tiistai 15. huhtikuuta 2014

Profumo-skandaali: viattomuuden ajan loppu

Miten helppoa onkaan jälkikäteen nähdä aikakauden muutos! Mutta kuinka moni pystyy näkemään muutoksen sen tapahtumahetkellä?

Otan tässä esimerkiksi Profumo-skandaalin 1960-luvun alusta (1961-1964). Siinä rikottiin monta tabua. Ei tuohon aikaan lehdet kirjoitelleet johtavien poliitikkojen syrjähypyistä, eikä TV:ssä kerrottu irvaillen ajankohtaisista poliittisista tunaroinneista. Populaarikulttuuri oli viatonta, yhdentekevää viihdettä. Swinging London oli murtautumassa kaikkien tietoisuuteen, muttei ollut vielä läheskään täydessä iskussa. Beatlesit olivat läpimurtonsa kynnyksellä uudella tuoreella tavalla ja nenäkkäällä huumorillaan….

Juuri tuohon saumaan osui Englannin sotaministeriin (Secretary of State for War) John Profumoon kohdistunut vakoilu- ja syrjähyppyskandaali, jonka itsekin muistan hämyisästi, koska meille oli hankittu kotiin TV (samaan aikaan lähes 75 prosentilla Englannin talouksista oli TV) juuri tuolloin, ja silloinen tiedonvälitys pystyi antamaan jonkinmoisen kuvan tapahtumista. Olen seuraavassa rekonstruoinut kuvan tästä aikansa sensaatiosta.

Tapahtumien kulku eteni suurin piirtein seuraavasti.

John Profumo, joka oli konservatiivien johtavia poliitikkoja ja mainittiin mm. mahdollisena seuraavana pääministerinä, uiskenteli yläluokan mahtihenkilön lordi Astorin (aivan oikein, jäljet johtavat New Yorkin kuuluisaan Waldorf Astoria -hotelliin) uima-altaassa, Lontoon esikaupunkialueella. Uima-altaalla oli samanaikaisesti kirjava joukko isännän vanhoja ja uusia tuttuja. Oli seurapiirikaunottaria oli salaperäinen venäläinen mieshenkilö, jolla oli avainrooli tässä uskomattomassa näytelmässä, oli mystinen osteopaatti….

Juuri osteopaatti Stephen Ward oli tapahtumasarjan alkuvaiheen henkilö, joka liimasi henkilögallerian yhteen. Hän oli maineikas hahmo Lontoon seurapiireissä ja hänen käsittelyssään olivat olleet monet kuuluisuudet Elisabeth Taylorista Winston Churchilliin. Ward kutoi seitin, johon näytelmän konnat ja sankarit vuoronperään joko halukkaasti tai tahtomattaan juuttuivat. Lopulta Wardin kiiltokuvamaisen julkisivun takaa paljastui arkinen sutenööri, joka oli tulenaran kansainvälisen tiedustelun välikappaleena.

Onnellisessa avioliitossa ollut Profumo antautui tanssityttö ja alastonmalli Christine Keelerin viekoteltavaksi, kun tämä päätti asettua Astorin altaalla Profumon eteen ilman rihman kiertämää. Heidän välilleen kehittyi nopeasti lyhytaikainen suhde (englanniksi se kuulostaa todella hienolta: ”affair”), joka tuon ajan tavan mukaan pidettiin salaisuuksien verhon takana. Samassa uima-altaassa uiskenteli myös toinen todella iso kala, nimittäin Neuvostoliiton sotilasasiamies Jevgeni Ivanov ja kuinka ollakaan neiti Keelerillä oli suhde myös Ivanoviin! Räjähdysherkkä yhdistelmä, varsinkin, koska samaan aikaan käytiin keskusteluja Englannin ydinaseiden sijoittamisesta Länsi-Saksaan.

Siinä he kaikki tutustuivat toisiinsa tilanteessa, josta James Bondkin olisi ollut kateellinen. Profumo joka oli edennyt urallaan rakettivauhtia ei joko huomannut vaaraa tai sitten hän ohitti moisen turhanaikaisena. Rakastuminen saa tarkimmankin ja huolellisimmankin ammattimiehen varomattomaksi. Altaalla järjestettiin leikkimielinen uintikilpailu, jonka osanottajina olivat: 1) lordi Astor, 2) John Profumo, 3) Jevgeni Ivanov…..

Kaikki näytti kuitenkin menevän kuten vanhaan hyvään aikaan: kukaan ei kiinnittänyt arkaluontoisiin suhteisiin mitään huomiota, ei vaikka Englannin kuuluisa tiedustelupalvelu MI5 varoitti Profumoa. Elettiin hienotunteisuuden ja häveliäisyyden aikoja, jolloin yläluokka osasi pitää ”yksityiset skandaalit yksityisinä”. Ei kukaan kertonut, että silloisen konservatiivisen pääministerin Harold McMillanin vaimolla oli suhde toiseen mieheen. Ei kukaan kertonut, että työväenpuolueen johtajalla Hugh Gaitskellilla oli avioliiton ulkopuolinen suhde. Miten lehdistö osasikaan missata herkulliset aiheet!

Mutta ajat olivat muuttumassa. Kaikki yhteiskunnassa oli liikkeessä: sota-ajan traumat olivat takanapäin, yhteiskunta avautui hallitsemattomalla tavalla, ihmiset, jotka aiemmin olivat pelkkiä livertäviä juoruajia avasivat suunsa ahnaasti odottavalle lehdistölle…. Salaisuuden verhot kerta kaikkiaan revittiin alas. Sanalla sanoen julkisuus otti hurjan harppauksen kohti sitä maailmaa, jonka me nyt tunnemme paparatseineen ja juorulehtineen ja julkisuuden henkilöitä irvailevine TV-ohjelmineen.

Mielestäni tapahtumien paljastumisen avaimena oli Christine Keelerin ja hänen parhaan kaverinsa Mandy Rice-Daviesin monet miessuhteet. Jonkun tässä palapelissä piti pettää. Ja näin kävikin: yksi Keelerin rakastajista, tummapintainen länsi-intialainen huumekauppias rupesi ammuskelemaan Keelerin sutenöörin Wardin oven läpi mustasukkaisuuksissaan. Välikohtauksesta paisui nopeasti skandaali, joka täytti kaikki lehdet: Länsi-Intian mies puhui kostonhimossaan suunsa puhtaaksi.

Profumo ryhtyi taisteluun, jonka niin moni on käynyt hänen jälkeensä: ensin hän kielsi kaiken: ei ollut mitään sopimatonta suhdetta, mutta lopulta hänen oli pako myöntää suhde, koska Stephen Ward romahti kuulusteluissa ja kertoi kaiken. Heti perään Ward ahmi sisäänsä kymmeniä tabletteja erilaisia lääkeaineita eikä häntä saatu enää elvytettyä. Tosin vielä tänä vuonna (2014!) tapaus Ward on tutkinnassa.

Monipolvisissa kuulusteluissa paljastui sitten loputkin asiat. Ivanov oli oikeasti pyrkinyt saamaan Keelerin kautta Profumolta selville ydinasesalaisuuksia. Profumo ei tietenkään kertonut. Hänen virheensä oli, että hän oli väärällä uima-altaalla väärään aikaan ja rakastui väärää naiseen. Tuon kuuluisan oikeudenkäyntivaiheen kuuluisimman kommentin lausui Mandy Rice-Davies, kun häneltä kysyttiin oliko hänellä ollut suhde lordi Astoriin tai oliko asia tullut julki Astorin kuulusteluissa: ”He would, wouldn´t he?”

Pahin oli kuitenkin tapahtunut: Profumo joutui tunnustamaan tapahtuneen ja erosi hallituksesta. Jälkinäytöksessä pääministeri Harold McMillan luultuaan, että hänellä oli parantumaton tauti (hän eli vielä parikymmentä vuotta!), erosi virastaan. Uudet vaalit nostivat työväenpuolueen Harold Wilsonin pääministeriksi. Vaalin tulos oli niin täpärä, että tuskinpa vallanvaihtoa olisi tapahtunut ilman Profumo-skandaalia.

Mitä tämän tarinan päähenkilöille sitten tapahtui? Christine Keeler vetäytyi julkisuudesta yhdeksän kuukauden vankeustuomion jälkeen, mutta osasi myydä tarinansa lehdille ja kustantajille varmistaen elantonsa joksikin aikaa. Nyttemmin hän on köyhtynyt ja vihainen menestyvämmälle entiselle tyttöystävälleen Rice-Daviesille, joka on Keelerin mielestä - muistellessaan Profumo-skandaalia - ”kirjoittanut historiaa uudelleen”.

Kikatteleva, kanamaisesti käyttäytynyt Mandy Rice-Davies meni hyviin naimisiin ja muutti Israeliin, jossa harjoitti menestyvää ravintolaliiketoimintaa. Rice-Davies vaikuttanee nykyisin jälleen Englannissa.

Jevgeni Ivanov poistui Englannista äkillisesti skandaalin tultua julki jälkiä jättämättä. Sitä ennen hän ensin puolusti neuvostokommunismia Keelerille, mutta lopulta tunnusti, kuinka kurjaa elämä neuvostoagenttina oli.

Entä John Profumo? Hän teki sovinnon vaimonsa kanssa ja omisti lopun elämänsä (hänelle suotiin pitkä elämä: 1915-2006) vapaaehtois- ja hyväntekeväisyystyölle Lontoossa aloittaen WC:iden siivoamisella. Tämä hyvin lahjakas ja varakas mies palkittiin lopulta korkealla kunniamerkillä tekemästään pyyteettömästä työstä lontoolaisten köyhien hyväksi. Ja palkinnon hänelle myönsi työväenpuolueen hallitus! Konservatiivien synninpäästön hän sai myöhemmin itseltään Margaret Thatcherilta.

Vuonna 1989 valmistui filmiversio Profumo-skandaalista nimellä ”Scandal”.

Ihmeellisesti Profumon tapaus kiehtoo edelleen. Andrew Lloyd Webber on kirjoittanut musikaalin ”Stephen Ward the Musical”, jonka näytännöt alkoivat joulukuussa 2013.

3 kommenttia:

  1. Kommentoin taas tapani mukaan viiveellä, kun päädyin tänne Googlella jotain kautta ja olen Britannian poliittisen historian pitkäaikainen harrastaja.

    Tuo väite, että "tuskinpa vallanvaihtoa olisi tapahtunut ilman Profumo-skandaalia", ei nimittäin kyllä pidä paikkaansa. Vaalit käytiin vasta lokakuussa 1964, siis vuotta myöhemmin, ja sen vuoden verran pääministerinä oli konservatiivien Alec Douglas-Home, joka ei ollut erityisen epäsuosittu.

    Kun valtio-opin tutkimuksessa on selvitetty vuoden 1964 vaalitulosta, tärkeimmäksi konservatiivien suosiota syöneeksi tekijäksi on itse asiassa paljastunut vähän ennen vaaleja säädetty laki, jolla kiellettiin ns. määrähinnoittelu eli tuotteen valmistajan oikeus määrätä sen jälleenmyyntihinta. Tämä jakoi konservatiivipuolueen hyvin syvästi kahtia (syvemmin kuin oikeastaan mikään sitten 30-luvun suhtautumisen Saksan varustautumiseen). Erään lakiesitystä koskeneen äänestyksen hallitus voitti itse asiassa vain yhden äänen enemmistöllä, vaikka puolueella oli parlamentin alahuoneessa 91 kansanedustajan enemmistö.

    Laki ei ehtinyt astua voimaan ennen vaaleja, joten se ei ehtinyt tehdä hintakilpailusta hyötyviä kuluttajia tyytyväisiksi. Sen sijaan se onnistui suututtamaan monet konservatiiveja ikänsä äänestäneet pikkukauppiaat, joita hintakilpailun kieltäminen suurilta kauppaketjuilta oli suojellut. Niinpä he äänestivät tuohon aikaan ainoaa toista porvaripuoluetta liberaaleja tai jättivät kokonaan äänestämättä.

    Kuten niin usein enemmistövaalitapaa noudattavassa järjestelmässä, tämänkin vaalituloksen selittää suureksi osaksi juuri kolmanneksi suurimman puolueen menestys. Työväenpuolue sai vain 0,3 prosenttiyksikköä enemmän ääniä kuin edellisissä vuoden 1959 vaaleissa, mutta sai silti alahuoneeseen enemmistön, koska liberaalit samaan aikaan sekä 1) kaksinkertaistivat kannatuksensa konservatiivien kustannuksella että 2) saivat samalla vaalitavan vuoksi silti vain 9 kansanedustajaa.

    Koska määrähinnoittelun kieltämiseen ei vain valitettavasti liity sellaisia kiihottavia asioita kuin prostituutio, vakoilu ja Neuvostoliitto, tämä ei ole jäänyt osaksi yleistä historiakuvaa. Monikaan, joka on nähnyt esimerkiksi Beatles-albumien etiketissä sanat "Sold in U.K. subject to resale price conditions, see price lists" on tuskin tiennyt, että kyse on tuosta määrähinnoittelusta. (Laki jätti mahdollisuuden anomuksesta myönnettäviin erivapauksiin, ja levy-yhtiö EMI yritti sitkeästi lobbaamalla saada sellaisen, kunnes luovutti vuonna 1969, jolloin teksti hävisi levyistä.)

    Mandy Rice-Davies kuoli viime joulukuussa 70-vuotiaana, mutta 73-vuotias Christine Keeler on yhä elossa, ainoana Profumo-skandaalin päähenkilöistä.

    VastaaPoista
  2. Voit olla oikeassa, täpäriin voittoihin ja tappioihin liittyy aina tarvetta löytää syy. Perustin oman kantani muutamiin lähteisiin, jossa vaalitappioyhteys on nähty esittämälläni tavalla, mutta johtopäätös voi toki olla väärä. Kiitokset huomioistasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, ei tämä koko asia ole edes kovin tunnettu ollut koskaan. Olen törmännyt Profumo-keskeisiin selityksiin vaalitulokselle jopa yliopistotasoisissa historian oppikirjoissa.

      Tietyllä tavalla tapaus on siltäkin kannalta kiinnostava, että siinä voidaan nähdä eräänlainen 15 vuotta myöhemmän thatcherismin varhainen esinäytös: kannatetaanko markkinataloudelle asetettuja rajoituksia silloin, kun ne ovat konservatiivipuolueen oman ydinkannattajakunnan keskuudessa suosittuja, vai hyökätäänkö ideologisen johdonmukaisuuden nimissä niitä vastaan myös silloin. Tämä oli toisen maailmansodan jälkeen ehkä ensimmäinen kerta näin isossa asiassa, kun jälkimmäinen kanta voitti puolueessa.

      Poista