torstai 14. marraskuuta 2013

Hedy

Minulle hän oli ja on pelkkä Hedy. Tosiasiassa hän oli Hedwig Eva Maria Kiesler eli Hedy Lamarr (1914-2000), amerikkalainen näyttelijä, joka alun perin pakeni vuonna 1937 Wienistä Yhdysvaltoihin tyrannimiestään ja ehkä nousevaa natsihegemoniaa. Oli yksi asia, joka erotti hänet muista: käsittämätön kauneus. Entä näyttelijänlahjat? Eivät kaksiset, mutta eihän se ole tässä oleellista, eihän?

Epäilemättä Lamarr teki kaikki temput, mitkä näyttelijä tarvitsee päästäkseen huipulle. Hän oli – niin sanotaan – ensimmäinen näyttelijä, joka ilmestyi valtavirran elokuvassa valkokankaalle aivan ilkosillaan. Nyt netistä katsottuna tuo hevosen kanssa kilpaa juokseminen, vaikka sisältääkin varmaan viitauksia nuoren naisen seksuaalisuuden heräämiseen, on säyseä kohtaus. Kysymys on tsekkiläisestä elokuvasta Ecstasy (Hurmio) vuodelta 1933. Elokuva säväytti ja teki 18-vuotiaasta Lamarrista tunnetun.

Yhdysvalloissa hän hakeutui heti filmimoguli Louis B. Mayerin kanssa yhteyteen. Itse asiassa hän tapasi Mayerin jo pakomatkallaan Lontoossa. Itsensä esille tuonnin hän osasi. Huikea kauneus ei ollut varmaankaan haitaksi. Ei hän turhaa työtä tehnyt, sillä tuota pikaa hän oli amerikkalaisen elokuvan tähti. Hän oli suosionsa huipulla 1930-luvun lopulla ja 1940-luvun alkupuolella suurin piirtein samaan aikaan kuin vaaleaverikkö Carole Lombard. Ero näiden kahden naisen välillä oli se, että Lombard oli huippunäyttelijä ja taisi olla 1930-luvun lopulla eniten ansainnut näyttelijä. Ansainnassa Hedy Lamarr ei jäänyt paljon jälkeen, mutta näyttelijänä hän oli lähinnä keskinkertainen. Ei hänelle hirveästi vuorosanoja annettu, mutta hän olikin elokuvataiteen viettelijä. Kun hänelle annettiin tilaisuus esittää kaikki osaamisensa, hän vaikutti kyllä kykenevältä näyttelijältä. Mutta selvää on, että roolit jossain määrin leimasivat häntä.

Hänen vastanäyttelijöinään olivat tuon ajan suuruudet ja nousevat tähdet kuten Clark Gable, Spencer Tracy ja James Stewart.

Lamarrin kauneus oli luonnollista. Hänen tarvitsi vain olla. Ehostusta varmaankin tarvittiin vain korostamaan luonnollista kauneutta. Kommentit olivat paljon puhuvia: ”She was completely unimpressed by her outstanding beauty”, ”When she spoke one did not listen”, “Of her conversation I can remember nothing”, “She was so beautiful that everybody would stop talking when she came into a room”.

Lamarrin viimeinen kassarooli oli Samsonin ja Delilahin pääosarooli vuonna 1949. Elokuva oli tuon vuoden suurin kassamenestys Yhdysvalloissa. Sitten suosio alkoi laskea.

Historiaan Lamarr on jäänyt – näyttelijäuran lisäksi - eräästä tieteellisestä keksinnöstä! Hän nimittäin esitti radio-ohjatun torpedon idean muusikko George Antheilille. He yhdessä hakivat patenttia tälle keksinnölle, joka heidän esittämään tunnettiin nimellä ”Secret Communications System”. Sitä on myöhemmin hyödynnetty langattomassa tietoliikenteessä (frequency-hopping sequence). Hedy Lamarr oli kiistämätön matemaattinen lahjakkuus.

Ihmisenä Hedy Lamarr ei ollut niitä helpoimpia. Hän kiukutteli työssään, joskin sanoi elokuvien teon yhteydessä, että se johtui vain hänen korkeista laatuvaatimuksistaan. Ehkä. Mutta joka tapauksessa alamäki, jonka Hedy koki oli dramaattinen: omien sanojensa mukaan hän tienasi 30 miljoonaa dollaria urallaan ja tuhlasi kaiken. Viimeisinä vuosikymmeninä hän eli muiden avustuksella, kunnes keksi oivan tavan saada mammonaa: Hän nimittäin rupesi haastamaan systemaattisesti kuvaansa ja nimeään – kiistatta tai kiistanalaisesti - väärin käyttävät yritykset (esim. Corel Corporation/CorelDraw) oikeuteen. Aikansa nämä tienestit kannattivatkin, mutta lopputuloksena hän osasi kuluttaa nekin rahat ja oli jälleen keppikerjäläinen. Hänen 1960-luvulla ilmestynyt elämäkertansa ”Ecstasy and Me” (kuinka ollakaan) oli bestseller. Myöhemmin hän katui paljastuksia ja haastoi kirjan haamukirjoittajan oikeuteen, kuinkas muuten.

Hedy Lamarr jäi kaksi kertaa kiinni myymälävarkaudesta 1966 ja 1991, mutta säästyi molemmilla kerroilla tuomiolta. Rahapulaansa hän nämäkin teki.

Avioiduttuaan kuusi kerta ja erottuaan yhtä monta kertaa hänestä on jäänyt kuva nymfomaanista, joka oli ehkä elokuviensa mukainen viettelijä, mutta tosielämässä paljon rankemmalla tavalla.

Hedy eli pitkän elämän. Oliko kauneus hänelle tärkeä? Kyllä, erittäin tärkeä sitten, kun ikä teki tehtävänsä! Hän vanheni tietenkin, mutta ei mitenkään arvokkaasti, vaan silpoi kasvonsa lukuisissa kauneusleikkauksissa. Varmaankaan tuolloinen tekniikka ei ollut häävi. Tulos oli kammottava.

Vahingoniloinen tai kateellinen ihminen voisi tietenkin sanoa, että ”siinähän sai”. Itse en pysty tällaiseen! Oliko pitkä elämä hänelle rangaistus hänen katoavasta kauneudestaan? Taikauskoinen voisi kuvitella näin, mutta minä totean, että kauan hän joutui elämään – loppuajan erakkona – ennen kuin kuolema vapautti.

Nykyiset youtube-nauhat ja kuvakokoelmat antavat meille mahdollisuuden ihailla jälkikäteen hänen filmiuraansa, jumalaista kauneuttaan ja kuvitella, että hän ei ollut ”mahdoton ihminen”. Minä häkellyin ja halusin tietää lisää Hedy Lamarrista. Toivon tekopyhästi, etten olisi tehnyt niin. Olisi jäänyt mieleen vain uskomaton kuva täydellisistä kasvonpiirteistä.

Saiko Hedy Lamarr koskaan ansaitsemaansa palkintoa keksinnöstään? Patentti raukesi, mutta – kyllä, aivan oikein - vuonna 1997 hänelle myönnettiin palkinto ideastaan. Muun muassa tällä perusteella jotkut pitävät häntä varhaisena feminismin ilmentymänä. Auttaako Hedy Lamarrin elämä ymmärtämään elokuvan historiaa? Kauneus on katoavaista, sanoisi joku mielikuvituksettomasti. Lamarrin upeilla tummaverikkösisaruksilla Rita Hayworthilla, Ava Gardnerilla, Gene Tierneylla, Elizabeth Taylorilla ja Vivien Leighilla oli enemmän tai vähemmän ongelmalliset kohtalot filmitähtiuran jälkeen. Heistä Vivien Leighin ulkonäössäkin on erehdyttävästi samaa kuin Lamarrilla. Jos näistä tähdistä valitsisi jonkun kohtalotoverin Lamarrille olisi se lähimmin ehkä Gene Tierney, joka kuitenkin toipui varjojen mailta elävään elämään.

Lamarrin ura kertoo tähtikultista Hollywoodin kultaisella kaudella. Ehkä hän kuvitteli elävänsä elokuvatähtenä ikuisesti. Ikuiseksi hän on jäänytkin hienoissa mustavalkovalokuvissa ja filmillä.

Satoja ja tuhansia vuosia sitten kauniit naiset saivat patsaan tai kasvonpiirteensä maalaukseen. Hollywoodin kultaisilta päiviltä Hedy Lamarrista on jäänyt 36 filmiä, joista monet historia on armeliaasti unohtanut.

Mielestäni ehkä parhaiten tätä kaikkea on kuvannut Joseph L. Mankiewicz maineikkaassa elokuvassaan Paljasjalkakreivitär (1954), jossa espanjalainen kaunotar ja tanssija (Ava Gardner) saa piirteensä ikuistettua patsaaseen vanhassa menneisyyden kultaamassa Euroopassa, mutta jolta jää pinnallisessa, tekopyhässä Hollywoodissa jälkeen muutama keskinkertainen elokuva, entisen huippuohjaajan (Humphrey Bogart) ohjaamana touhukkaiden pr-miesten ja häikäilemättömien tuottajien keskellä.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti