keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Sarah Palinin nousu ja tuho

Game Change (esitettiin TV1:ssä 4.6.2013 nimellä ”Pelin henki”) -elokuva vuodelta 2012 kertoo Yhdysvaltain presidentinvaalikampanjasta vuonna 2008. Keskiössä olivat presidenttiehdokkaat John McCain ja Barack Obama. Shown pyrki kuitenkin varastamaan tarkoituksellisesti tai tahattomasti McCainin varapresidenttiehdokas Sarah Palin, jota elokuvassa näyttelee Julianne Moore. Mooren näytteleminen on mainiota. Myös ulkonäkö on hämmentävästi esikuvaa muistuttava.

Näiden tositapahtumiin perustuvien fiktioiden totuudellisuuteen pitää suhtautua aina kriittisesti, mutta tässä elokuvassa dokumentaarisuus on omienkin muistikuvieni mukaan varsin täsmällistä.

On helppoa ymmärtää, että Palin on jälkikäteen sanoutunut irti siitä kuvasta, minkä elokuva hänestä antaa. Myös McCain ei ole hyväksynyt ”omakuvaansa”. McCainhän ei ole luonnossakaan mikään karismaattinen hurmuri, vaan ehkä hieman valju. Elokuvassa tämä korostuu. Minulla on McCainistä ja hänen poliitikon kyvyistään varsin myönteinen kuva. McCain hallitsee laajoja kokonaisuuksia verrattomasti useimpia puoluetovereitaan paremmin ja on säilyttänyt merkittävän aseman republikaanisessa puolueessa vaalien jälkeenkin. Hän on nimenomaan maltillinen republikaani, joka on useissa yhteyksissä sanoutunut irti teekutsuliikkeen hullutuksista.

Sarah Palininistä sen sijaan tuli nyt jo ehkä hieman väljähtyneen Tea Party Movementin symboli. Palinin poliittiseen kuvaan kuuluvat populistiset ylilyönnit ja oman persoonan voimakas korostaminen.

Elokuvassa Palinistä annetaan todellakin vähemmän mairitteleva kuva. Toisaalta häntä käy miltei sääliksi. Hän on ihminen, joka joutuu liian isoihin saappaisiin. Hän hallitsee tavallaan julkikuvaansa näennäisellä itsevarmuudellaan ja innostuneisuudellaan, mutta itsevarmuus on vain pintakuorta, sillä asiaosaamisen puutteet paljastuvat karkeassa mediamyllytyksessä helposti. Viehko ja rutinoitunut mediapersoona Katie Couric läpivalaisee haastattelussa Palinin armottomasti. Couric riisuu Palinin aivan alastomaksi.

Onko kuva oikea? Minulla on ollut Palinin julkisuudenhallinnasta hieman parempi kuva. Nyt käy ilmi, että faktojen hallinta on vielä alkeellisemmalla tasolla kuin miltä aiemmin on näyttänyt. McCainin kampanjakoneiston taustahahmot, kärjessä Steve Schmidt (elokuvassa Woody Harrelson) yrittävät parhaansa mukaan pitää yllä kulisseja. Ensin Palin yritetään pumpata täyteen tietoa lunttilapuilla, joita Palinin eteen kasaantuu iso määrä. Lopputulos on väistämätön: Palin sekoaa lappuineen, koska yrittää selvitä pänttäämällä lappujen sisältöjä muistiinsa ilman riittäviä taustatietoja.

Elokuvan antama kuva Palinin asiahallinnan puutteista on raastava. Miten on mahdollista, että varapresidenttiehdokkaaksi valikoituu tällainen amatööri? Ja miten hänen onnistui päästä Alaskan kuvernööriksi? On pureuduttava amerikkalaisen pintapolitiikan syviin kerroksiin, jotta Palinin alkumenestys tulee ymmärrettäväksi.

Palinin suosio perustui hänen ”tuoreuteensa”. Hän kävi populistikampanjaa Washingtonin byrokratiaa vastaan kansan syviä rivejä mielistelevällä tavalla. Tässähän ei ole kuitenkaan mitään uutta: koko teekutsuliike perustuu käsittämättömälle hallinnon vihaamiselle. Teekutsuliikkeen kuviteltu maailma on niin kaukana realiteeteistä, että kylmää.

Lopulta tullaan kysymykseen, kuinka paljon Palin poikkeaa länsimaissa esille nousseesta populistisen poliitikon muotokuvasta. Kysymys on toki enemmän kuin aste-erosta, mutta silti meillä Euroopassa on omat Palinimme, jotka kyllä hallitsevat faktat paremmin ja menestyvät supliikilla, mutta joiden lähtökohta perustuu äärimmäiseen populismiin. Pelkistetty yksinkertaistaminen on tällaisen politiikan ytimessä.

Elokuvan Palin on useaan otteeseen vaalikampanjan aikana hermoromahduksen partaalla. Pahimmillaan hän vaikuttaa psyykkisesti epätasapainoiselta. Myös taustajoukot ovat epätoivoisia yrittäessään pitää omapäisen ressukan ryhdissä. Kovin kaunista kuvaa ei synny myöskään amerikkalaisen presidenttikuvan rakentelusta. Kaikki vaikuttaa niin tekemällä tehdyltä. Palinin rooliksi tässä näytelmässä tuli värikkyyden tuominen harmaan McCainin olemukseen. Väriä kyllä saatiin, mutta ei-toivotulla tavalla. Kampanjan edetessä Palinistä muodostui McCainille rasite.

Palinin Alaska-tausta korostuu. Ajoittain hän on varapresidenttiehdokkaanakin enemmän Alaskan kuvernööri kuin valtakunnallinen poliitikko.

McCainin taustajoukot löytävät lopulta edes jossain määrin soveliaan roolin Palinille. Hänet pakotetaan opettelemaan ulkoa vastaukset muutamiin kymmeniin etukäteen odotettaviin kysymyksiin. Esikuvaksi napattiin Ronald Reagan ja vedottiin siihen, että hänenkin suustaan pääsi melkoinen määrä sammakoita, mutta kansalaiset antoivat ne hänelle anteeksi. Pahimmista karikoista selviydyttiin tällä strategialla.

Olisiko McCain selviytynyt voittajana kampanjasta jonkun toisen aisaparin kanssa? En usko. McCainin ja republikaanien rasitteena oli George Bush nuoremman voodoo-talouden epäonnistumiset ja vastaehdokkaan karisma. Barack Obaman valinnan epävarmuustekijä oli ilman muuta hänen ”outoutensa” nimeä myöten. Raa`assa vaalikampanjassa hänestä yritettin tehdä muslimi, sosialisti ja kaikin tavoin epäisänmaallinen hahmo. Lopulta muutoksen nimiin vannonut Obama voitti vastustajansa, mutta ehkä kuitenkin – eurooppalaisittain katsottuna – odottamattoman pienellä marginaalilla. Amerikkalaiset äänestäjät ovat konservatiiveja sielultaan.

Palinin valinta varapresidenttiehdokkaaksi oli riski, joka realisoitui, kuten elokuvassakin todetaan. McCainin-Palinin ympärille rakennetun vaalikoneiston vastuuhenkilöt epäonnistuivat työssään, joskin onnistumisen mahdollisuudet olivat alunperinkin heikot. Elokuvan alkuperäinen nimi Game Change, viittaa muutokseen, jonka piti tapahtua. Palin oli tässä sekä muutoksen airut että muutoksen välikappale. Hän ei sopeutunut hänelle luotuun presidenttisapluunaan.

Hänen kauttaan piti tuoda ”virkistävä” muutos perinteiseen kampanjaan. Tavallaan hän toimikin muutoksen katalysaattorina, mutta pääosin tahattomasti. Tätä peliä hän ei osannut. Katsojan tunteet vaihtelevat Palinin osaamattomuuden aiheuttaman tyrmistyksen ja hänen lapsistaan hakemansa turvan aiheuttaman myötätunnon ja suoranaisen säälin välillä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti