maanantai 14. lokakuuta 2013

Tarmo Kunnas ja lumoava fasismi

Tarmo Kunnas on kirjoittanut kunnianhimoisen lähes 700-sivuisen teoksen ”Fasismin lumous”. Kysymys on valtavasta haasteesta, josta Kunnas suoriutuu kiitettävästi. Haaste siirtyy lukijalle. Hänen päälleen kaatuu lukemattomat tulkinnat ja variaatiot fasismin olemuksesta. Jos on jokaisella oma demokratiansa, niin on myös fasisminsa.

Kirjan nimi on mainio: kysymys on nimenomaan lumosta. Sen vasta sisäsivulla esiin tuleva alaotsake on ”Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana”. Valitsin kirjasta tarkastelunäkökulmaksi fasismin suhteen demokratiaan. Onkohan kukaan koskaan kuullut käsitettä ”demokratian lumous”? Kansanvallassa on pikemminkin kysymys arkisesta, tavanomaisesta ja tylsästä aihemaailmasta. Tämä ei kuitenkaan tee demokratian puolesta taistelusta helppoa. Varsinkin 1930-luvulla useissa länsimaissa heiveröisellä pohjalla ollut parlamentaarinen demokratia joutui ankarimpaan mahdolliseen testiin.

Rajaan tarkastelun pääosin sotien väliseen aikaan ja painotetusti Suomeen, kuitenkaan muita maita unohtamatta. Yritän muodostaa kirjan pohjalta käsityksen fasismi-demokratia -ulottuvuudesta eri henkilöiden kautta kurottamalla näkökulman tähän päivään saakka.

Fasismi löi itsensä läpi heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Silloin tapahtui muutakin: syntyi sosialistinen valtio kapitalististen valtioiden vastavoimaksi, itä vastaan länsi -taistelu kärjistyi Neuvostoliiton muodostumisen jälkeen, uusi nationalismi asettui kansainvälisyyttä vastaan ja itsevaltaisten monarkioiden tilalle tuli parlamentaarisia demokratioita, joista osa selvisi huojuen 1920- ja 1930-lukujen tulikokeesta, osan sortuessa itsevaltaisiksi diktatuureiksi.

Kumpi oli enemmän demokratian vastainen, kommunismi vai fasismi (en erottele tässä italialaista ja saksalaista fasismia, joka olisi oma tarinansa)? Lännessä ajateltiin niin, että saksalainen aate oli helpompi hyväksyä kuin uusi, pelottavaksi koettu bolsevistinen maailma. Meillä Suomessa esimerkiksi saksalainen vaikutus oli suurta ilman natsi-Saksaakin. Siksi fasismiin suhtauduttiin ainakin aluksi huolettomasti ja varomattomasti. Kunnas käy läpi useita suomalaisia ja ulkomaisia julkisuuden henkilöitä, jotka eriasteisesti olivat taipuvaisia hyväksymään natsismin: Maila Talvio, Tito Colliander, V.A. Koskenniemi, Yrjö Kilpeläinen, Wäinö Aaltonen…… Lisäksi oli monia, joiden suhtautuminen kansallissosialismiin oli ambivalenttia tai ristiriitaista kuten Arvi Kivimaa ja Olavi Paavolainen. Kaikki he ihailivat jollain tasolla saksalaisuutta ja/tai kansallissosialismia; osa kritisoi ja osa ummisti silmänsä esimerkiksi juutalaisvainoilta ja keskitysleireiltä. Henkilöluonnehdinnat eivät ole helppoja, sillä monilla edellä mainituista oli pahoja epäilyjä tai oman- tunnontuskia kansallissosialismiin liittyvien tosiasioiden vähitellen selvitessä.

Matemaatikko Rolf Nevanlinna ja kenraali Kurt M. Wallenius olivat myös vahvasti natsimielisiä. Heidänkin natsiasenteissaan oli erityiset persoonalliset piirteet. Walleniuksella se tarkoitti Kunnaksen mielestä anarkismia. Walleniuksen sekasortoinen ja arvoituksellinen sotilas- kirjailijaura ei ole koskaan täysin auennut minulle. Nevanlinnalla oli natsikautta paljon pidempi ja syvempi Saksa-ystävyys, johon tosin sekoittui pahimmillaan ääriajattelua: ”…..mikä on esteenä uuden aatteen toteutumiselle, lyödään maahan päättäväisesti, ja jos niin tarvitaan, säälimättömällä kovuudella”.

Erityisen vaikea arvioitava on Olavi Paavolainen, joka itseasiassa ihaili natsi-Saksan estetismiä, mutta suhtautui kriittisesti hyvin moniin natsi-ideologian piirteisiin. Hän hullaantui Nürnbergin puoluepäivien mahtavista kulisseista, vaikka tajusi hyvin fasismin viettelevän luonteen. Kunnas toteaa aivan oikein, että Paavolainen ihaili natsien pakanallisuutta, aistivoimaisuutta, kauneutta ja luontosuhdetta (retkeily, vaeltaminen). Terveys- ja urheilufanaattisuus kruunasivat jalot tavoitteet. Kunnas arvioi mielestäni oikein Paavolaista sanoessaan, että hänessä demokraattis-kristillinen ajatusmalli taisteli pakanallis-totalitäärisen ajatusmallin kanssa. Sekä sosialidemokraatit Suomessa että natsit saksassa moittivat hänen kirjaansa ”Kolmannen valtakunnan vieraana”.

Fasismin ja demokratian keskinäistä suhdetta mietittäessä ei voida sivuuttaa 1920-luvun demokratian heikkouksia. Monet älymystön edustajat näkivät parlamentaarisen demokratian juonittelevana, puoluevaltaisena pelinä, joka johti loputtomiin uuvuttaviin taisteluihin päätöksenteossa. Demokratiaa voitiin pitää dekadenttina ilmiönä. Helpompaa oli hyväksyä voimakas valtiojohto, joka ymmärsi ”kansan tahtotilaa”. Tietenkin tämä on idealismia, sillä kansan tahto on moninainen ja kansa joutui tinkimään mielipiteen ilmaisun vapaudesta omaksuessaan ”poikki ja pinoon” -fasismin. Käsittääkseni monille riitti, että 1930-luvun vaihteen sekasorron jälkeen löytyi työtä ja ainakin toistaiseksi – tavallisten ihmisten näkökulmasta – yhteiskuntarauha.

Kunnaksen kirjassa on lukuisia esimerkkejä demokratian pilkkaamisesta 1910- ja 1920-luvulla. Monille länsimaiden intellektuelleille se oli intohimoinen harrastus. Demokratiaa syytetiin tehottomuudesta ja siinä toimivia kansanedustajia jopa simpansseiksi; aikakausi ikään kuin huusi apuun autoritääristä valtaa. Erityisesti Italiassa (mutta myös Englannissa ja Yhdysvalloissa!) parlamentarismin alennustila oli silmiinpistävää. Tuntuu siltä, että 100 vuodessa ei olla juuri edetty, jos ajatellaan Italian sekasortoista demokratian tilaa tänä päivänä. Masentavaa!

Monet näkivät asiat niin, että fasismi toimi suojamuurina bolsevismia vastaan. Joka tapauksessa Hitler oli pienempi paha kuin Stalin. Selvää on, että monia vaivasi suhteellisuudentajun puute: Hitlerin vaarallisuutta ei tajuttu. Sanottiin mielellään, että meille Saksan systeemi ei käy, mutta Saksalle se varmaankin sopii. Monet käyttivät skandinaavista mallia ikään kuin rokotteena kansallissosialismia vastaan, vaikka muutoin ehkä ihailivatkin Saksan johtajavaltaisuutta.

Monia fasistimyönteisiä voidaan pitää ”hyödyllisinä idiootteina” (alun perin – väitetysti - Leninin käyttämä ilmaisu lännen bolsevismi-intoilijoista), jotka pyrkivät analyyttisesti erittelemään fasismin viisautta ja jaloutta. Tämä kuva sopii esimerkiksi tutkimusmatkailijana kunnostautuneeseen ruotsalaiseen Sven Hediniin.

On hyvin tyypillistä, että intellektuellit sortuvat ylilyönteihin sekä oikealla että vasemmalla. Heidän vaikuttiminaan on usein elitismistä kumpuava ylenkatse demokratian ”tasapäistämistendenssiä” vastaan. Monille fasismipureman saaneelle elitisteille oli oleellista taistelu keskinkertaisuutta vastaan, jota edusti ”tyhmä kansa”. Martin Heidegger, Nevanlinna, Ezra Pound ja Knut Hamsun ovat esimerkkejä ylemmyydentuntoisesta suhtautumisesta kansanvaltaan. Kansan ”hillittömyyden” yläpuolella piti olla valtias, jonka päättelisin Heideggerilla tarkoittavan jotain muuta kuin valistunutta itsevaltiutta. Heidegger tosin irtautui vähitellen kansallissosialismin painolastista.

Monilla heräsi kysymys voisiko natsismissa erottaa ”jalot piirteet” epämiellyttävästä kokonaisuudesta, johon kuuluvat väkivalta, führer-oppi, antisemitismi, demokratian vastaisuus jne. Monet haluaisivat projisoida fasismiin dynaamisuuden , viriliyden, vähäisen byrokratian ja nopean päätöksenteon. Ajatus on ainoastaan teoreettisesti mielenkiintoinen: fasismi on kokonaisuus, jota ei voi purkaa osiin.

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

En yritä väittää, että meillä olisi nykypäivänä vakavasti otettavia fasismivoimia maassamme. Mutta demokraattisten prosessien kyseenalaistajia kyllä löytyy. Arvostelijat syyttävät päättäjiä yhteiskunnan ajautumisesta talouskurimukseen. Tällaisia ihmisiä houkuttaa ajatus panna iso luuta lakaisemaan. Kaikille niille, jotka kiirehtivät lynkkaamaan demokratian riennän sanomaan, että natsi-Saksan hyvinvointiyhteiskunta (blogikirjoitukseni ”Natsi-Saksan hyvinvointiyhteiskunta”, 5.1.2013) oli konkurssin partaalla 1937-1939. Lopulta vain sodan avulla ryöstetyt omaisuudet pelastivat Saksan – vähäksi aikaa. Meillä on eliittimme, jolle ”massojen valta on osa modernia dekadenssia” (Celine). Kaikkien elitistien ongelmana tuntuu olevan irtautuminen tavallisen ihmisen arjesta. Jos eliitti ja älymystö samaistetaan (joka ei ole itsestään selvä asia) niin sanoisin, että suomalaisen äärioikeiston voima ei kumpua älymystöstä kuin vähäiseltä osin. Älymystö on kyllin älykäs tajutakseen, että se hyötyy demokratiasta.

Olen joissakin blogikirjoituksissa viitannut demokratian itsepuolustukseen. Siilipuolustus ei kannata. Demokratian arvostelijoita vastaan voidaan taistella pitämällä päätöksenteko kerkeänä, lainsäädännön laatutaso korkealla. Tänä päivänä pitäisi ennen kaikkea mitoittaa päätökset resursseihin. Yhdysvaltojen ”demokraattisen parlamentantarismin” surkuhupaisuus - syvälle pesiytyneen lobbauskulttuurin ja jatkuvan filibuster-ilmiön sekoitus - on kauhuesimerkki, mihin pahimmillaan voidaan joutua. Kuka haluaa väsähtäneen, rappeutuneen, juonittelevan ja korruptoituneen kansanvallan?

EU tarjoaa purkautumistien kansallismielisille äärioikeistolaisille. EU-vastaisuus on laajalle levinnyt epidemia, johon ainoa lääke on saada Euroopan talous kuntoon.

Tarvitseeko meidän olla huolissamme kansankodissamme fasismin vaaroista? Monille ihmisille skandinaavinen järjestelmä on – niin kuin se oli jo 1930-luvulla - tehokas vastalääke fasismia vastaan. Skandinaavisen mallin menestys on testattu lukemattomissa kansainvälisissä vertailuissa, siksi meillä ei ole välitöntä vaaraa fasistisille liikkeille. Se on kuitenkin myönnettävä, että äärioikeiston asema saattaa taustalla vahvistua.

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Tarmo Kunnaksen kirja on tärkeä puheenvuoro kaikille niille, joita kiinnostaa kansanvaltaisen järjestelmän ja autoritäärisen vallan vastakkainasettelu ja kilpailu. Tässä mielessä se on eräänlainen fasismin käsikirja ja sellaisenaan ajaton näkyvissä olevan tulevaisuuden ajan.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti