keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Monikasvoinen Venäjä - miten oppisimme ymmärtämään sitä?

Venäjällä on ollut monta roolia vuoden 1991 jälkeen. Ensinnäkin suuri vapautumisen aika 1990-luvun puolivälin molemmin puolin ja ankaraa sosialistisen menneisyyden kritiikkiä ja siten vajoaminen yhteen nykyajan suurimmista kriiseistä vuonna 1998 holtittoman valtion omaisuuden yksityistämisohjelman seurauksena. Kun tuosta myllerryksestä toivuttiin, Venäjällä käynnistyi pitkä ja paljon odotuksia herättänyt nousukausi, joka on vasta aivan viime aikoina taittunut.

Samaan aikaan Venäjä on kamppaillut itsensä kanssa paremmasta huomisesta. Minkä roolin se valitsisi? Aluksi voimavarat piti keskittää edes jonkinlaisen kansalaisyhteiskunnan ja demokratian pystyttämiseen, mutta sittemmin vanha suurvaltapyrkimys on noussut päällimmäiseksi tahtotilaksi. Tähän liittyy sivujuonteena irtautuminen monista nöyryytyksistä, jotka Venäjä on kokenut entisen Jugoslavian alueella ja vanhan Neuvostoliiton alueella.

Venäjää on kaiken kaikkiaan vaikea määrittää selkeällä asteikolla, siitä on tullut monta Venäjää. Samaan aikaan kuitenkin Vladimir Putin on yrittänyt yhdensuuntaistaa maata kohti suurvaltavalmiuksia ja demokratia on ollut yksi niistä asioista, joista on jouduttu antamaan periksi.

Tässä tilanteessa olemme mielestäni nyt. Timo Vihavainen on eritellyt uusimmassa kirjassaan ”Ryssäviha. Venäjän-pelon historia” viime aikojen tapahtumia ja pyrkinyt löytämään osviittoja tulevaisuuteen. Käytän seuraavassa osin Vihavaisen oivaltavaa tekstiä työkaluna ja tausta-aineistona määrittääkseni omaa suhdettani Venäjään.

Venäjän tavoitteena on venäisten itsensä mukaan ”suvereeni demokratia”. Tällä tarkoitetaan nähdäkseni sitä, että Venäjä itse mitoittaa demokratiansa tason sellaiseksi kuin sille sopii. Muiden ei tule puuttua asiaan, ja jos tällaista ilmenee, seuraa venäläisten ärtynyt vastareaktio.

Tämä ”oma demokratia” saattaa johtaa Vihavaisen mielestä eristäytyneisyyteen. Totta on, että lännen kanssa yhdenmukaista kansanvaltaista järjestelmää on turha jäädä haikailemaan. Yleensäkin demokratian käsite on vaikea venäläisille ja siihen voidaan suhtautua hyvinkin karsaasti.

Toinen merkittävä piirre Vihavaisen mielestä on ollut aliarviointi, jonka suomalaiset ovat kohdistaneet Venäjään. Tunnetuimpia esimerkkejä tästä ovat Jyri Häkämiehen ja Jyrki Kataisen ääneen lausutut mielipiteet Venäjän ”uhasta” ja Venäjän talouden koosta. Suomessa ei oikein tajuttu, miten nopeasti Venäjä toipui vuoden 1998 katastrofista.

Suomalaisten helpottunut suhde venäläisiin heti sosialismin romahduksen jälkeen on muuttunut osin epävarmuudeksi ja osin kriittisempään suuntaan. Suhtautuminen on muokkautunut samassa tahdissa, kun Venäjän suurvalta-asema on vahvistunut.

Suomalaiset kokevat 60 000 venäläisen Suomessa asumisen pääosin myönteisenä. Kehitys on ilman muuta mahdollistanut ystävyyssuhteiden vahvistumisen. Tietenkin Venäjä ajaa doktriininsa mukaisesti venäläisten asiaa myös rajojensa ulkopuolella – joskus kärkevästikin. Pahansuopuutta ei kuitenkaan kannata nostaa päällimmäiseksi keskinäisiä suhteita ajatellessamme.

Kuvaa ovat sotkeneet huoltajuuskiista ja eräät muut pienimuotoiset konfliktit, mutta jokin on kuitenkin viime vuosina muuttunut periaatteellisellakin tasolla. Käyn seuraavassa läpi muutamia haasteita Vihavaisen johdattelemana kummankin osapuolen vinkkelistä.

Epämiellyttävänä piirteenä ovat Suomessa Venäjän etuja yksipuolisesti ajavat henkilöt. Samaan aikaan on Venäjän puolelta on käynnistynyt ärtyneitä kampanjoita, joille on vaikea löytää objektiivisia perusteita.

Suurvalta-aseman pönkittämiseen liittyy eräiden venäläisten kirjoittajien tavoitteet, joiden päämääränä on euraasialainen suurvalta. Jotkut katsovat, että imperiaalinen luonne on Venäjälle väistämätön. Tähän liittyy nähdäkseni pyrkimys yhdenmukaistaa historiankirjoitus. Siis yritetään luopua tulkintavaihtoehtoja sallivasta historiankäsityksestä ja muodostaa yksi selkeä kanta. Tämä on asia, josta mielestäni suomalaisten kannattaa kantaa huolta. Esimerkiksi toisen maailmansodan aikaiset tapahtumat voivat olla varsin kiistanalaisia.

Neuvostoliiton aikaan puolitotuuksista ja suoranaisista valheista tuli käytäntö. Nyt ei ehkä puhuta valheista, mutta faktojen valikointia voidaan harjoittaa. Suomalaisten on syytä oikaista virhetulkinnat kohta kohdalta, jos niitä ilmenee. Tässä ei tarvita vanhakantaista suomettunutta kohteliaisuutta.

Itse harmittelen eniten sitä, jos Venäjällä saa vallan ajattelutapa, jossa totuudella on vain välinearvo eli totuudella on merkitystä vain, jos se palvelee Venäjän tarkoitusperiä.

Tietenkin Venäjän sisällä on myös oppositiovoimia, joista jotkut pyrkivät torjumaan edellä mainitut meille epäedulliset pyrkimykset ja samalla nämä tahot pyrkivät oikomaan Venäjän virallisten tahojen itsepetokseen perustuvia propagandistisia päämääriä. Venäjä ei ole pelkästään autoritaarinen valtio, vaan demokraattisille mielipiteille löytyy kanavia.

Ehkä kaiken kattavana haasteena edellä olevasta voisi olla Venäjän pyrkimysten ymmärtämisen vaikeus. Ymmärtämättömyydestä seuraa helposti tarpeetonta, molemminpuolista ärtymystä ja ehkä jossain vaiheessa vihakulttuurin paluuta, josta tässä välillä on ehditty päästä irti.

Venäjä ei ole uhka, mutta haaste se on. Miten tärkeää onkaan oppia ymmärtämään venäläistä ajattelutapaa! Epäilen, että tässä meillä on kaiken kokemuksen jälkeenkin vielä paljon opittavaa.

Tarvitaan herkkyyttä ja ennakointia, jolla havaitaan Venäjällä tapahtuva kehitys jo etukäteen. Toisaalta tarvitaan myös tiettyä tiukkuutta, jotta faktat jaksetaan tuoda pitkäjänteisesti esille. Huoltajuuskiista oli jonkinmoinen testi, joka mielestäni hoidettiin juuri edellä mainittua ohjenuoraa noudattaen – ja hyvin hoidettiinkin.

Venäjän päätöksenteko ei ole monoliittista, eikä se ollut sitä Neuvostoliitonkaan aikaan. Maassa käydään erilaisista linjoista kiistaa kuten muuallakin. Meidän ei ole syytä sekaantua linjakysymyksiin. Jos linjat koskevat meidän maatamme, on tietenkin omat käsityksemme tuotava esille ilman arkailua.

Venäjän pyrkimys suurvalta-aseman vahvistamiseen on ilmeinen. Tämä - onnistuessaan - vahvistaa venäläisten itseluottamusta. Mitään suoria johtopäätöksiä tästä ei kannata vetää Suomelle. Onpahan merkille pantava asia.

Venäjän demokratia on ”vajaa”. Tämä tuo ainakin itselleni tiettyä vaikeutta ymmärtää naapurin finessejä. Vajaa demokratia johtaa joidenkin toimenpiteiden ja tulkinotojen ”viralliseen” yhdenmukaistamiseen ilman tarvittavaa kansanvaltaista keskustelua. On syytä varautua jatkossakin siihen, että esille nousee yllättäviä kantoja, joiden ei kuitenkaan pidä antaa hätkähdyttää. Ne tulee kohdata tapaus tapaukselta ja pyrkiä keskustellen ratkomaan mahdolliset ongelmat.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti