lauantai 28. joulukuuta 2013

Väkivallan vuodet Keski-Euroopassa 1918-1923

Ensimmäisen maailmansodan päättyessä monilla tahoille Keski-Euroopassa jäi voimaan revansismi ja sisäisen ”petturuuden” kostaminen. Maailmansodan väkivalta oli tietenkin omassa luokassaan, mutta puolisotilaalliset järjestöt jatkoivat taistelua omien aatteidensa ja haaveidensa puolesta levottomana aikana 1918-1923. Usein nuo taistelut tiivistyivät ajatukseen, että oltiin enemmänkin jotain vastaan kuin jonkin puolesta.

Tietenkin vanhan suuruuden palauttaminen oli monien Saksan ja Itävalta-Unkarin valtakuntien kannattajien mielessä, samoin pelko kurin ja järjestyksen menettämisestä.

Pohjaan kirjoitukseni Robert Gerwarthin ja John Hornen toimittamaan teokseen ”Sodasta rauhaan”. Eniten huomiotani kiinnitti se syvälle juurtunut juutalaisvastaisuus, joka vallitsi jo ennen sotaa, sodan aikana ja heti sodan jälkeen. Sodan päätyttyä antisemitismi liitettiin vihapuheissa antibolsevismiin. Tästä yhdistelmästä tehtiin kaiken pahan alku ja juuri. Yhteistä juutalais-bolsevistiselle salaliitolle oli, että se koettiin perin juurin vieraaksi ja vastenmieliseksi ainekseksi äärikansallismielisessä ympäristössä, mikä vallitsi heti sodan jälkeen.

Kuva on osasuurennos Sodasta rauhaan -teoksen kannesta.

Sodassa kärsittyä tappiota oli vaikeata sulattaa ja erityyppiset ainekset omaksuivat samanlaisia taisteluasenteita. Tarkemmassa tarkastelussa puolisotilaalliset järjestöt ja joukot kyllä erosivat tavoitteiltaan toisistaan, mutta niille oli tärkeää luoda uhkakuva yhteistä vihollista vastaan. Myös Venäjällä oli laajamittaista juutalaisvastaisuutta maailmansodan ja sisällissodan aikana. Valkoisten armeijoiden antisemitismi oli varsinkin Ukrainassa julmaa tappamista. Ei voi välttyä ajatuksesta, että juutalaisiin projisoitiin suuri osa siitä vihapuheesta ja vakivallasta, joka puhkesi erityisesti Unkarissa, mutta myös muualla. Juutalaiset miellettiin koronkiskureiksi ja ”vieraaksi” epäluotettavaksi ainekseksi voimakkaasti nationalistisessa ilmapiirissä. Adolf Hitlerillä oli hyvä kasvupohja antisemitismilleen näissä olosuhteissa. Itse asiassa Hitler oli juutalaisvaisuuden omaksuja siinä henkisessä ympäristössä, joka tuolloin vallitsi. Ainakaan antisemitismi ei ollut Hitlerin keksintöä.

Olen yrittänyt seuraavaan kuvaan koota tuon ajan selkeimmät virtaukset ja näkemykset joiden puolesta oltiin valmiita taistelemaan. Myös keskeiset vastustajat on määritetty.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Gerwarthin ja Hornen toimittamassa teoksessa on Pertti Haapalan ja Marko Tikan kirjoittama Suomen sisällissotaa koskeva osuus. Suomessakin - Keski-Euroopan tapaan - valkoiset ja punaiset olivat puolisotilaalisia joukkoja (eihän Suomella ollut omaa armeijaa tuolloin).

Sen sijaan sodasta (tai Venäjältä) saatua väkivaltatartuntaa ei voida soveltaa Suomeen; olihan suomalaisia sotilaita ollut viimeksi sotatoimissa laajamittaisesti 1800-luvun alussa. Liioin ei kysymys ollut puhtaasta luokkasodasta. Kirjoittajat toteavat: ”Väkivallan mahdollisti valtion vähittäinen romahdus vuonna 1917 ja väkivaltamonopolin luisuminen hallituksen käsistä”. Sisällissodan arvaamattomuudesta ja sokeudesta kirjoittajat sanovat oivallisesti: ”Samat nuoret, jotka olivat vuotta aikaisemmin perustaneet innokkaasti lukupiirejä, kuoroja ja tanhuryhmiä, muodostivat nyt …. taistelutahtoa uhkuvia sotilasosastoja”. Poikkeavaa Keski-Eurooppaan verrattuna oli, että sota eskaloitui nopeasti kehittyneessä kansalaisyhteiskunnassa. Sisällisota ei näyttänyt tarvitsevan raaistuakseen vuosia jatkunutta sotaolosuhdetta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti