keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Niukkuuden tarjontaa 1950-luvun Suomessa – poikkeus vai pitkä linja?

Päivi Uljas pohtii historian toistumisilmiötä verratessaan nyt meneillään olevan eurokriisin kuristuspolitiikkaa Suomen vastaavan tyyppiseen tilanteeseen vuosina 1956-1959 Niin & Näin -lehden tuoreen numeron 3/2013 artikkelissa ”Déjà-vu”. Vertaus on rohkea ja vaatii taipuisaa ajattelua, mutta siitä myöhemmin.

Oleellista on, että 1950-luvun lopulla vaadittiin lukuisien ns. asiantuntijoiden tai eliitin edunvalvojien suulla paluuta 1930-luvun talouspolitiikkaan. Nämä tahot halusivat sosiaalimenojen ja valtiotalouden supistamista.

Kysymys oli ylimitoitetusta huolesta, joka kohdistui valtiontalouden kuviteltuun ahdinkoon. Vuonna 1957 valtion katsottiin olevan lähellä maksukyvyttömyyttä. Itse asiassa valtio julistettiin maksukyvyttömäksi 15.3.1957. Valtionhallinnon tavallisiin kansalaisiin kohdistuvat leikkaustoimet aiheuttivat mielenosoitusten vyöryn. Jälkikäteen ajatellen mielenosoittajilla oli oikeutetut, hyvin perustellut syyt kapinointiin. Kysymys oli jokapäiväisen elannon varmistamisesta. Kyllä Suomessa 60 vuotta sitten suuri osa ihmisistä joutui tekemään töitä otsansa hiessä henkensä pitimeksi.

Päivi Uljas toteaa Suomen silloin eläneen puolittaisessa omavaraistaloudessa, jonka vielä toki itsekin muistan etäisesti lapsen kokemuksin. Kaupasta hankittavia taloustavaroita olivat sokeri, kahvi, jauhot, polttoaineet (bensa, petroli), tulitikut…. Muutoin pärjättiin monissa talouksissa itse kasvatetuilla tuotteilla (perunat, omenat, vihannekset, viinimarjat….). Ruokatarvikkeita myös vaihdettiin.

Edellä esitettyä taustaa vasten on syytä tarkastella, missä kunnossa valtiontalous oli tuolloin 1950-luvun lopulla. Suomessa oli lähes nihilistinen suhtautuminen valtion velkaantumiseen. Kun valtion menotalous painottui vuoden alkupuolelle, käynnistettiin leikkaukset ja julistettiin hätätila, vaikka tilit tasoittuivat vuoden jälkipuolella ja itse asiassa valtiontalous oli tuona vuonna (1957) ylijäämäinen! Mistä tallainen kuristustalous oli sitten omaksuttu? Monet nykyajan taloustieteilijöistä ovat päätyneet johtopäätökseen, että kysymys oli suomalaisesta keksinnöstä. Budjettirakenne oli erilainen kuin muissa meihin verrattavissa maissa. Erityisesti sijoitukset käsitettiin pelkästään menoeriksi, vaikka sijoituksilla oli realistinen tuotto-odotus.

Kyllä aikalaiset itsekin panivat merkille nurinkurisen taloudenpidon. Uljas viittaa Veronmaksajien Keskusliiton lausuntoon, jonka mukaan ”valtio on kuluneen vuoden (1957) aikana yhä vaurastunut, vaikka se oli samanaikaisesti potenut kassavarojen puutetta, mikä yleisesti tunnettiin kassakriisin nimellä”. Ajattelevat kansalaiset saattoivat todeta, että Suomen valtion velkaantuminen oli mitätöntä moniin muihin valtioihin verrattuna. Uljaan esimerkkiluvut ovat vuodelta 1962: valtionvelka suhteessa BKT:hen oli Suomessa 11%, rikkaassa Ruotsissa 23% ja vielä rikkaammassa Yhdysvalloissa 43 %.

Tulevan ”1960-luvun sosiaalipolitiikka” -kirjan kirjoittaja Matti Kuusi myötäili vielä tuolloin niukkuusajattelijoita. Kun sitten 1960-luvun alussa mainittu kirja ilmestyi, oli ajatus jo muuttunut.

Kansalaisten mielipiteet johtivat vasemmistoenemmistöiseen eduskuntaan 1958-1962. Se oli varmaan monen porvarin herätys. Ajateltiin sisimmässä, että mielenosoituksiin oli aihetta ja ruvettiin miettimään hyvinvointiyhteiskunnan alkupalikoita. Uuden eduskunnan aikana tuli voimaan työttömyysturvalaki, työeläkelaki ja kolmas lomaviikko. Lapsilisiä ja eläkkeitä nostettiin. Toki vastustuskin oli ankaraa. Uudistuspolitiikka jatkui: vuonna 1963 tuli voimaan sairausvakuutuslaki, vuosikymmenen kuluessa siirryttiin 40-tuntiseen työviikkoon, voimaan astui kansanterveyslaki……

Kuusikymmentäluvun kuluessa hyväksyttiin laajasti hyvinvointivaltion periaatteet. Vaikka ankarimmasta valtionhallinnon pihiydestä on nyttemmin luovuttu, on niukkuusajattelulla syvät juuret, jotka näkyivät mm. 1990-luvun alun lamassa. Mihin jäljet johtavat? Samassa Niin & Näin lehdessä (3/2013) Tommi Uschanov mainitsee erään syyn: Snellman peri Hegeliltä ajattelun, että ”(Suomen) valtio on….. kansallishengen korkein ilmentymä, jonka etu tulee ennen yksilön etua”. Voidaan olla oikeilla jäljillä.

Miten tämä suuri linja ilmenee käytännössä suomalaisen yhteiskunnan sisällä? Pyrin määrittämään asian niin selkeästi kuin osaan. Englanninkielinen austerity-käsite (niukkuus) on alun perin tarkoittanut positiivisessa mielessä niukkuutta. On pidetty kunnia-asiana, että on tultu toimeen niukoissa olosuhteissa. Niukkuus on siis ollut arvo sinänsä. Tuntuu siltä, että eliitti on nähnyt valtion näkökulmasta asian juuri näin: kansalaisille tulee tarjota niukkuutta, koska se on arvokasta kansakunnan selviytymisen kannalta. Austerityn toinen merkitys on niukkuus taloutta kuristavassa mielessä. Se on tämän päivän keynesiläisten haukkumasana talouden leikkaajille. Aivan yleisesti tänä päivänä käydään taistelua elvyttäjien (negatiivinen austerity) ja julkisen talouden leikkaajien (positiivinen austerity) välillä.

Tuntuu siltä, että 1950-luvun tilanteessa päättävien tahojen ”positiivinen austerity” kääntyi kansalaisten kannalta ”negatiiviseksi austerityksi”. Myötätuntoni on 1950-luvun Mattien ja Maijojen ja heidän lastensa puolella.

Näen jotain vielä syvälle käyvempää tässä päättäjien (lue: eliitin) niukkuuslinjauksessa. Mielestäni linja ulottuu Snellmanista aina Iiro Viinaseen saakka ja hänestä edelleen – tietyin varauksin – tähän päivään.

Eikö juuri Snellman – valtiontaloutta varjellakseen – tapattanut Suomen kansaa nälkävuosina viivyttelemällä tarpeettomasti viljan hankinnassa ulkomailta? Eikö Risto Rytin (ja talouspoliittisen eliitin) politiikkaa 1930-luvun lamassa leimannut tunteettomuus? Hän aivan ajoi velkaisia kotitalouksia ja maatiloja konkursseihin. Kolmekymmentäluvun keynesiläinen oli pahasti vieroksuttu Yrjö Janhsson. Entä kuka voitaisiin 1950-luvun lopulla nimetä austerity-linjan arkkitehdiksi? Minusta pääministeri Rainer von Fieandt sopii hyvin tähän rooliin. Ketju jatkuu 1990-luvun laman Iiro Viinasella. Nykyisen finanssikriisi-eurokriisin austerity- ajattelun henkilöimistä on syytä miettiä muutama tovi. Nyt on kysymys ehkä laaja-alaisemmasta henkilögalleriasta, mutta väitän, että tilannekin on hiukan erilainen.

Onko tässä nyt kysymys kaikkien edellä esiteltyjen osalta siitä ”kansallishengen korkeimmasta ilmentymästä”? Ehkä tämä ajattelu nykyisessä tilanteessa voidaan projisoida EU-tasolle, koska olemme osa yhteistä valuutta-aluetta. Jos haetaan austerityn isiä, niin Saksa, EKP, EU-komissio ja talouskomissaari Olli Rehn tulevat lähinnä mieleen. Sen sijaan IMF on parantanut tapojaan…..

Niin, voidaanko Päivi Uljaan tavoin verrata 1950-luvun lopun Suomea nykypäivän Kreikkaan? Äkkipäätä vertailu tuntuu ontuvalta: Kreikan velka, joka on karkeasti 170 % BKT:stä on jotain muuta kuin Suomen 10 prosenttia 50 vuotta sitten. Ainakin se voidaan sanoa, että Kreikan tilanteessa negatiivinen austerity eli julkisen sektorin leikkaukset ovat arveluttava vaihtoehto. Toisaalta nykypäivään vertaaminen tekee 1950-luvun suomalaisista poliitikoista entistäkin ymmärtämättömämpiä kitupiikkejä. Suuren velan oloissa austerity-kurjistusohjelma tukahduttaa loputkin toipumisen edellytykset ja pienen velan oloissa siinä on vielä vähemmän järkeä!

Vertailua voi jatkaa. Suomen nykyvelka lähestyy 60 prosentin rajaa. Nykykäsityksen mukaan 30 prosentin alle ei kannata edes pyrkiä. Kuudenkymmenen prosentin rajapyykki ei ole niin dramaattinen – vaikka huomioidaankin velan liian nopea kasvuvauhti – että sen perusteella kannattaa ryhtyä ylimitoitettuihin säästötoimiin. Tärkeintä on luoda kasvun edellytykset yritystoiminnalle, jotta tulevaisuudessa on jotain, millä maksaa velat.

Periaatteellisella tasolla voin yhtyä siihen, että kovin usein päättäjät ja eliitti nykyisen vallitsevan dogmin mukaisesti torjuvat elvytyksen sen eri muodoissa tarpeettoman yksioikoisesti. Liian pitkälle viety leikkauspolitiikka taas on pidentänyt lamaa monissa maissa. Elvytyksen vaihtoehto on velkojen leikkaus ja nyt on kysymys siitä lähdetäänkö tätä laajamittaisemmin toteuttamaan esimerkiksi Kreikassa. Tässä olen samaa mieltä kuin professori Matti Tuomala, jonka mielestä velkasaneeraus olisi pitänyt asettaa tukien ja julkisen sektorin leikkausten edelle.

Syvemmälle merkityksissä mennään, kun yhdistetään julkisen talouden säästöt ja poliittinen epävakaus. Yhteys tuntuu todistettavasti olevan olemassa. Altistutaan äärioikeiston nousulle ja ihmisten pahoinvoinnista johtuvalle sekasorrolle. Ja ryhdyttiinhän Suomessakin 1950-luvulla vastustamaan järjettömyyttä menemällä kadulle.

www.historiajatkuu.blogspot.fi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti