Castellsin ja Himasen teoksen ”kestävän kasvun mallin” aiheuttama pölymyrsky ei ole vielä laskeutunut. Yksi jos toinen on ottanut pikaisesti kantaa tutkimukseen, joka monien mielestä ei ole edes tutkimus. Olen näihin ensikommentteihin ottanut kantaa edellisessä blogikirjoituksessa ”Myötähäpeää, mutta kenen puolesta?”
Teoksen avainsanoiksi mainitaan ”kestävä kasvu”, ”kansallinen kehitysmalli” ja ”arvokkaan elämän kulttuuri”. Yritän tässä pureutua ytimeen eli tuohon arvokkaaseen elämään. On selvää, että kun lähestymistapa on näin ylevä, lopahtaa monen taantuman kourissa rimpuilevan lukijan kiinnostus: eihän tässä ollutkaan konkreettista pelastussanomaa! Mistä tässä on oikein maksettu?
Kirjassa on monia mielenkiintoisia lukuja ja mm. Piilaaksoa ja Chileä koskevat osiot ajantasaistivat ainakin omat käsitykseni, joskin näiden ”mallien” Suomi yhteys jää hiukan etäiseksi ja lukijan omien johtopäätösten varaan. Sanon tässä kuitenkin Piilaakson oppien negatiiviset top 5-kohdat: (1) keskituloisten väheneminen eli muista yhteyksistä tuttu polarisaatioilmiö toteutuu, (2) infrastruktuurin rapautuminen, (3) kasvava työttömyys, (4) kalliit asunnot, (5) Piilaakso ”vanhenee” (suuret ikäluokat eläköityvät/mistä löytyvät lahjakkuuksien korvaajat?) ja positiiviset top 5-kohdat: (1) alueelle 15 % koko maan patenteista, (2) aivovuodosta aivojen kierrätykseen (Itä-Aasiasta Kaliforniaan ja takaisin Aasiaan), (3) vain yksi kahdestakymmenestä yrityksestä onnistuu eli luova tuho toimii rankasti, (4) on perustettu runsaasti kehittämisryhmiä Piilaakson tulevaisuuden vahvistamiseksi ja (5) ulkomaalaistaustaisten osuus on 64 % (!). Viime mainittu luku saa pohtimaan, miten kaukana Suomessa olemmekaan positiivisesta aivokierrosta (ulkomaalaistaustaisten osuus 4,2 %). Tapahtuneessa kehityksessä ja tulevaisuuden suunnitelmissa on paljon sellaista, joka sopii Suomeen ja ennen kaikkea Suomessa pohdittavaksi.
Kirjan tekijät pitävät Suomen merkittävimpänä kestävyysvajeena henkistä kestävyysvajetta. Tämän otan lähtökohdaksi pohtiessani kirjan tekijöiden arvokkaan elämän teemaa. Aluksi esitän piirtämäni kuvan, joka mielestäni kuvaa tekijöiden arvokkaan elämän kehikkoa:
Himasen ja Castellsin keskeinen tuote kirjassa on Dignity-indeksi (jonka argumentit esitän oheisessa kuvassa pelkistettynä).
En käy tässä läpi dignity-indeksin alakohtia (mt s. 305-307), jotka Himanen on eritellyt kirjassaan. Eräs perustelu uudelle indeksille on BKT-mittarin heikohko kyky mitata nykyajan aivan keskeisiä toimintoja. Ongelma on tuttu jo pitkältä ajalta. BKT-mittarille on kehitetty vaihtoehtoja mm. GPI ja HDI. Hyvin tyypillistä on, että kun ilmestyy uusi mittari, siitä ollaan aluksi tavattoman kiinnostuneita, mutta siinä vaiheessa, kun on kehitetty puolen tusinaa uutta mittaria joutuu ihmettelemään, mihin pitäisi tarttua. Mikä mittari on kaikkein relevantein? Nyt tulee tuntu, että taas uusi mittari! Kuka sitä käyttää? Lopputulos on tähän mennessä ollut se, että vanha 1930-luvulla kehitetty BKT-mittari on ollut suositumpi kuin pussillinen uusia.
Dignity-indeksi on haastava mittari, koska se sisältää vaatimuksen pitkälle viedystä tilastoinnista. Väistämättä tulee epäilleeksi, miten tiedonkeruu onnistuu ja kuinka ajantasaisia ja luotettavia mitattavat asiat ovat.
Mittaristoa ei kannata missään tapauksessa väheksyä, vaan toivoa sille onnea ”mittareiden välisessä taistelussa”. Tosiasia lienee myös, että mittarit täydentävät toisiaan.
Koska Himasen työn on haluttu toimivan apuna myös nykyisen kestävyysvajeen ratkaisuissa, hyppään arviointiin kirjan soveltuvuudesta tähän tarkoitukseen. Himasen ja Castellsin ”hyvinvointiyhteiskunnan rakenneuudistusten ohjelmaa” on hyvä verrata Kataisen hallituksen kestävyysvajeratkaisuun. Ohessa vertailu:
Himasen ja hallituksen ohjelman vertailu (hallitus suluissa)
Työurien pidentäminen kahdella vuodella = kestävyysvajeesta 2%-yksikköä eli 4 mrd euroa
(Työurien pidentäminen kahdella vuodella)
Työllisyysasteen muu nostaminen 2%-yksikköä=1 %-yksikkö eli 2 mrd euroa
(Työllisyysasteen muu nostaminen 1 %-yksikköä)
Julkisten palveluiden tuottavuuden parantaminen 0,25%/v=1%-yksikkö eli 2 mrd euroa
(Julkisten palveluiden tuottavuuden parantaminen 0,5%/v)
Työhyvinvoinnin parantaminen=1%-yksikkö eli 2 mrd euroa
(Kunnallisveron nostaminen miljardilla ja palveluiden leikkaaminen miljardilla eurolla)
Lisäksi: tuotantopotentiaalin 1,5 %-yksikön nosto
(Lisäksi: tuotantopotentiaalin 1,5%-yksikön nosto)
Oheiset tiedot on koottu ”Kestävän kasvun malli -kirjasta s. 325-326.
Himasen tavoitteena on siis ”hyvinvoinnin yhteiskunta”, joka voisi vertaantua hänen käsitteeseensä Dignity as development=arvokkaan elämän yhteiskunta. Lopputuloksena olisi hyvinvointiyhteiskunta 2.0. Jos verrataan edellä esitetyn taulukon sarakkeita keskenään, huomataan selvä ero: hallituksen esitys on paljon raadollisempi.
Taulukkoa on syytä verrata dignity-indeksin muodostumista koskevaan kuvaani (yllä). Himasen ja hallituksen tavoitteiden välinen ero on sama kuin leikkausten ja arvokkaan elämän väliin jäävä kuilu. Tietenkään Himanen & Castells eivät torju leikkauksia, ne vain eivät sovi mielestäni Himasen John Rawlsin oikeudenmukaisuuskäsitteestä johdettuun empatiaan eikä Himasen Amartia Senin vapaudesta (vastuun kautta) johdettuun välittämiseen. Empatia ja välittäminen edustavat – tulkintani mukaan - Himasen taulukon työhyvinvoinnin edistämistoimia, joita hallituksen on vaikea muuttaa rahaksi ja hallituksen ongelma on raha.
Yritän tulkita: jotta päästäisiin pitkän aikavälin vastuullisuuteen on nyt leikattava. Jos asia käännetään paradoksaalisesti toisin päin, aiheutetaan nyt leikkaamalla ”vastuullisesti” talouteen niin suuri vahinko, että sitä on myöhemmin vaikea korjata. Tarpeeton yli pyyhittäköön. Lopulta on kysymys siitä kestääkö talous, jos sopeutustoimet jyvitetään pidemmälle ajalle kuin 3 vuodelle (mikä on nyt hallituksen tavoite ja johon sillä on suuria vaikeuksia päästä) eli siis edetäänkö Himasen ja Castellsin filosofis-sosiologista tietä pehmeämmin keinoin parempaan tulevaisuuteen so. arvokkaan elämän yhteiskuntaan.
Himanen antaa ikään kuin sytykkeet austerityyn, mutta ei halua nimetä niitä raadollisia keinoja, jotka hallitus on pannut paperille. Entä toimeksiantaja Katainen? Onko hän oikeasti kiinnostunut Himasen ja Castellsin työn sisällöstä vai toimiiko toimeksianto vain rakenteellisten leikkausten ”tieteellisenä” pohjana? Tässä on se ongelma, että työn tieteellisyys on asetettu kyseenalaiseksi.
Himasen ja Castellsin työ on tietenkin aikaperspektiivi huomioon ottaen pahasti ristiriidassa lyhyen tähtäimen leikkausohjelman kanssa. Hallituksella ei ole aikaa odottaa pidemmän aikavälin sopeutusta. Todennäköisesti käy kuitenkin niin, että hallituksen toteuttamisohjelma poliittisesti mahdottomana joka tapauksessa venyy pidemmälle aikavälille kuin mitä nyt on asetettu tavoitteeksi.
Olisiko meillä kerrankin halua syventyä hyvinvointiyhteiskunnan kohtalon perimmäisiin ongelmiin ja lähteä rauhallisesti, mutta päättäväisesti ratkomaan niitä vaikkapa Himasen ja Castellsin alustavan työn pohjalta tulevaisuuteen suuntautuen ja luopua heidän kirjaansa kohdistuvista mollaamisista, joiden mukaan ”tämä on jo keksitty”. ”tässä ei ole mitään uutta”, ”tämä ei ole tiedettä”, ”tässä on virheitä”?
www.historiajatkuu.blogspot.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti