tiistai 30. syyskuuta 2014

Ideologiseen historiankirjoitukseen?

”Monet Suur-Denverin alueen opettajat ja oppilaat marssivat ulos kouluistaan päättyvällä viikolla. He protestoivat Jeffersonin piirikunnan koululautakunnan yrityksiä muokata Amerikan historian opinto-ohjelmaa propagandistiseksi Amerikan ylistykseksi.

Koululautakunnan konservatiivit olivat huolissaan historian opetuksen kriittisestä sisällöstä. Eräs jäsenistä ehdotti, että:

`Opintomateriaalien pitäisi kannustaa kansalaisuuteen, isänmaallisuuteen ja kapitalistiseen talousjärjestelmään, virkavallan ja yksilön oikeuksien kunnioittamiseen. Opintomateriaalien ei pitäisi rohkaista tai suosia kansalaistottelemattomuutta, sosiaalisia jännitteitä tai laittomuuksia. Niiden pitäisi esitellä Yhdysvaltojen ja sen historian positiivisia puolia.´

Opinto-ohjelman muokkaus on paitsi typerää ja huonoa historiantulkintaa myös – paremman ilmaisun puutteessa – antiamerikkalaista.”

Oheinen professori Marko Maunulan kirjoitus (27.9.2014/ Suomen Kuvalehti Digi) osui silmään havahduttava esimerkkinä, miten tänä päivänä objektiivisuuteen tai kriittisyyteen pyrkivä historiankirjoitus on paikoin vaarassa joutua alennustilaan.

Jossain Venäjällä ollaan tietenkin vielä paljon pidemmällä. Siellä historian muuntaminen on suorastaan kansallinen projekti. Venäjällä neutraali kausi (rehellisyyteen pyrkivä historiankirjoituksen vaihe) taisi kestää vain Venäjän heikkouden tilan ajan. Sitä ennen Neuvostoliitto harjoitti omaa ideologista historian tulkintaa.

Miksi yltiöisänmaallisuuteen pyrkivää historiankirjoitusta pitää kritisoida ja suoraan vastustaa? Eikö esi-isiemme teoista halutakaan kuulla legendaarisia urotekoja. Ei patrioottisen historiankirjoituksen kritisoijien puolella loppujen lopuksi ole kuin halu pyrkiä tinkimättömään totuuteen ja objektiiviseen historian läpivalaisuun. Mutta eikö toisaalta sen pitäisi riittää?

Maunula ottaa esille tutun - osalle amerikkalaisista ominaisen – itseruoskinnan, jossa amerikkalaiset itse näyttävät ”mallia” muille maille masokistisessa itsekritiikin jalossa taidossa. Olen tunnistavinani tämän tendenssin ja pyrkinyt välttämään amerikkalaisvastaisen trendin apinoimista. Monesti herää ikään kuin vastareaktio tällaista kirjoittelua vastaan, joka houkuttaa yhtymään lyömiseen.

Vaikka vältettäisiinkin ääripäitä (nationalismi/itseruoskinta) pidän kriittisen objektiivisia näkemyksiä terveempinä, vaikka siinä olisikin itseruoskinnan vaara. Miksi? Ehkä haluaisin varmistaa, että nationalistissävyinen historiankirjoitus ei valtaa alaa nykyistä enempää. Ylikorostunut kansallismielisyys (vrt. Venäjä) on objektiivisen historiankirjoituksen surma. Pahimmillaan tämä johtaa yltyvään nokitteluun eri valtioiden välillä.

Moniäänisessä Yhdysvalloissa suhtautuminen historiaan vaihtelee, mutta olen pannut merkille, että teekutsuliikkeen nousun myötä (teekutsuliikettä ei suinkaan ole haudattu!) on kansallismielinen ideologia tarttunut päivänpolitiikan lisäksi myös suhtautumiseen historiaan.

Mihin siis olemme menossa? Jos edellä esitetty kehitys pysähtyisi tähän, niin ei ehkä olisi syytä huoleen, mutta Unkari ja monet autoritäärisesti hallitut maat ovat esimerkkejä parhaillaan tapahtuvasta muutoksesta kansallismielisen historiankirjoituksen suuntaan.

Jos historian opetusta vähennetään kouluopetuksessa, niin historian kirjoituksen puoskarointi tulee pahenemaan. Objektiivisuuteen pyrkiviä historian tulkintoja on ja niitä pitää olla. Taistelkaamme moniarvoisen historiankäsityksen puolesta! Entä jos vihamielinen toiseen valtioon (esim. Suomeen) kohdistuva historianvääristely yltyy. Mitä voimme tehdä? Valtioiden välinen keskinäinen nokittelu historian tulkinnoissa tuskin on ainakaan ainoa oikea tapa vastata ongelmaan.

”Vastapropagandan” strategia pitäisi olla valmiiksi suunniteltuna. Riittääkö totuuden nimiin vannominen? Epäilen, ettei ainakaan pelkästään. Otetaan nykyhistorian esimerkkinä esille Venäjän aloitteesta käynnistynyt lastenhuoltajuuskiista itänaapurin ja Suomen välillä pari vuotta sitten. Olisi oltava selvillä, mitä kanavia myöten oikaisut voisivat saavuttaa Venäjän päättäjät. Käsitän niin, että mekanismit ovat olemassa ja on opittu asioita. Jo kerran rauhoittunut kiista voi syttyä uudelleen maiden erilaisen lapsiin ja vanhemmuuteen kohdistuvan kulttuurin takia. Ja silloin toivottavasti olemassa olevat käytännöt toimivat.

Mitä on ekseptionalistinen (ainutlaatuisuutta ylistävä) oman kansakunnan korostaminen? Kysymys on eräänlaisesta väärinymmärretystä oman kansakunnan sielun pelastamisyrityksestä. Ajatellaan, että ollaan hyveellisiä, kun puolustetaan yltiöpatrioottisessa hengessä omia toimia ja tekemistä.

Tapahtuu vastakkainen ilmiö: päinvastoin tehdään karhunpalvelus sekä omalle elämiselle että suhtautumiselle muihin kansoihin, sillä yltiöisänmaallinen ajattelu on usein vihapuhetta muita kohtaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti