USA:ssa valtionhallinnon luukulla on ollut lappu tätä kirjoitettaessa viikonpäivät. Demokraatit ja republikaanit eivät ole päässeet sopimukseen Obamacaresta ja seuraavaksi tulee vastaan taistelu velkakaton nostamisesta 17.10.2013.
Näen nykyisen kriisin syntyjuuret hyvin ideologisina. Jo kansakunnan perustajaisien välillä käytiin 1800-luvun vaihteessa taisteluja päälinjoista. Thomas Jefferson oli pienen valtion kannalla, kun taas Alexander Hamilton näki valtion roolin merkittävänä esimerkiksi teollistamispolitiikassa.
Nykyhistoriaan tultaessa republikaanien ja demokraattien erimelisyydet laimenivat New Dealista käydyn taistelun jälkeen. Republikaanit eivät enää taistelleen New Dealia vastaan toisen maailmansodan jälkeen ja Yhdysvalloissa edettiin pitkälle hyvinvointivaltion suuntaan. Yhtenä syynä näkisin kansakunnan nopean vaurastumisen: oli mitä jakaa.
Viime vuosikymmenien tapahtumat ovat olleet järkytys niille, jotka muistavat 1940-luvulta 1970-luvulle ulottuneen konsensuksen Yhdysvaltain sisäpolitiikassa. Ei niin, etteikö kriisejä olisi ollut (Korean sota, Vietnamin sota, Wategate-skandaali jne), mutta kompromisseja saatiin aikaiseksi. Ja miksei olisi saatu, koska puolueiden enemmistöt olivat loppujen lopuksi lähellä toisiaan.
Polarisaation aikakauden (1980-luvulta nykypäivään) historiaa voitaneen vähän kerrata:
Ensimmäinen selvä merkki muutoksesta tapahtui jo niin varhain, kun 1964, kun republikaanien Barry Goldwater valittiin puolueen presidenttiehdokkaaksi. Hänen äärikonservatisminsa ei tehonnut amerikkalaisiin: Goldwater kärsi rökäletappion Lyndon B. Johnsonille, joka käynnisti yhden merkittävimmistä sosiaalisista uudistusohjelemista maan historiassa (War on Poverty, Medicade, Medicare jne. ). Tästä perinnöstä taistellaan tänäkin päivänä. Republikaaneilta puuttui voimaa vastustaa Johnsonin hankkeita, mutta kysymys oli muustakin: konservatiivienemmistö oli henkisesti lähellä demokraatteja. Merkittävä vaihtoehtoinen puheenvuoro kuultiin Ronald Reaganilta, joka piti vaalikampanjan yhteydessä historiaan jääneen puheensa A Time for Choosing, jossa hän kävi läpi poliittisia tavoitteitaan (kts. youtube-video). Ne eivät juurikaan poikenneet siitä ohjelmasta, jonka hän käynnisti presidentiksi tultuaan 1980-luvun alussa.
Olen kirjoittanut blogikirjoituksen uusliberaalien ajatusten tunkeutumisesta konservatismin sisään viime vuonna (”Konservatismi ja uusliberalismi”, 27.5.2012). Ronald Reagan toimi tässä muurinsärkijänä. Sekä hänellä että Thatcherille ei valtio ollutkaan enää perinteisen konservatismin kaiken olevaisen tukipilari, vaan tavoitteeksi asetetiin pieni valtio ja laajat yksilönoikeudet ja -vapaudet. Mielestäni tämä konservatismin sisäinen muuttuminen laukaisi merkittävän ilmiön: republikaanit eivät enää olleet Yhdysvalloissa valtiontalouden vartijoita, vaan kävi juuri päinvastoin: konservatiivit (Reagan, Bush nuorempi) velkaannuttivat valtiontalouden ja demokraatit Clinton ja Obama joutuivat sitä paikkaamaan.
Republikaanien voimistunut ote ei ole mikään viimevuosien ilmiö. Reagan siirsi koko yhteiskuntapolitiikan suuntaa oikealle presidenttivuosinaan, mutta oikeastaan konservatiiviset moralistit pääsivät vauhtiin vasta Clintonin kaudella. Presidentin Monica Lewinsky -skandaali oli vain pintailmiö, mutta sellaisenaan vaikuttava ulkoinen merkki uuden konservatismin herättäjänä ja konkretisoijana.
Uusliberaalit talousopit vaikuttivat vahvasti jo Clintonin kaudella. Minun arvioissani Clinton – vahvasta jälkimaineestaan huolimatta – oli periaatteeton presidentti. Hän jatkoi Reaganin linjoilla sääntelyn purkua (merkittävin purkutoimi oli Glass-Steagall Actin purku vuonna 1999, joka salli säästäjien rahojen käytön riski-investointeihin). Pankkien painostuksen keskellä Clinton ei huomannut vaaran merkkien ilmaantumista.
George Bush nuorempi avasi sitten uusliberaalien taivaan, jatkoi sääntelyn purkua ja käynnisti omistajuusyhteiskuntaohjelman, joka yhdessä eksoottisten rahoitusinstrumenttien ketjutuksen kanssa sorti maan ja maailman asuntokuplan kautta finanssikriisiin.
Bushin ja hänen hengenheimolaistensa aiheuttama tappio kansakunnalle oli valtava. Kun kriisi puhkesi oli Bush viimeistä vuotta presidenttinä. Niinpä pääosa Bushin roskatalouden seurauksista kaatui Barack Obaman päälle. Kun Obama puhui kampanjassan ”uudesta toivosta”, meni pääosa hänen ensimmäisestä presidenttikaudestaan Bushin hallinnon aiheuttamien taloussotkujen selvittämiseen ja setviminen jatkuu edelleen. Yhdysvallat velkaantui erilaisissa pelastusoperaatioissa (bailout käynnistyi jo Bushin aikana) rankimman kautta, josta Obama on saanut maksaa kalliin poliittisen hinnan. Obama pelasti itselleen toisen presidenttikauden, mutta republikaanien vastaisku näkyi kongressivaaleissa. Yhdysvaltain talouden hallitseminen kävi yhä vaikemmaksi.
Edellä esitettyjen seikkojen lisäksi Yhdysvalloissa on käynnistynyt ”white backlash”, valkoisten vastaisku (vastareaktio Martin Luther Kingin aikaansaamille edistysaskeleille), jonka Obama on saanut tuntea nahoissaan. Pelkästään se, että hän on musta on syvässä etelässä aiheuttanut valtavan poliittisen vastustuskampajan.
Republikaanien kellokkaat päättivät jo Obaman presidenttikauden alussa, että kaikkea, mitä Obama yrittää, vastustetaan (Newt Gingrich on myöntänyt tämän). Kaukana takanapäin ovat puolueiden ”yhteenpuristumisen” päivät 1950- ja 1960-luvulla. Viha Obamaa kohtaan sai siis henkilökohtaisia sävyjä.
Ristiriitatilanne on ilmeinen: Bush nimenomaan aiheutti valtavan vajeen budjetteihin, mutta poliitisen hinnan on maksanut Obama. Nyt vaaditaan mielestäni mahdottomia. Valtiontalous halutaan heti tasapainoon leikausohjelman avulla. Tosiasiassa tasapainotuksessa on edetty ripeästi ja budjettialijäämä on puolittunut parin viime vuoden aikana ja pienenee edelleen. Juuri tämä haluttomuus nähdä positiivista muutosta on republikaanien tarkoitushakuisen sokeuden ja kuurouden ytimessä.
Republikaanien äärioikeisto on saanut otteen koko puolueesta ja järkevämmät voimat eivät saa ääntään kuuluille. Jos olisivat saaneet, olisi kriisi hoidettu pois päiväjärjestyksestä aikapäiviä sitten, koska talouden ongelma ei ole läheskään niin syvä kuin miltä se päälle päin näyttää. Republikaaninen puolue on ideologisoinut koko poliitisen kamppailun, jossa talouden yksityiskohdat tai terveydenhuoltouudistus ovat vain välikappaleita valtapelissä.
Aivan oikein esimerkiksi HS:n Tuomas Niskakangas on todennut, että puolueiden esivaaleissa käyvät äänestämässä vain aktiiveimmat ja nämä ovat nimenomaan republikaaneissa ääriainesta. Äänestysseulaa eivät läpäise maltillisemmat, terveemmin ajattelevat poliitikot.
Yleensä akuutteina ongelmina mainitut terveydenhuoltouudistus ja velkakatto eivät ole ongelmien ytimessä: velkakaton asettaminen on tarpeetonta ja taloutta vahingoittavaa, koska talous on oikenemassa, mutta kun sen kanssa on ilmeisesti pakko askaroida, niin sitä tulee tietenkin nostaa, koska velkaantuminen jatkuu. Obamacare voi hyvin pitkällä aikavälillä alentaa amerikkalaisten nyt käsittämättömiä terveydenhuoltomenoja (19 % bruttokansantuotteesta, kun Euroopassa liikutaan yleensä 8-10 prosentissa). Terveydenhuoltouudistus ei ole mikään Obaman ikioma keksintö. Sitä yritti Harry S. Truman 1940-luvun lopulla, Richard Nixon (demokraatit eivät suostuneet republikaani Nixonin ehdotukseen!) 1970-luvun alussa ja Clintonit 1990-luvun alussa. Terveydenhuoltouudistus on välttämätön, jotta kymmenet miljoonat amerikkalaiset pääsevät samojen käytäntöjen piiriin, jotka muissa kehittyneissä maissa on toteutettu vuosia ja vuosikymmeniä sitten. Mutta ehkäpä on kysymys siitä, minkä Paul Krugman puki sanoiksi: republikaanit eivät pelkää sitä, että terveydenhuoltouudistus epäonnistuu, vaan sitä, että se onnistuu.....
Mitä tulee velkakattoon, niin se on asetettu jo yli 100 kertaa 70 vuoden ajan riippumatta siitä, kuka on ollut presidenttinä ja joka kerran se on puhkaistu. Ennätys taitaa olla Ronald Reaganilla, 18 velkakaton korotusta. Jos velkakattoa ei nosteta seuraa siitä ikäviä psykologisia vaikutuksia maailmantaloudelle. Parasta olisi poistaa koko katto.
Yhdysvaltain ongelmat ovat talouden rakenteissa, niin kuin muissakin länsimaissa, mm. Suomessa. Yhdysvalloissa kiinnittäisin huomiota kansantalouden kannalta aivan liian jyrkkiin tuloeroihin, verotuksen rakenteeseen yleensäkin (palvelualojen heikot palkat eivät mahdollista palkkojen verottamista, ja näennäisesti jyrkkä progressio on pelkkä sumuverho: kaikki maksavat liian vähän veroja), teollisuuspolitiikan laiminlyönteihin, perusopetuksen rapautumiseen ja ikääntyvän väestön tuomiin menolisäyksiin erityisesti 2020- ja 2030-luvulla.
Teekutsuliikkeen ideologit haluaisivat paeta kansakunnan perustajaisien huomaan, pieneen valtioon, ilman mitään realismia. Taustalla on pelko, että menetetään asioiden hallinta monimutkaisessa yhteiskunnassa. Sitä ei tarvitse pelätä enää, asioiden hallinta on jo menetetty.
Amerikkalaistyyppinen räyhäretoriikka tiedotusvälineissä (päävaihtoehdoilla on omat TV-kanavansa) johtaa kyvyttömyyteen asettua toisen asemaan. Niinpä voidaan keskittyä vahvistamaan omaa ideologiaa. Kaiken räyhäämisen keskellä haluaisin nähdä erittelevämpiä yhteiskunnallisia vaikutusmekanismeja. Niistä kirjoitan seuraavassa blogikirjoituksessa ”Ja valot sammuivat (osa 2)”.
www.historiajatkuu.blogspot.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti