Kävin katsomassa Oscar-palkitun ”Twelve Years a Slave” -elokuvan. Se kuvaa tapahtumia ennen sisällissotaa, kun orjuus oli etelävaltioissa hyväksytty businessmalli varsinkin puuvillatuotannossa. Elokuvan keskeinen hahmo Solomon Northup (Chiwetel Ejiofor) kidnapataan pohjoisessa ja kuljetetaan väkisellä Georgiaan puuvillaplantaasille. Alkaa 12 vuoden taival perheestä erossa….
Elokuvan on ohjannut britti Steve McQueen. Se on ollut arvostelu ja kassamenestys ja voittanut lukuisia elokuva-alan palkintoja mukaan lukien kolme Oscaria. Elokuva perustuu Solomon Northupin kirjaan omista kokemuksistaan orjana.
Elokuvan eräänä tarkoituksena on varmaankin kertoa nykykatsojalle, mitä orjuus oli USA:n syvässä etelässä. Elokuva perustuu tositarinaan ja seurailee nimensä mukaisesti Solomon Northupin vaiheita 12 vuoden ajan aina harvinaislaatuiseen vapauttamiseen saakka.
Solomon Northup on fiksu neekeriorja, jonka näkökulmasta orjuuta tarkastellaan. Tarkastelunäkökulma ei ehkä yllätä: mustat ovat alistuvia kärsijöitä, mitä he olivat todellisuudessakin. Valkoinen ulottuvuus tulee näkyviin paitsi seksuaalisadistisissa ruoskintakohtauksissa niin myös joidenkin hyväsydämisten valkoisten miesten muodossa. Elokuva käy vaarallisen lähellä mustavalkoista asetelmaa, pahat valkoiset - nöyrät ja kärsivät mustat, mutta välttää pahimmat karikot.
Mustan ohjaajan Steve McQueenin näkökulma on tärkeä. On vaikea sanoa, mikä ero olisi, jos ohjaaja olisi ollut valkoinen. Joka tapauksessa McQueenin elokuvallinen puheenvuoro on ainulaatuinen tapa lähestyä orjuutta häväistyn osapuolen näkökulmasta. Hän todellakin ”antaa palaa”: fiksun Chiwetel Ejioforin onnistunut pääosaesitys tuo älyllisen lähestymiskulman orjuuteen. Roolisuoritus on haastava, koska Ejioforin on pystyttävä olemuksellaan, hiljaisuudella ja muilla vähäeleisillä keinoilla välttämään sormella osoitteleva inho valkoisia sadisteja kohtaan.
Todellisuudessakin orjien joukossa oli yhteiskunnallisesti valveutuneita oman rotunsa puolestapuhujia. Tämä näkökulma luo elokuvaan monta astetta ylevämmän näkökulman kuin kliseisemmissä elokuvissa.
Useita elokuvan hahmoja on pakostakin tyypitelty. On vaikeaa kuvata aidosti välisävyjä suhteessa orjuuteen ja orjuuden vastustukseen. Todellisuudessa esimerkiksi Yhdysvaltain presidentillä Thomas Jeffersonilla oli pahimmillaan 200 orjaa, vaikka hän periaatteessa vastusti orjuutta. Hänen mielestään yksinkertaisesti tasa-arvoa ei ollut. Välisävyjä pyritään elokuvassa kuvaamaan hiukan jähmeästi puhumattomuutena tai sitten ylevinä tasa-arvojulistuksina, mutta ehkäpä Northup on antanut tähän ainekset. En ole lukenut alkuperäistä Solomon Northupin kirjoittamaa kirjaa, johon elokuva perustuu.
Jotkin ”elokuvalliset” ratkaisut jäävät mietityttämää . Siirtymät kohtauksesta toiseen tapahtuvat elokuvan alussa siten, että edellisien kohtauksien ”äänet” jäävät päälle seuraavan kohtauksen kuvissa, kunnes elokuvan puolivälissä rakenne unohdetaan. Elokuva on lähes 2,5 tuntinen ja tyylilajiksi on valittu tarkoituksellisesti hiukan viipyilevä kerronta. Jotkut eleet, ilmeet henkilöillä jäävät ikään kuin pysähtyneesti päälle. Tyylikeino tämäkin.
Lähes sääntö on, että kohtausten äänitykset rakennetaan siten, että jokainen kolahdus, lyönti tai törmääminen ovat ikään kuin vahvistettu todellisuudelle vieraalla tavalla . Mutta tämä on aivan yleinen elokuvissa käytetty keino.
Elokuvassa korostuvat sadistiset ruoskintakohtaukset ehkäpä tarpeettomasti. En tosin epäile hetkeäkään, etteivätkö raakuudet lynkkauksineen todellisuudessakin olisi olleet julmia. Bessie Smithin ikimuistettava ”Strange Fruit” kertoo laulun sanoin symbolisesti, miltä tuntuu nähdä puiden oksille hirtetyt mustat:
“Black bodies swinging in the southern breeze,
Strange fruit hanging from the poplar trees”
Orjuuden amerikkalaisia syvästi jakanut juopa tulee ymmärretyksi, kun ajatellaan, että orjuuden puolesta ja vastaan käyty sisällissota vaati yli 600 000 ihmisen hengen. Ja tästä huolimatta räikeä rotusorto jatkui vielä sisällissodan päättymisen jälkeen 100 vuotta.
Elokuva on hyvin tunnevaltainen. Tämä on ilmeisesti lähes välttämättömyys, koska menestyselokuvien kaava on usein puristettu tällaiseen muottiin. Olisihan lähestymistapa voinut olla vähän toteavampi ja viileämpikin, ikään kuin katsojan omaan mietintään jäävää. Lopun ”joukkosyleilykohtaus”, kun Solomon Northup päässee vihdoin lähiomaistensa luokse on nähty turhan usein ja se latistaa elokuvan lopun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti