perjantai 20. joulukuuta 2013

Kekkonen - uhri, konna vai sankari?

Osmo Jussila pyrkii luomaan tuoreessa Kanava-lehdessä (8/2013, ”Ei sankari tai konna, vaan uhri”) uuden teesin Suomen ja Neuvostoliiton sodanjälkeisistä suhteista. Hän hylkää Juhani Suomen kuvan Kekkosesta taiturimaisena idänsuhteiden haltijana ja Rautkallion-Lehtisen juonittelija-Kekkosen kuvan ja esittää, että Kekkonen oli uhri Nuvostoliiton puristuksessa ja hänen oli sopeuduttava Neuvostoliiton kuristavaan otteeseen.

Niin, uhri, konna vai sankari? Ei mielestäni oikein mitään näistä. Yritän perustella omaa kantaani seuraavassa.

Osmo Jussilla oikoo jutussaan historian polkuja juoksuttamalla historian tapahtumat nopeasti läpi ryyditettynä poliitikkojen ja valtiomiesten sitaateilla. Sitaateille annetaan niin suuri paino, että tulee mieleen Mauno Koiviston kommentti, kun hän kauhisteli, miten helposti lainaukset poliitikkojen sanomisista joutuvat historian kirjoihin ja kansiin. Näin luodaan ilmeikästä historiaa, mutta kuvaavatko sitaatit todellista historian kulkua? Liityn epäilijöihin.

Jussila haluaa kirjoittaa historiaa ”kohtalonmaisesti”. Siinä henkilöt, asetelmat ja politiikka ovat ikäänkuin ennalta määrättyjä. Irtautumisia kuvataan pyristelyksi ulos rautahäkistä, jonka isot pojat ovat pystyttäneet. Hänen tyylinsä on sukua jälkiviisaudelle, mutta on siinä jotain muutakin: deterministinen ennaltamääräytymisoppi sanelee tulevia tapahtumia, joita hän itse selostaa jälikäteen.

Jussila sanoo Suomen selviytymistä satumaisen onnen tulokseksi: ensin keisarillinen Venäjä sortui vuonna 1917 - ennen kuin ”se ehti `syödä´ Suomen - ja sitten Neuvostoliitto romahti vuonna 1991, ennen kuin se ehti sovjetisoida Suomen”. (Mihin hän unohti tilanteen vuonna 1944, jolloin Suomi selvisi pälkähästä Saksan heikkenemisen ja Neuvostoliiton Berliinin kiirehtimisen vuoksi?) En suoraan sanoen ymmärrä tällaista syömisvimmaa. Mielestäni irtautuminen Neuvostoliiton jälkeiseen aikaan alkoi jo 1980-luvun alkupuolella. Ei Neuvostoliitto halunnut presidentiksi Koivistoa, se halusi Karjalaisen. Juuri tämä vaihe kertoo erään paljastavan asian: kun suomalaiset halusivat itse päättää omista asioistaan, ei Neuvostoliitolla ollut mitään keinoa puuttua asiaan. Se hyväksyi tilanteen.

Jussila lyttää yhteen koko aikajakson 1940-luvun lopulta 1990-luvun vaihteeseen. Ei mitää sävyjä, ei muutostrendejä, ei kansakunnan omaa tahtoa. Kohtalouskon omaisesti hän hän liittää vuosisadan lopulle (?) Neuvostoliittoa koskevan päätelmän ”ennen kuin se ehti sovjetisoida Suomen”. En löydä nykyajan historiasta vahvistusta tälle ajatukselle. Jos tämän logiikan mukaan eletään, niin vahvistuva Venäjä syö tuota pikaa Suomen.

Eräässä tuoreessa blogikirjoituksessani viittasin Stalinin 1940-luvun lopulla käyttämään puheenvuoroon Milovan Djilasin kanssa. Samaan viittaa Jussila: Stalin totesi, että Neuvostoliitto teki virheen, kun ei miehittänyt Suomea sodan jälkeen. Näin Jussila antaa ymmärtää, että miehitysuhka oli koko ajan päällä, ”mutta …. Stalin tyytyi YYA-sopimukseen ja …..sotakorvauksiin”. Stalinin viesti ei ollut tarkoitettu Suomelle, vaan Neuvostoliiton ja Jugoslavian riitojen keskustelupuheenvuoroksi. Stalin halusi retorisesti leuhkia, että olisimme ottaneet Suomen, jos olisimme halunneet. Mitään tällaista pyrkimystä Stalinilla ei ollut Tali-Ihantalan jälkeen.

Jussilan mukaan Hrustsev opetti Suomen tottelevaiseksi. Hmm. Totta on, että impulsiivinen Hrustsev ei aina ajatellut, mitä sanoi ja mitä teki. Seurauksena olivat mm. Berliinin ja Kuuban kriisit, joista Hrustsev sai myöhemmin maksaa asemansa menetyksellä.

Jussila viljelee runsaasti sitaatteja lainaten Hrustsevilta lausahduksen ”me tulemme hautaamaan teidät (kapitalistit)”. Hyvin hrustsevmainen lausahdus, mutta se oli tarkoitettu ”omille” uskonvahvistukseksi. Samaan tapaan amerikkalainen kenraali julisti, että jos Neuvostoliitto aloittaa sodan ”se tuhoutuu ennen kuin yö vaihtuu päiväksi”. Hrustsovin propagandaan kuului uhoaminen lännen saavuttamisesta määräajassa jne. Myös Neuvostoliitossa kritisoitiin Hrustsevin epäuskottavia ylilyöntejä. Onko järkevää lähteä mukaan tähän retoriikkakilpaan?

Jussila ottaa myös esille tapaus Tannerin. Jussila on siinä oikeassa, että Tanner oli porvareita kovempi vastustaja kommunistien pyrkimyksille, koska hän taisteli samojen työpaikkojen työläisten sieluista kuin kommunistit. Sitten hän höläyttää jussilamaisen toteamauksen, kuinka Tanner esti Suomen miehityksen ja Kuusisen pääsyn Helsinkiin. Tannerilla on tässä kiistattomat ansionsa, mutta niin on monella muullakin. Eiköhän kysymyksessä ollut ensisijaisesti Neuvostoliiton pyrkimyksestä lisätä kommunistien poliittista vaikutusvaltaa Suomessa ja sen vastustamisessa Tanner ja asevelisososialistit olivat avaintahoja.

Oliko Kekkonen Neuvostoliiton uhri vai oliko hän suhteiden sankari tai konna? Minusta on kiistatonta, että Kekkonen käytti neuvostosuhteitaan oman asemansa pönkittämiseen ja salli suomettumisen, jonka viheliäisin piirre oli suomalaisten usuttaminen toistensa kimppuun ”kun suhteet itään eivät olleet kunnossa”. Jussilan painottamissa yöpakkasissa ja noottikriisissä Kekkonen oli myös edunsaaja, joka oli Neuvostoliitolle pääprinsiippi. Molemmissa kriisesissä haluttiin painaa sosiaalidemokraateja ja osin kokoomusta, joiden varaan oli muodostumassa Kekkoselle epäedullisia enemmistöjä.

En näe Kekkosta ensisijaisesti, jos mitenkään uhrina. Voi kuitenkin olla, että Moskovassa ajateltiin pidemmälle ja karkeammin Kekkosen hyväksi kuin mitä Kekkonen itse ajatteli! En silti kiistä, etteiväkö Neuvostoliiton painostustoimet kohdistuneet – osaksi ja toissijaisesti - myös Kekkoseen.

Myöhemmin 1960-luvulla sosiaalidemokraatit lähentyivät Kekkosta, tosin Kekkonen lähentyi vielä enemmän sosiaalidemokraatteja samalla loitontuen kokoomuksesta. Kansanrintamahallitukset kelpasivat sekä Kekkoselle että Neuvostoliitolle.

Seitsemänkymmentäluvulla panin merkille suurlähettiläiden Beljakovin ja Stepanovin kekkosliehittelyn samaan aikaan, kun herrat olivat jyrkähkösti Suomen liikkumatilan rajoittamisen kannalla. Kekkonen ei ollut heidän uhrinsa, mutta molemmat tunkeutuivat aivan liian lähelle presidenttiä ja demokraattista päätöksentekoa. Presidentti reagoi, muttei mitenkään ripeästi ja selväsanaisesti.

Lainaan jälleen kerran Björn Alholmia, joka oli Suomen Moskovan suurlähettiläs uusien ”vaaran vuosien” aikaan 1970-1974. Kirjassaan ”Toisinajattelija suurlähettiläänä” hän toteaa harmistuneena: ”Olisiko minun pitänyt varoitella uhkakuvista ja maalata vähän piruja seinille, jotta Kekkosen `peräänantamattomuus ja valtiomiestaito´ olisi tullut näyttävämmin esille?”

Osmo Jussila on valinnut liian ahtaan teesin selittämään Kekkosen ja Suomen roolia sodan jälkeen.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti