sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Kohti hyvinvointivalintojen yhteiskuntaa

Käsittelen seuraavassa Suomea lähinnä siitä näkökulmasta, mihin suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on menossa. Näkökulma on reilusti subjektiivinen. Käytän ohessa pääosin Tieto&trendit -lehdestä poimittuja tilastokeskuksen lukuja pohjatietoina. Tarkastelunäkökulmia on neljä: työvoima, rakenteet, hyvinvointi ja talous. Erityisesti työ- ja elinkeinoministeriön ekonomistin Samuli Rikaman artikkelit viimeisessä Tieto&trendi -lehdessä (2/2014) ovat olleet arvokas apu.

Suomen ongelmien ytimessä on elinkeinojen rakennemuutos. Teollisuuden bkt-osuus on pudonnut vuosituhannen vaihteen 25 prosentista nykyiseen noin 15 prosenttiin. Tarkalleen ottaen 10,3 prosentin pudotus kertoo todella suuresta muutoksesta. Suomen teollisuuden rakennemuutos on Euroopan rajuin. EU:ssa keskimäärin teollisuuden pudotus on ollut vastaavana aikana vain 3,3 prosenttia. Jotkut ovat tulkinneet tämän niin, että jatkossa kannattaa keskittyä palveluihin ja palvelujen vientiin. Olen eri mieltä. Palveluihin panostaminen on OK, mutta nyt tarvitaan erityistä huomiota modernin teollisuuden edellytysten parantamiseen. Kun palvelukeskeinen trendi on päällä, älä vahvista trendiä ylikorostamalla sitä.

Samalla on pantava merkille tosiasia, että palveluiden osuus teollisuustuotteissa lisääntyy. Palveluiden osuus teollisuuden lopputuotteissa nousi EU-maissa 35 prosentista 39 prosenttiin vuosina 1995-2009.

Teollisuuden palvelut ja palveluammatit ovat arvoketjun niissä osissa, joissa arvonlisä on korkea (t&k, suunnittelu, markkinointi, ICT jne). Tämän nimiin on vannottu vuosia, eikä minullakaan ole kuin hyvää sanottavaa, jos arvoketjun arvokkaimmat osat pystytään pitämään Suomessa.

Palvelujen merkityksen kasvu johtuu osittain siitä, että teollisuustuotteiden hinnat ovat laskeneen tuottavuuden noustessa. Teollinen tuotanto on siis alentanut osuuttaan tehokkuudellaan!

Kun elektroniikka ja metsäteollisuus ovat olleet rakennemuutoksen kourissa, on syytä panostaa uusiin alueisiin kuten bio- ja vihreisiin teknologioihin, peliteollisuuteen ja cleantechiin. Läheskään aina ei ole kysymys täysin uusista aluevaltauksista, vaan vanhojen tuttujen alueiden innovatiivisesta uusiokäytöstä.

Rakennemuutos puree erityisesti vientiin, jossa vanhojen viennin kivijalkojen menetys on hiipunut ja osin romahtanut. Edellä mainitut uudet viennin menestystarinat parantavat tilannetta, mutta kyllä kirittävää on paljon. Siksi tulostavoitteiden aikaperspektiiviä on pidennettävä.

Koen häiritsevänä hätiköivän reagoinnin, joka näkyy erityisesti kehysriihityyppisissä voimainponnistuksissa. On pakko leikata ja nopeasti. Mielestäni on päinvastoin pakko antaa sopeutukselle aikaa enemmän kuin 2-3 vuotta, tarvitaan 5 -10 vuotta. Välisenä aikana on hyväksyttävä maltillinen velkaantuminen. Tärkeintä on usko, että suomalaiset venyvät kovan osaamisen pohjakulttuurin avulla. Ainakaan minä en epäile venymiskykyä.

Onko meillä liian kallis työvoima? Riippuu siitä, millä markkinoilla ja millä tuotteilla liikutaan. Yhdysvaltain kokemus on ollut, että teollisuuden kehittämisen laiminlyönti on heikentänyt aiemmin keskiluokan ytimen muodostaneita teollisuustyöväen palkkoja. Palkkojen joustaminenkaan ei ole alkuunkaan riittänyt säilyttämään teollisia työpaikkoja, vaan teollisuuden osuus/bkt on lähestynyt 10 prosenttia. Teollisuuden työpaikat ovat ”vaihtuneet” suurelta osin matalapalkkaisiksi palvelualan työpaikoiksi.

Vastapainona Microsoftilla, Intelillä ja esimerkiksi Googlella on 50 000 – 100 000 työpaikkaa kullakin. Tämä kehitys on osin paikannut pienipalkkaisten työpaikkojen massiivista kasvua.

Mikä voisi olla laajakantoinen vastaus puuttuvien hyvien työpaikkojen ongelmaan? Lainaan ohessa aiempaa blogikirjoitustani ”Katoavatko keskiluokan työpaikat?” (18.1.2014):`Kysymys on syvällisestä yhteiskunnallisesta muutoksesta, josta Berkeleyn yliopiston suuresti arvostamani professori Robert Reich on sanonut seuraavasti: ”Rikkaat hyötyvät enemmän saadessaan pienemmän osuuden nopeasti kasvavasta taloudesta kuin suuren osan vaatimattomasti kasvavasta taloudesta”. Mitä hän tarkoittaa? Olisiko sopeutuksen tapahduttava palkkasopeutuksena taloutta näivettämällä vai keskiluokan asemaa pönkittämällä? Reich viittaa siihen, että keskiluokkaisten työpaikkojen säilyttäminen piristää ja luo dynamiikkaa talouteen. Suomessakin eliitin taholta on kuultu viestejä, joissa palkka-ale on ratkaisu ongelmiimme. En usko, että näin on. Tarvitaan siis Reichin ohjenuoraa, jossa luodaan uusia ”keskiluokkaisia” työpaikkoja, joiden avulla taloutta virkistetään (keskiluokan kulutuskysyntä nousee) ja sitä kautta eliittikin saa isomman siivun.´

Työpaikkoja (ml. keskiluokkaisia työpaikkoja) syntyy pk-sektorille. Pk-yritykset vastaavat 99 prosenttia koko EU:n yrityskannasta ja ne työllistävät 65 miljoonaa ihmistä.

Meillä suomessa on iloisesti yllätytty työttömyyden pysymistä matalana. Matala se toki on vain olosuhteet huomioiden. Absoluuttiset luvut tekevät työttömyydestä suurimman inhimillisen ja taloudellisen ongelmamme. Yhtenä syynä siihen, ettei työttömyystilanne ole vielä pahempi on, että on tapahtunut siirtymä korkean tuottavuuden teollisuudesta (vähemmällä henkilökunnalla enemmän tuotteita) heikomman tuottavuuskehityksen palveluihin (palveluiden automatisointi teollisuutta vaikeampaa). Sama ilmiö, josta mainitsin tuottavuuskehityksen yhteydessä!

Meillä on julkisen sektorin bkt-osuus EU-keskiarvoa korkeammalla tasolla (EU:n keskiarvo 22,4%, meillä 25,1%). Tämäkin voidaan katsoa työllisyyttä vahvistavaksi tekijäksi, vaikka toisenlaisiakin näkemyksiä on. Olemme kuitenkin hyvässä seurassa: Ruotsin julkisen sektorin bkt-osuus on 26,5% ja Tanskan 27,3%. Nimenomaan Ruotsin hyvä työllisyysaste selittyy julkisen sektorin harjoittamalla työllistämispolitiikalla. Työvoimakustannuksissa olemme EU:ssa sijalla kahdeksan, joten kilpailukykymme pitäisi olla kohtuullisella tasolla varsinkin, kun otetaan huomioon juuri tehtyjen työmarkkinaratkaisujen maltillisuus.

Jos ajatellaan menestyksen reunaehtoja niin Suomessa esimerkiksi luottamus toisiin ihmisiin on korkealla tasolla, olemme maailman huippuja. Olemme lukuisilla muillakin mittareilla mitattuna aivan kärkitasoa. Suomen t&k-panostus on 3,5% bkt:stä. Sitä on jääty kaipaamaan, millä Suomi-niminen hyvä ”kouluviisas” saataisiin menestymään käytännön työelämässä ja bisneksessä. On liioiteltua sanoa, ettei menestystä olisi tullut, mutta juuri tällä hetkellä eletään matalapainetunnelmissa. Vielä on sanottava, että pahaa oloa helposti liioitellaan: ”olemme veitsen terällä” jne.

Onko Suomi velkaantunut liikaa?

Julkisyhteisöjen EDP-velka on tällä hetkellä 110 miljardia euroa (josta valtion velka 98,9 miljardia euroa vuoden 2013 viimeisellä neljänneksellä), joka ei ole järisyttävän korkea taso. Olemme edelleen yhtenä harvoista EU-valtioista alle 60 prosentin tason/bkt.

Euroopan Unionissa siirrytään uudistettuun kansantalouden tilinpidon järjestelmään. Uudistuksen seurauksena t&k-menoja käsitellään investointeina syyskuun alusta 2014 lähtien. Suomen bruttokansantuotetta muutos nostaa poikkeuksellisen paljon, neljällä prosentilla. Velkataso ei siis ihan vähään aikaan ylitä 60 prosenttia bkt:stä.

Enemmänkin olisin huolestunut kotitalouksien veloista. Tilastokeskuksen mukaan asuntokuntien velat kasvoivat reaalisesti 100 prosenttia vuosina 2002-2012, kun taas käytettävissä olevat rahatulot kasvoivat samalla aikavälillä 27 prosenttia. Eniten kasvoivat asuntovelat, + 130 prosenttia. Kotitalouksien velat ovat nyt (2013) 120 prosenttia käytettävissä olevista tuloista. Uhkat ovat ilmeiset (deflaatiovaara, heikon taloudellisen tilanteen jatkuminen, työttömyyden korkea taso jne.).

Entä edellytykset jatkossa? Suosituksi on tullut piirtää kuvaaja, joka kertoo putoamisesta vuosien 1994-2007 kasvukäyrältä. Sitä ei viitsitä sanoa, että Suomen kasvu noina vuosina oli lähes maailmanennätysluokkaa. Sillä uralla oli mahdotonta pysyä millään mittarilla mitattuna. Ongelmallisempaa on, että myös menotalous laajeni kasvulukujen tahdissa. Sopeutumisesta alhaisempiin kasvulukuihin on tullut kova haaste päättäjille.

Kysymys on tietenkin ns. hyvinvointiyhteiskunnan kehittämisestä (ei ”säilyttämisestä”). Tutuin tapa on keskittää palveluja kustannussäästöjen nimissä. Käytännön kokemus on, että palvelu samalla heikkenee (vrt. esimerkiksi terveyskeskuspäivystyksen siirtyminen klo 8-18 ulkopuolella ”lähikaupunkiin”, joka sijaitsee 30 kilometrin päässä).

Syntyy kiikkulauta, jonka toisessa päässä on tehostamistoimenpiteet kustannussäästöineen ja toisessa päässä palvelujen paraneminen/heikkeneminen. Olemme siirtymässä hyvinvointipalvelujen laajentamisesta etäpalveluihin, pidemmälle vietyyn maksullisuuteen (suurempi omavastuu) ja niukentuneisiin resursseihin (joka näkyy henkilökohtaisen palvelun vähenemisenä).

Sähköiset palvelut ovat tätä päivää. Järjestelmien toimivuudessa/yhteensopivuudessa on tosin paljon parantamisen varaa. Olen jossakin blogikirjoituksessa pohtinut opetuksen siirtämistä verkkoon. Se muuttaisi koulurakennusten käytön (luku- tietokonetiloja koululuokkien sijaan) nykyisestä. Monissa ammattikorkeakouluissa ja muissa oppilaitoksissa internetin käyttö opetuksessa on pitkällä.

Odotan/pelkään/toivon samanaikaisesti, että tulevaisuudessa on nykyistä vaihtelevammat mahdollisuudet valita reitti tai reitit kohti hyvinvointia, mutta samalla henkilökohtainen maksurasitus viitoittaa reitin nykyistä selvemmin. Etenemme kohti ”hyvinvointivalintojen yhteiskuntaa”.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti