Pari viikkoa sitten (25.6.2013) kirjoitin muuttoliikeen kääntymisestä kehyskunnista osittain pääkaupunkiseudulle blogikirjoituksessa ”Vaihtoehto Mäntsälälle - kirkkaat valot, iso kaupunki” . Nyt Helsingin Sanomat (8.7.2013) on nostanut saman asian esille artikkelissa ”Muuttovirrat kääntyivät taas pääkaupunkiseudulle”.
Toukokuussa julkaistiin tieto, jossa autottomien asuntokuntien määrä on nousssut 54 prosenttiin Helsingissä. Lähteenä oli käytetty Uudenmaan liiton tilastoa. Autoistumisen suunta ohjaa yhteiskuntakehitystä. Siis sama seikka, joka 1980-luvulta lähtien – autojen määrän voimakkaasti lisääntyessä – aiheutti muuttobuumin kehyskuntiin, vaikuttaa nyt – autojen määrän vähentyessä ainakin Helsingissä – päinvastaisesti. Tietenkin tämä on vain yksi - tosin merkittävä - syy muuttoliikkeen aaltoiluun.
Helsingin Sanomien käyttämien asiantuntijoiden mukaan autottomien kotitalouksien lisääntymiseen vaikuttavat mm. parkkipaikkaongelmat, ajokortin hinta ja hyvä joukkoliikenne. Tietenkin taantuma hidastaa myös muuttoa kehyskuntiin kuten Mäntsälässä hyvin selvästi nähtiin 1990-luvun alussa.
Kehyskuntiin muuttajan on varauduttava yhden auton sijasta kahden tai kolmen auton hankkimiseen. Neljäkään autoa ei ole mahdottomuus, jos perheessä on nuoria aikuisia. On selvää, että tämä on myös taloudellinen kysymys. Moni joutuu miettimään kannattaako maaseutuidyllin vuoksi uhrata autoihin niin paljon rahaa kuin nyt tapahtuu.
Kysymys on muuustakin kuin autosta. Jos tänään menee Helsinkiin havaitsee kaupungissa tapahtuneen muutoksen 30 vuoden takaiseen tilanteeseen selvästi. Helsingissä tapahtuu paljon paljon ja palvelut ovat lähellä (vaikka kivijalkakaupat ovatkin katoavaa kansanperinnettä). Kulttuuripalvelujen monipuolisuus on suunnaton etu kehyskuntiin verrattuna. Matkustan itse mielelläni junalla pääkaupungin kultturiharrastusten pariin eikä matka kestä kuin 40 minuuttia. Helsingissä on virikettä ja säpinää. Oman auton käytöstä olen luopunut Helsingin matkoilla täysin. Juna vie, juna tuo.
Onko siis Helsingin olemuksessa tapahtunut syvällisesti vaikuttava muutos? Luultavasti kysymys on vastavuoroisesta muutoksesta: kun ihmiset ovat halunneet viehättävän ja viihtyisän kaupungin, on kaupunki pyrkinyt vastaamaan tähän omin toimenpitein.
Ihmisten aktiviteetit suuntautuvat uudelle tavalla. Vain osa haluaa toteuttaa itseään pihaa raapimalla. Pieni parvekepuutarha riittää. Monet rakastavat liikkua anonyymina joukossa, kuten suurkaupungissa tapahtuu. Toisaalta seuraakin löytyy asukastihentymästä. Olavi Paavolaisen tapainen huumaantuminen suurkaupungin sykkeestä on tarttunut moniin stadilaisiin.
Onko maaseutuasumisen erään muodon eli mökkikulttuurin muutokset yhteydessä uuteen kaupunkimaisen elämänmuodon nousuun? Hiipuuko mökkikulttuuri uuden citykulttuurin tieltä? Voi olla, että autottomuuden lisääntyminen on yhteydessä siihen, että nuoret eivät ole enää yhtä innostuneita kesämökeistä kuin 60-vuotiaat: tarvitaan asennetta, jotta selviää kahden työleirin – omakotitalon ja mökin – loukusta.
Vielä on syytä korostaa, että muutokset eivät ole ilmiselviä. Autojen määrä 1000 asukasta kohden lisääntyy edelleen Helsingissä – tosin hitaasti. Toisaalta liikennekäytössä olevien autojen määrä on taas vähentynyt. Monet seikat vaikuttavat siis ristiin ja sen takia on vaikea oivaltaa muutoksen ydintä.
Maaseudulla tarvittavien autojen lisäksi on syytä jälleen kerrata asumiskustannusten vaikutuksia elämiseen. Hyvinkään asuntomessuilla (2013) näyttävät omakotitalojen hinnat vaihtelevan 315 000 eurosta 834 000 euroon. Kenellä on varaa tällaiseen? Pankinjohtaja vastaa: melkein kenellä tahansa, kun pankista saa rahaa ”helposti” ja ”halvalla”. Todellisuudessa hinnat ovat kyllä sitä luokkaa, että Helsinki voi olla aito vaihtoehto asumiselle. Pääkaupungista saa 50 neliön huoneiston helposti vaikkapa 230 000 eurolla (eikä tässä ole haettu halvinta aluetta). Jos siis 315 000 euron omakotitaloon lisätään kahden auton hinta, sanokaamme yhteensä 50 000 euroa + käyttökulut päälle, maksetaan aivan peruselämisestä älyttömästi.
Vielä on tuotava esille ahdistava velkaantumisen. Velkaantumista voi tapahtua tietenkin sekä Helsingissä että sen kehyskunnissa, mutta nyt on kysymys siitä, että väen pakkaantuminen kehyskuntiin on nostanut tarpeettomasti asuntojen hintoja ja asuntovelkoja. Uudellamaalla asuntovelallisten velat kasvoivat 77 prosenttia ja tulot 18 prosenttia kymmenvuotiskaudella 2002-2012. Kun verrataan asuntovelkojen määrää käytettävissä oleviin tuloihin (nettotulot vuodessa) oltiin vuonna 2002 157 prosentissa ja viime vuonna 223 prosentissa (koko maan keskiarvo on noin 120 prosenttia tällä hetkellä). Nimenomaan uusmaalaiset joutuvat maksamaan asumisesta järjettömästi. Tietenkin mäntsäläläisen paikallislehden lainaama aluepankin johtaja toteaa, että hätää ei ole, jos korot eivät... ja, jos työttömyys ei.... Tätä selittelyä on nyt kuultu vähän liikaa. Samainen pankinjohtaja on kyllä oikeassa kritisoidessaan vuokra-asuntojen rakentamisen vähäisyyttä Keski-Uudellamaalla. Jo pelkästään kehyskuntien työpaikkapendelöinnin määrän olisi pitänyt nostaa vuokra-asuminen aivan uudelle tasolle. Samalla omistusasumisen hinta olisi pysynyt paremmin aisoissa.
Jotkut ovatkin arvioineet, että Helsingin työpaikat ovat syynä muuttoliikkeen hidastumiseen kehyskuntiin. Kehyskunnissa on suhteellisesti hyvä työllisyys, mutta työpaikkavalikoima on Helsingissä ylivoimainen. Yhä useammat ehkä ajattelevat, että työn ja kodin pitäisi olla samalla paikkakunnalla.
Onko uusi urbanisaatio lyömässä läpi? Arvioissa on syytä olla varovainen. Voi olla, että Helsingin kokoinen pieni suuri kaupunki on juuri sopivan kokoinen - siis ”ihmisen kokoinen” - ja vetää siksi ihmisiä puoleensa. Maailmalta - USA:sta - löytyy kyllä vahvistusta uudelle kaupungistumiselle. Siellä muuttovirrat kaupunkien kehyskuntiin alkoivat pienentyä jo noin 15 vuotta sitten ja ovat itse asiassa viime vuosina kääntyneet päinvastaisiksi.
Vanhan ajattelun mukaan kaupungissa vallitsi pakkotahtinen teollinen työskentelytapa. Nyttemmin palveluvaltaisuus on luonut uuden, modernin ympäristön, joka houkuttelee. Eikä tehdaskaan nykyisten ympäristösäännösten ja tietotekniikkapainotteisten työvaiheiden vallitessa ole se sama hierarkkinen paikka, josta Toivo Pekkanen kertoi aikanaan. Laulun sanojen mainitsemat ”tuulet raikkaat” voivat löytyä maaseudun sijasta pienestä suurkaupungista.
Selvää kuitenkin on, että jos Helsinki haluaa pysyvälaatuisen vaihtoehdon muuttoliikkeeseen omaksi edukseen, sen on panostettava myös uusiin asuntoalueisiin ja siellä omakotiasumiseen. Monet vannovat edelleen Frank Lloyd Wrightin ideaalin eli kymmenien neliökilometrien laajuisten ”omakotimattojen ” nimiin esikaupunkialueilla.
Mikä voisi olla kehyskuntien vastaisku? Sanoisin, että uusien työpaikkojen luominen olisi tässä paras vastalääke. Työpaikkojen tulisi olla moderneja palvelu- tai teollisuustyöpaikkoja, jotta helsinkiläiset lähtisivät työn perään (ja asumaan) kehysalueelle. Vuokra-asuntoja tarvitaan, koska vilkkaan pendelöinnin vallitessa ihmisillä pitää antaa mahdollisuus katsoa onko työpaikka pysyvä ja onko paikkakunta riittävän vetovoimainen. Mutta se onkin jo toisen jutun aihe.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti