Pisa-tulokset on jälleen julkaistu. Nyt painopisteenä oli matematiikka. Tuloksia on laajalti kommentoitu jo ennen virallista tulosjulkistusta. Kirjoitan tätä tulosten julkistusten ollessa parhaillaan meneillään. Osallistuneita maita oli tällä kertaa 65. Suomesta osallistui 311 koulua.
Tuloksista lyhyesti: Suomi oli matematiikassa sijalla 12, edellä oli mm. seitsemän Aasian maata. Lukutaidossa Suomi oli kuudes (OECD, kolmas) ja luonnontieteissä viides (OECD, toinen). Suomi oli tuloksissa mm. Pohjoismaiden ja Euroopan paras (tulokset yhteen laskien). Ei siis hullumpi saavutus kokonaisuudessaan.
Sitten huolestuttavat viestit uusimmasta Pisasta. Suomen keskiarvotulokset olivat laskeneet eniten (myös OECD-maiden tulokset olivat laskeneet). Heikkojen suoritusten määrä oli noussut Suomessa. Lukutaidossa osaamisero tytöt/pojat oli tyttöjen hyväksi 1,5 vuoden verran!
Muistan kuinka 12 vuotta sitten esittelin silloisen Pisa-tuloksen kaikille kotikuntani rehtoreille. Pyrin selittämään tuloksia vertaamalla niitä Saksan tuloksiin. Sain hyvää apua siellä opettavalta sisareltani. Tutkailimme nimenomaan opetuksen järjestämistapoja tähtäimessä erojen arviointi ja analysointi. Silloin näytti Suomen kannalta hyvältä.
Mielenkiintoinen havainto: silloin vain harvat Suomessa olivat kiinnostuneet tuloksista. Olisi luullut, että ykköspaikka olisi hivellyt itsetuntoa, mutta ei. Suhtautuminen oli vähän sellainen, että onhan näitä nähty tai että hyvähän tämä on, mutta onhan tämä tiedetty. Silloin mm. Yrjö Ahmavaara arvosteli ankarasti suomalaisten muista testeistä saamia oppimistuloksia. Kun Pisa menestystä alkoi tulla hiljeni Ahmavaarakin.
Vuosien varrella koin kaikkein tärkeimmäksi kysymykseksi jo silloisen työni (sivistystoimen johtaja) puolesta, miten kouluopetus tulisi mahdollisimman lähelle ympäröivää yhteiskuntaa ja päästäisiin irti suorakaiteen muotoisesta, kasarmimaisesta luokkaympäristöstä. Vuosien varrella on tapahtunut edistystä, mutta samaan aikaan ”ympäristö” on liukunut alta pois. Meneillään on ikään kuin taistelu nuorten sieluista. Oppilaiden huomiosta kilpailevat monet muut asiat: harrasteiden kirjo esimerkiksi on valtavasti laajentunut 20 vuodessa. Mutta kouluhan on oppilaan työtä, miten harrasteet voivat syödä siltä aikaa? Kyllä ne syövät.Monet esimerkiksi tietotekniikkaan liittyvät asiat ovat lähellä kaikenikäisten harrastuksia. Koulujen tulisi olla kilpailukykyisiä näissäkin asioissa.
Yritin aikoinaan lisätä tietokoneiden määrää koulussa opetushallituksen tuella. Onnistuimme varsin mukavasti, mutta sittemmin olen ihmetellyt tietotekniikan soveltamisen hidasta etenemistä kouluopetuksessa. Onko kysymys ensisijaisesti resurssien puutteesta vai onko kysymys sopivien ohjelmistojen puutteesta? Vai onko kenties kysymys opettajien asenteista?
Varhaisaamun kuntosalilla kaveri ilmoitti – monivuotisen opettajatyön antamalla auktoriteetilla - että oppilaat ovat laiskistuneet. Yritin sanoa, että mukavuudenhalu on ehkä lisääntynyt, mutta ei, kaverin mielestä kysymys oli laiskuudesta. Toinen syy hänen mielestään on, että vanhempien aika menee oman uran luomiseen, lapsille ei riitä aikaa. Paha näitä on kieltää, vaikka ovatkin aika yksioikoisia mielipiteitä.
Suomi on kuitenkin Pisa-menestyjä edelleen. Turha tässä on ripotella tuhkaa pään päälle. Mutta Itä-Aasian maat ovat kerenneet edelle. Kehitys on ollut nähtävissä jo pitkän aikaa. Mistä on kysymys?
Seurasin noin vuosi sitten TV:stä tullutta ohjelmaa, jossa pohdittiin ÄO-mittausten näkökulmasta eri maanosien menestystä. Aasialaiset olivat huipulla, kuten olettaa saattoi. Ja afrikkalaiset pitivät perää. Tuloksia analysoitaessa tuli hyvin selkeästi esille kulttuurinen tausta: aasialaisia kannustettiin huomattavasti voimallisemmin kuin esimerkiksi afrikkalaisia. Aasialaiset käyvät koulua autoritäärisessä ympäristössä, mutta menestymisen halu on se, joka ratkaisee. Kannustavuus tulee tietenkin kotoa. Isit ja äidit haluavat kullanmurunsa menestyvän. Tällaista ilmiötä ei ollut havaittavissa Afrikassa. Tuloksissa annettiin ymmärtää, että mitkään luontaiset (so. geenierot) eivät selitä tuloksia, vaan nimenomaan innostava ja motivoiva oppimisympäristö.
Painopiste on muutoinkin siirtynyt monissa asioissa, myös osaamisessa, Tyynenmeren alueelle (poislukien Australia ja Uusi-Seelanti). Itä-Aasiasta on hyvät yhteydet USA:n länsirannikolle. Amerikkalaiset eivät kylläkään ole saaneet Pisa-tartuntaa aasialaisilta, mutta aasilaiset ovat voineet hyötyä mm. hyvistä työpaikoista uudella mantereella. Tämä kannustaa aasialaisia yhä parempiin suorituksiin, kun nähdään, mitä koulumenestyksen päässä voi odottaa. Myös teollisuuden menestys Etelä-Koreassa ja muissa vastaavissa maissa kertoo kasvavasta osaamisen ja oppimisen kulttuurista. Ei auta, jos todetaan, että ei hyväksytä Aasian autoritääristä kulttuuria. Tulee löytää vaihtoehtoisia reittejä.
Oleellista olisi havaita, että Suomi on aikanaan ollut samassa asemassa kuin nuo aasialaiset kilpailijamme. Meillä oli halu näyttää, ja me näytimme! Nyt olemme hiukan väsähtäneet, ei sen enempää. Ongelma on siinä, että alavire on jatkunut melko kauan. Sama ilmiö on tapahtunut monissa meihin rinnastettavissa maissa.
Suomen maahanmuuttajien määrää oli lisätty uusimmassa testissä melkoisesti, mutta kilvan on vakuutettu, että maahanmuuttajien isompi osuus ei ole vaikuttanut tuloksiin merkitsevästi. Ero kantaväestön ja muuttajien välillä on hurja, 2-3 vuotta, mutta kokonaisuus vain hiukan värähtää tästä.
Ministeri Kiuru oli oikeassa nostaessaan motivaation keskeiseksi muutoksen välineeksi. Koulun haasteellisuutta on lisättävä. Ehkä pitäisi puhua mahdollisimman räätälöidyistä haasteista. On siis vaadittava enemmän.
Tässä katsannossa Eurooppa näyttäytyy vanhana, väsyneenä ja degeneroituneena maanosana. Pisa-tutkimus osoittaa, että sama ilmiö on tapahtunut sekä Euroopassa että muissa korkean elintason maissa (Belgia, Alankomaat, Kanada, Uusi-Seelanti, Australia jne.).
Mitä opittavaa tässä olisi Suomelle? Sanoisin näin: Suomessa on ollut erittäin vahva yleissivistävä perinne. Meillä on ollut kunnia-asia saada koululaisemme menestymään. Vanhemmat tukivat lapsiaan….. Mutta eikö tässä ole jotain tuttua? Kyllä, juuri näin menetellään nykyisin Etelä-Koreassa, Japanissa, Taiwanissa, Hongkongissa….. Pitäisikö meidän ottaa oppia noiden maiden järjestelmistä: opettajat opettavat ja oppilaat oppivat. En jaksa uskoa, että on paluuta 1950-luvulle. Meidän on löydettävä 2010- ja 2020-luvun tavoitteet ja sisällöt. Meidän tulisi tehdä koulumme kiinnostaviksi oppilaillemme. Mutta miten se tapahtuu, kun säästöt painavat päälle?
Uskon, että kysymys on laajemmasta kulttuurisesta ilmiöstä. Useissa kypsissä länsimaissa opiskelu ja siihen liitetyt tavoitteet eivät ole enää niin tärkeitä kuin olemme kuvitelleet. Koko hyvinvointiyhteiskuntajärjestelmä on liikkeessä. Koululaitos on osa tätä rakennepoliittista ongelmaa, jota nyt yritetään ratkoa. Koko yhteiskunta on skarppauksen tarpeessa. Nimenomaan koulun osalta on tärkeää, että rakenteita korjataan, mutta resursseja ei leikata.
Ei voi välttyä ajatukselta, että yhteiskunnallisessa kehityksessä on siirrytty vaiheeseen, jossa ei tarvitse taistella ja ottaa vastaan haasteita entiseen malliin, vähemmälläkin selviää. Tämä lienee kypsässä vaiheessa olevan yhteiskunnan (vaikkapa Norja, Ruotsi, Suomi...) väistämättömästi itseään toteuttava tila. Yhteiskunnallinen uudistuminen - uusi dynamiikka - on haaste, jossa veri punnitaan.
Etelä-Korean oppilaiden saama opetuksen kokonaistuntimäärä on korkeampi kuin meillä. Suomessa pienillä tuntimäärillä saadaan paljon aikaa. Me saamme siis aikaan vähemmästä enemmän. Mutta nyt saatamme olla tilanteessa, jossa resurssileikkaukset jouduttavat huonoa kierrettä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti