lauantai 14. kesäkuuta 2014

Johtuuko eriarvoisuus ensisijaisesti tulo- vai varallisuuseroista?

Thomas Piketty on nostanut keskeisen huomion kohteeksi varallisuuserot ja niiden ikävän vaikutuksen talouskasvuun. Thomas Piketty ei ole suinkaan ensimmäinen, joka kiinnittää tähän huomiota. Jotenkin aika oli vain kypsä hänen saamalleen suurelle huomiolle.

Thomas Pikettystä on sanottu, että hän on muotitaloustieteilijä. En perusta tällaisista ”mainesanoista”. Ei hän suinkaan ole huipulla muodin takia, vaan ihan tieteellisistä ansioistaan. Hänestä myös sanotaan, että hän on aineistoistaan vetänyt liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä. Pikemminkin on käynyt niin, että arvostelijat ovat joutuneet antamaan periksi kritiikistään, kun tilastoaineistoja on tarkemmin tutkittu.

Hesari ottaa artikkelissaan ”Koulutus torjuu tehokkaasti eriarvoistumista” (14.6.2014) esille ikään kuin antiteesinä amerikkalaisen MIT:n taloustieteen professorin David Autorin vastaväitteet Pikettylle. Mielestäni arvostelu ei oikein pure, koska Piketty ja Autor ovat mielestäni suhteellisen lähellä toisiaan tulo- ja varallisuuserokysymyksissä, vaikka Autor yrittääkin puheissaan luoda omaa profiilia.

Kun Piketty keskittyy varallisuuserojen kasvun ongelmallisuuteen, on Autor sitä mieltä, että tuloerot ovat pahempi ongelma Yhdysvalloissa. Niin ovat minunkin mielestäni. Tarkalleen ottaen olen tulkinnut Pikettyä niin, että tämän päivän Yhdysvalloissa varallisuuseroja eivät synnytä suuret perinnöt ensisijaisesti - kuten 1800-luvulla vanhalla ja uudella mantereella - vaan suuryritysten toimitusjohtajien ylisuuret palkkiot. Tästäkin Piketty ja Autor ovat suurinpiirtein samaa mieltä.

Selvää kuitenkin on, että valtavat tulot aiheuttavat lopulta myös jättimäiset perinnöt ja tässä on Pikettyn clue, kun hän sanoo, että varallisuuden tuotot ylittävät tulojen ja kansantuotteen kasvun, ja että tästä seuraa taloudellisen kehityksen hidastumista. Suuret tulot eivät ”valu” alaspäin siinä määrin kuin uusklassisessa taloustieteessä on luultu, vaan jäävät ikään kuin ”seisomaan”, verrattuna keskituloisten kovaan kulutukseen, jolla pidetään talouden rattaat pyörimässä.

Autor toteaa, että tuloerot eivät ole automaattisesti haitallisia taloudelle. Eivät ole Pikettynkään mielestä. Tietty tuloerokirjo pitää Pikettynkin mielestä olla, jotta kannustinvaikutus säilyy.

Hesarin mukaan Autor toteaa, että jos kaikilla olisi suunnilleen sama palkka riippumatta heidän koulutuksestaan ja saavutuksistaan, siitä olisi haittaa yhteiskunnalle. Niin on minunkin miestäni. Ja niin on Pikettynkin mielestä. Miksi se, että arvostellaan ylisuuria palkka- tai varallisuuseroja johtaa ”aina” siihen, että vastustajat ottava esille samapalkkaisuuden ikään kuin ainoana vaihtoehtona. Ainakaan tutkijat eivät samapalkkaisuutta kannata. Sosialismin kummitus vaanii ikään kuin taustalla aivan turhaan. Ei Neuvostoliitossakaan yhteiskunnan edut jakautuneet tasaisesti.

Pidän aika selvänä, että jos 2000 euroa tienaava henkilö arvostelee lääkäriä, jonka ansiot ovat sanokamme 6000-8000 euroa, niin en lähtisi tästä nostamaan suurempia eriarvoisuusskismoja. Mutta jos 85 maailman rikkaimman omaisuus on yhtä suuri kuin 3,5 miljardin köyhimmän yhteensä niin, silloin voidaan kissa nostaa pöydälle. Ja paljon vähemmästäkin syystä.

Molemmat sekä Autor että Piketty ovat samaa mieltä koulutuksen merkityksestä meritokraattisen (osaamiseen perustuvan) yhteiskunnan ylläpitäjänä. Ongelma on siinä, että koulutukseen pääsy ainakin huippuyliopistoihin on korkeiden lukukausimaksujen takia monille saavuttamaton unelma.

Muun muassa Paul Krugman on tuonut esille, kuinka rikkaiden vanhempien vähemmän fiksut vesat pääsevät kumman helposti yliopistoihin. Pikettyn selitysmalli on, että rikkaat lahjoittavat yliopistoille, mutta siinä sivussa voi oma lapsikin lipsahtaa sisään.

Vakavemmin ottaen koulutuksen merkitys on minunkin mielestäni ykkösasia. Olen tätä korostanut kerta toisensa jälkeen näissä blogikirjoituksissa. Meillä Suomessa ei ole koulutukseen pääsyn esteenä taloudelliset syyt, mutta koulutuksen työelämävastaavuudessa on parantamisen varaa.

Puutun seuraavaksi Yhdysvalloissa esillä olleeseen ”yhden prosentin ongelmaan” eli tulojen kasaantumiseen kaikkein suurituloisimmille. Lainaan tässä erästä aiempaa blogikirjoitustani valaistakseni asiaa (tässä viittaan Joseph Stiglitzin kirjaan ”The Price of Inequality”): ”Stiglitz avaa kirjassaan viime vuosien talouskehitystä runsaalla määrällä faktoja, joista tässä otan esille vain joitakin. Yhdysvalloissa on hyvin monien taloustieteen edustajien (mm. Paul Krugman ja Robert Reich) taholta tuotu esille amerikkalainen ”1 prosentin ongelma”. Tällä tarkoitetaan tuloerojen kasvua viime vuosina siten, että suurin hyödyn saaja ovat olleet huipputuloiset, yksi prosentti kansasta.

Stiglitz ottaa esimerkiksi huonotuloiset, joiden palkka on noussut viimeisen 30 vuoden aikana vain noin 15 % , kun taas ”top 1 percent” on nähnyt 150 prosentin nousun ja ”top 0,1 percent” yli 300 prosentin nousun. Varallisuuserojen kasvu on ollut vielä voimakkaampaa. Tarkemmassa kuvassa käy vielä ilmi, että tulojen kasvulla arvioitaessa muutos on muutaman viime vuoden aikana ollut todella räikeä”.

Näin suomalaisittain näen keskustelun joka kohdistuu yhteen prosenttiin rikkaimmista hiukan erikoisena. Eikö kuitenkin pitäisi puhua suurista tuloista laajemmin ja pienistä tuloista samoin? Ja sitten on vielä supistuvan keskiluokan ongelma…..

Miten tuloerojen ikäviä vaikutuksia voitaisiin konkretisoida? Otan esimerkiksi finanssikriisiä edeltäneen asuntokuplan. Yhdysvaltain asuntokuplan keskeinen syy oli, että George Bush nuorempi suurensi presidenttikautensa alussa tuloeroja niiden pienentämisen sijaan. Sen sijaan hän halusi kaventaa omistuseroja. Niinpä amerikkalaiset köyhät ja keskituloiset (varsinkin mustat ja latinot) houkuteltiin 2000-luvun alussa liittovaltion tuilla hankkimaan omistusasunto unohtaen, että kohderyhmällä ei ollut reaalisia edellytyksiä hankkia asuntoa. Vaurastumista siis kiirehdittiin pyrkimällä tekemään köyhistä (asunnon) omistajia mahdollisimman pikaisesti. Tavoitteena oli 5 miljoonaa asuntoa köyhille latinoille ja mustille vuoteen 2010 mennessä. Hanke epäonnistui suistaen koko maailmantalouden syvään taantumaan. Miksi? Koska ainoa tie köyhän vaurastumiseen käy pitkäjänteisen tulonhankinnan kautta. Tämä pidempi tie ei kuitenkaan käynyt suurituloisia suosineen hallinnon ja taustalla vaikuttaneen Cato-instituutin ideologeille.

Tämä on liki irvokas esimerkki, jossa Bush yritti yhdistää olemattomat tulot ja velkavetoisen omistusasunnon kautta tapahtuvan rikastumisen (”American Dream”)!

Thomas Piketty on tuonut tärkeän tulo- ja varallisuuseroja koskevan keskusteluaiheen yhä uudelleen esille (aiemmin Emmanuel Saezin kanssa). Toivottavasti päättäjät eivät sivuuta Pikettyn ja kumppanien työtä ”muoti-ilmiönä” tai ”uutena marxilaisuutena”.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti