torstai 26. kesäkuuta 2014

Luvattu maa – Suur-Suomen nousu ja tuho

Sari Näreen ja Jennin Kirveen toimittamassa teoksessa ”Luvattu maa” (Johnny Kniga, 2014) kuvataan mielenkiintoisella tavalla suomalaisten Suur-Suomi haaveita ja todellisuutta 1920-luvulta sotien aikaan (ja osin sen jälkeiseen aikaan) saakka. On tärkeää, että uusi historioitsijoiden sukupolvi astuu esiin ja kuvaa suuren Suomen tavoittelua, joka on ollut laajempi ilmiö, mitä olemme kuvitelleet.

Jatkosodan aikana koettiin varsin yleisesti, että ne lupaukset, mitä oli annettu ja se työ, mikä oli propagandatasolla tehty 1920- ja 1930-luvulla, oli lunastettavissa Saksan aseiden avulla.

Keskityn seuraavassa pääosin Suur-Suomen tavoitteluun jatkosodan aikana ja siihen, miten hankkeen kaatumisesta selvittiin. Tätä käsittelee erityisesti Jenni Kirves luvussa ”Pyhä ja kirottu sota”.

”Pyhässä ja kirotussa sodassa” perataan historiaa muutamien avainhenkilöiden kautta. Hyvin tuo aikakausi avautuu tällä menetelmällä meille jälkeen tulleille ja tuleville.

Monesti lainaamani Matti Kurjensaari oivaltaa tässäkin yhteydessä asian ytimen. Akateeminen Karjala-Seura täyttyi äänekkäällä joukolla kellokkaita, jotka nousivat myöhemmin kansakunnan kaapin päälle. Kurjensaaren kaltaisten Suur-Suomi-arvostelijoiden kritiikki jäi pliisuksi, ”keskustelukerhon tasolle”. AKS:n vastavoima Vapaamielisten ylioppilasyhdistys oli liian realistinen puheissaan ja teoissaan. Siltä puuttui AKS:n ”hurja huohotus”.

Ei myöskään AKS säilynyt yhtenäisenä. Siitä irtautui jo 1920-luvulla Itsenäisyyden liitto, joka AKS:n muuttuessa suomenmielisten etujärjestöksi radikalisoitui heimoaatteen hengessä ja oli Lapuan liikkeen ja IKL:n edeltäjä. Myös emo-AKS radikalisoitui Mäntsälän kapinan aikoihin, jolloin monet se tunnetuimmista jäsenistä irtautuivat siitä, kun eivät tunnustaneet AKS:n oikeistolaistumista ja demokratian vastaisuutta.

Jotta asia ei olisi turhan yksinkertainen, on syytä tuoda esille myös Suur-Suomen taustalla vaikuttanut humaani, sukulaiskansoja auttamaan pyrkivä aspekti. Suhtautumisessa Karjalaan oli siis myös altruistinen näkökulma.

Vielä on syytä mainita suursuomalaisuuden ”sosialistinen versio”. Monilla Karjalaan paenneilla/siirtyneillä suomalaisilla sosialisteilla oli aito pyrkimys luoda sosialistinen, suomalainen Karjala, josta käsin sosialismi aikomusten mukaan leviäisi Suomeen ja lopputuloksena olisi ollut sosialistinen Suur-Suomi. Stalin teki lopun näistä kansallisista utopioista.

AKS:n aatteen palo pääsi leviämään yhteiskunnassa, kun kannattajat pyrkivät systemaattisesti edistämään kanssaveljien uraa. Karjala oli luvattu maa, joka oli tulevaisuudessa tehtävän ristiretken kohde. AKS:n yhteensitova liima oli ryssäviha. AKS:n ydinryhmä, ”Vihan Veljet” harjoittivat kaikkein räikeintä propagandaa.

”Luvatussa maassa” lainataan Katri Valaa, joka jo 1932 luonnehti rohkeasti ironisoiden kaikkein militaristisimpia seuraavasti: ”Jos sanotte sanan Venäjä, niin koettakaa saada ääneenne vihaa, ja suupieliinne vaahtoa. Sillä vihattava meidän on Venäjää iänkaikkisesti ja kaikilla voimillamme. Jos voimia jää, voimme tehdä jotakin muutakin”.

Jatkosodan puhjetessa oli pohjatyö jo tehty. Vihan kylvö Neuvostoliittoa vastaan alkoi tuottaa tulosta sodan olosuhteissa saksalaisten myötävaikutuksella.

Voitonhurmio oli voimissaan syyskuussa 1941, jolloin oli jo edetty suurin piirtein niin pitkälle, kuin mihin yleensäkin jatkosodassa päästiin. Mikään ei näyttänyt estävän suuren haaveen toteutumista. Lopulta sotasensuuri puuttui kaikkein lennokkaimpiin rintamieskirjeenvaihtajien juttuihin.

”Luvatun maan” suuri ansio on, että se kuvaa aatteen leviämistä myös tavallisten rintamiesten keskuudessa. Kirjeet kotiin kuvasivat suurta odotusta ikuisen vihollisen näyttäessä lyödyltä.

Kirjassa kritisoidaan Väinö Linnan jatkosotakuvaa, jossa hän vierittää syyn Suur-Suomi haaveista armeijan päällystölle. Kriitikon osan hän jättää suopeasti miehistölle. Tuntematon sotilas on tietenkin fiktio ja sallittakoon Linnalle hänen ehkä hiukan asenteellinen ajattelunsa. Tosiasiassa melkoinen osa rintamamiehistä oli Suur-Suomi-henkisiä. Toki osa oli Tuntemattoman sotilaan lahtisia, jotka synkeästi arvostelivat sodan johtoa. Jotkut menivät pidemmälle ja kieltäytyivät astumassa vanhan rajan yli.

Eräs asia kannattaa muistaa: rintamiehille ihan oikeasti luvattiin lisämaita valloitetulta alueelta. Tämä jos mikä tehosi suurimpaan osaan taistelijoista ja lisäsi sodan kannatusta.

Itäkarjalalaisista tehtiin ali-ihmisiä, joiden likaisuuttaa ja siivottomuutta jaksettiin ihmetellä. Syytöksiäkin esitettiin: Itä-Karjalan alueet olisi pitänyt jo aiemmin ”pelastaa”, jotteivat olisi vajonneet niin alas, kuin mitä nyt oli tapahtunut.

Monille Itä-Karjalan eteen avautuva näkymä muodostui myös pettymykseksi. Luvattu maa avautui raiskattuna ja lohduttomana verrattuna siihen, mitkä olivat olleet odotukset.

Vähitellen myös sensuuri puuttui yhä selvemmin rivimiesten ja TK-miesten kirjoitteluun. Kotirintamalla varsinkin naisilla oli epärealistisia odotuksia Karjalan suhteen. Miehet, jotka lomillaan kävivät kotona pystyivät näkemään – sattuneesta syystä - idän olosuhteet realistisemmin.

Kun sota vääjäämättä eteni kohti päätepistettä, tuli monelle ongelmaksi aiemmista ajatuksista luopuminen ja sopeutumisen harjoitteleminen uusiin olosuhteisiin. AKS oli pakko unohtaa. Tilalle tuli mm. Suomi-Neuvostoliitto-seura. Siinäpä ongelma. Yrjö Varpio esitti avainkysymyksen: miten ”nämä miehet ajattelivat sodan päätyttyä?”

Moni joutui kohtalokkaaseen alkoholikierteeseen. Toki syitä oli muitakin kuin Suur-Suomi-aatteen romahdus: oli vaikeuksia sopeutua siviiliin ja löytää ammatti. Monilla todellakin oli vain taistelijan ammatti. Sillä ei siviilissä pitkälle pötkitty.

Useat kohtasivat siviilin tylynä paikkana. Karjalaisetkin julistettiin paikoin ryssiksi, luvattua maata ei ollutkaan tarjolla, päinvastoin olemassa olevaa maata piti ruveta pilkkomaan siirtolaisten tarpeisiin. Rintama-aika ei myöskään ”miehistänyt”, vaan moni koki sodan ”käskemiskulttuurin” jälkeen vaikeaksi sopeutua siviilin vapauteen.

Hyvin monet valitsivat suhdanteiden muututtua vaikenemisen kulttuurin. Matti Kuusi vapautui aiemmasta painolastista käymällä avoimesti läpi AKS-historiansa. Jotkut toiset eivät koskaan antaneet anteeksi epäonnistumista Itä-Karjalassa, vaan syyttivät tappiosta esimerkiksi sodanjohtoa.

Jotkut kirjailijat kokivat sotaa edeltävän hurmion vaihtumisen näköalattomuuteen henkisesti raskaana, jopa ylivoimaisen raskaana. Kaiken kaikkiaan on vaikeaa erottaa sodan jälkeistä normaalia frustraatiota Suur-Suomi-intoilijoiden pettymyksestä.

Ehkä kaikkein silmiinpistävimmin muuttunut aika näkyi Olavi Paavolaisessa, joka muuttui vuoden 1941 oikeistoideologista vuoden 1944 vasemmistosuuntautuneeksi ajattelijaksi. Kivuttomasti muutos ei tapahtunut: Paavolainen joutui raskaiden luopiosyytteiden kohteeksi muokattuaan todellisuutta ”Synkässä yksinpuhelussa” itselleen suosiolliseksi. Se oli hänen yhden miehen sotansa uuden totuuden maailmassa.

Kuusikymmentäluvun kapina on esimerkki siitä, kuinka uuden ajan sankarit eivät voineet sulattaa isiensä sankaritöitä sodassa. Mutta oliko kysymys vain sotaveteraanien altistumisesta nuorten harjoittamalle yksipuoliselle aliarvioimiselle? Muistan, että 1980-luvulla veteraanit itsekään eivät olleet innokkaita muistelemaan menneitä. Vasta 1990-luvulla uusi isänmaallisuus löi läpi ja nosti veteraanit aivan uudelle arvostuksen tasolle.

Kolmekymmentä- ja neljäkymmentälukujen Suur-Suomi kiihkoilijat (Nevanlinna, Koskenniemi, Kilpinen…..) saivat jatkaa menestyksekästä uraansa uudessa sodanjälkeisessä Suomessa. Vain poliitikot ja sotilaat saivat maksaa menneisyydestään.

Matti Kuusen mukaan 1930-luvun intoilijat olivat vain muuttaneet ”ankkuripaikkaa”. He olivat kiinnittyneet sodanjälkeisen Suomeen taitavuutensa avulla. Jenni Kirveen mukaan suomalaiset halusivat aktiivisesti ja kollektiivisesti unohtaa ”ristiretkensä luvattuun maahan”. Ehkä tässä on oleellista, että Suur-Suomi väikkyi niin monien tavallisten suomalaisten mielissä, että sitä taakkaa ei voinut kansakuntana kantaa kovin pitkään. Valittiin unohtamisen armelias tie.

Mutta eikö näin käynyt myös taistolaisille neljäkymmentä vuotta sitten? Hekin saavuttivat myöhemmin asemansa yhteiskunnassa kyvyillään. Entisen elämän rasitteet eivät näkyneet useimpien heistä urakehityksessä. Molemmissa tapauksissa – 1930-luvulla ja 1970-luvulla - oli kysymys nuorten (miesten) kapinasta konservatiiveja vastaan.

Onko tänä päivänä havaittavissa suuremman Suomen haaveita? Ei tietenkään fyysisesti aluevaatimuksina, mutta kyllä tänä päivänäkin muskeleita haluttaisiin liittoutumalla jonkin isomman kanssa. Haluttaisiin, että Suomi olisi ”kokoaan suurempi” ja eliitti on jälleen aktiivisempi kuin tavallinen kansa. Muutosta haluavat ovat jälleen äänekkäämpiä kuin olemassa olevan tilanteen puolustajat ja taitaa viholliskuvakin olla sama kuin 1920-1940-luvulla!

1 kommentti:

  1. AKS oli täyzin laiduoigelistolaine, voibi sanuo natsistujärjestö. Hos heijän seuran nimes mainittihgi "Karjal", hyö tovellizuos oltih iminkummazet karjalazien dovarišat. Nimittumii karjalazuon puoliššiekkoi hyö ei olluot - hyö suvaittih vaiku heijän omua romantiekallistu kuvitelmua karjalazuos.

    Pravoslaunoin viero oli heile varattavua "ryssän uskoa", mispäi karjalazet nepremenno pidäy parandau putin l'uteruanoikse suomelazikse. Tiettäväine, voihäi karjalainegi olla l'uteransu da suomelaine olla pravoslaunoi, libo atejistu, jesli muga himoilehes. No AKS:n idealizes yhteiskunnas, Suures Suomes, nämät dielot piättäy ristikanzan sijah valdivo, ei ristikanzu iče.

    Konzu valdivo rubieu miäräillä vierondielolois, silloi ainos olemmo varattaval dorogal.

    Karjalan kieldy heijän mieles ei olluh ni vouse olemas. Karjalan kirjukielen luajindu olis olluh uruan hommua, sikse gu karjalazet ollah suomelazii, kaihäi nečen tiedäy ku heijän kieli on suomi, ei nimi ven'alazil laihinsanoil lijastettu murreh. (Erähät heimoaktivistat naverno duumaittih ku sežo Estounies rahvas lopun lopuškal pagizou suomekse...)

    Ylen hyvä dielo ku AKS on nygöjäh vaiku "perindehyhtistys".

    VastaaPoista