskaan ollut väärässä?”. Vai oliko McNamara Vietnamissa se sama mies kuin toisessa maailmansodassa, kun hän laski pommikoneiden lentokorkeuksia tuhovoiman saamiseksi niin suureksi kuin mahdollista japanilaisissa suurkaupungeissa?

Vietnamin sota on yksi osa sisällissotien ketjussa (joka ulottuu aivan viime päiviin), jossa suurvalta yrittää sekaantua sisäiseen konfliktiin usein vajavaisin tiedoin ja itse asiassa suurempaa vahinkoa aiheuttaen kuin muuten olisi tapahtunut. BBC:n ”War, Lies and Audiotape” -dokumentissa tuodaan esille se fakta, että oikeastaan mikään suurvalta ei ole riittävän vahva voidakseen tänä päivänä ratkaista konflikteja muutoin kuin poliittisin keinoin. Tänä päivänä suurvallat eivät voi turvautua kansanmurhiin päästäkseen päämääriinsä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti