tiistai 2. huhtikuuta 2013

Säästämisestä

Ajattelin kirjoittaa niin vanhanaikaisesta asiasta kuin säästämisestä. Jos ajatellaan nykyaikaista pankki- tai rahalaitoskeskustelua, niin yli 90 prosenttia keskustelusta pyörii kotitalouksien velanoton/lainaamisen ympärillä. Lainakorot ovat kaikkien – sekä lainanottajien että lainanantajien – huulilla. Mistä johtuu, että pankkikeskustelu on niin vinoutuneesti suuntautunut antolainauksen puolelle ottolainaus lähes täysin sivuuttaen?

Mielestäni taustalla on yhteiskunnallinen muutos. Jos verrataan 1950-lukuun, niin kansalaiset säästöillään (mukaan lukien eläkesäästöt) uhrautuivat kansakunnan hyväksi. Suomessa pankit käyttäytyivät vastuuntuntoisesti ja käyttivät näitä säästörahoja teollisuuden rahoitukseen kuitenkin säilyttäen riskinotossa varovaisuuden. Kansalaiset siis osallistuivat elintason nostamistalkoisiin yhdessä. Nyt ainoaa ”oikeaa säästämistä” on riskisijoitus osakkeisiin tai rahastoihin.

Selvää on, että 1950-luvun malli on taaksejäänyttä elämää eikä sen perään pidä haikailla. Yritystoimintaa rahoitetaan tänä päivänä kansankapitalismin ja businessenkelien toimesta. Mutta miksi yksittäiset kansalaiset ovat ajautuneet toiseen ääripäähän, velaksi kuluttamiseen? Moni sanoo, että laina on sijoitusta tulevaisuuteen, mitä se tietenkin onkin. Moni sanoo, että lainaotto on järkevää varsinkin matalien korkojen vallitessa, mitä se osittain onkin. Tämä on kuitenkin kaksipiippuinen juttu. Vetoamalla mataliin korkoihin pankit ovat tehneet hyvää businesta. Liiallisesta velkaantumisesta varoitelleet ovat jääneet vähemmistöön.

Luotaantyöntävää on ollut havaita, kuinka on suhtauduttu ylimielisesti varteenotettavien tahojen varoituksiin kotitalouksien liiallisesta velkaantumisesta. Näitä tahoja ovat olleet esimerkiksi valtiovarainministeriö (Martti Hetemäki) ja Suomen pankki (Erkki Liikanen). Joka kerta, kun em. tahot ovat avanneet keskustelun liiasta velkaantumisesta, pankit ovat kiirehtineet tyrmäämään tällaiset puheet pelotteluna. Niiden liiketoimintaa ei saa pidätellä!

Sairaan matalat lainakorot heijastuvat talletusten mataliin korkoihin. Talletuskorot ovat niin alhaalla, että rahojen säilyttäminen piirongin laatikossa pankkiin kiikuttamisen sijasta ei ole enää vitsi. Lähellä – ehkä jo todellisuutta – on, että talletusrahojen säilyttämisestä pankissa saa maksaa. Jostakin irrationaalisesta syystä matalia lainakorkoja ihaillaan. Onhan se tietenkin mukavaa, kun saa ainakin tilapäisen edun omaan asuntolainaan. Tällä verukkeella velkaantumisella on kyllä lyhyet jäljet.

Kuluttaminen ja säästäminen liitetään aivan oikein suhdannevaihteluihin. Keynesiläisen opin mukaan korkeasuhdanteessa pitäisi säästää ja matalasuhdanteessa kuluttaa. Tämä kaava on menettänyt uskottavuutensa, koska en ole havainnut korkeasuhdanteessa säästämistä. Presidentti Niinistö taisi aikanaan sanoa, ettei hän usko keynesiläisyyteen, koska siitä muistetaan vain toinen puoli. Niinistö on oikeilla jäljillä, mutta silti sanoisin, että ei kai se ole teorian vika, jos sitä ei käytännössä noudateta.

Ensimmäinen virhe siis tehdään, kun säästämistä ei muisteta korkeasuhdanteessa, mutta miten on laskusuhdanteessa? Julkista kulutusta kyllä pyritään lisäämään oikeaoppisesti velkaakin ottamalla, mutta sen kanssa kilpailee edelleen ajatus julkisten menojen leikkauksista. Myönnän, että on erittäin vaikeaa noudattaa optimaalista politiikkaa, onhan vaikeaa ottaa velkaa tilanteessa, jossa alla oleva (ja usein korkeasuhdanteessa luotu) velka on rasitteena.

Älytön velaksi kuluttamine korkeasuhdanteessa (valtiotasolla voitaisiin puhua elvyttämisestä korkeasuhdanteessa, jota esim. Yhdysvallat harrasti 2000-luvun alussa) on yhtä paha kuin velkadeflaatio (omaisuusarvojen aleneminen velkamäärää pienemmäksi) taantumassa. Ne ovat ikään kuin vastinparit.

Jokaisen matalasuhdanteen äiti on sitä edeltävä korkeasuhdanne. Kupla muodostettiin jälleen 2000-luvun alun korkeasuhdanteessa aivan kuten 1990-luvun lopun korkeasuhdanteessa sillä erotuksella, että nyt kriisi muodostui paljon pahemmaksi.

Kuluttamisen pakkomielle ylikuumenevassa suhdanteessa on miltei luonnonlain kaltainen trendi. Tarvitaan paradigman muutos, jotta käänne saadaan aikaiseksi. IT-kuplan ja asuntokuplan yhteydessä säästämisen puute johti katastrofaaliseen tulokseen.

Kulutusyhteiskunta on oiva käsite. Siinähän sanotaan, mitä on tehtävä, jotta yhteiskunnan rattaat pysyvät käynnissä. Kukaan ei ole kuitenkaan kehottanut ylikuluttamaan. Nyt tilanne on se, että monen autotallissa ei ole autoa, koska tallit ovat täynnä muuta ”roinaa”. Pois ei voi antaa, sillä toisessa päässä on isovanhemmilta peritty ajatus tulevasta pulakaudesta, jota varten pitää ”säästää”. Tämä on väärää säästämistä. Semmoinenkin on keksitty kuin kierrätys. Meiltä puuttuu asennetasolla laaja-alainen kierrätyslogiikka (ja logistiikka). Periaatteessa asiat tiedetään kirpputoritasolla, mutta käytännössä toteutuminen on kyseenalaista.

Perusongelma onkin toisessa päässä, liiallisessa kuluttamisessa. Yltäkylläisyyden yhteiskunta on täynnä houkutuksia. Tämän näkevät ne, joilla on varaa kuluttaa tuhlailevaisuuteen saakka ja ne, joilla ei ole siihen varaa. Käyttäytymismalli on avainasia: se kehottaa kuluttamaan. Niinpä monet ovat joutuneet pikavippisyndrooman uhriksi. Jokainen kulutustarve on saatava tyydytetyksi heti eikä hetken päästä.

Kasvavat tuloerot ovat tässäkin ongelman ytimessä. Kaikki haluavat kulutuspuolella elää samalla tavalla vaikka tulopuolella on tapahtunut valtava eriytyminen. Onko siis totutettava ihmiset raakaan kasvavien tuloerojen maailmaan vai onko puututtava itse tuloeroihin? Ryhtyisin jälkimmäiseen. Silloin vähenisivät puheet ihmisistä, jotka voivat hyvin, ”onhan heidän tulotasonsa reaalisesti korkeampi kuin sata vuotta sitten”. Olisiko siis kasvatettavissa uusi ihmistyyppi, jonka perusominaisuus olisi ”säästämisonnellisuus”? Ei liian pitkälle vietyä säästämistä, mutta kohtuullisesti. Voisivatko pitkän kaavan mukaan superrikastuneet (ei siis äkkirikastuneet) toimia mallin antajina: heidänhän ei tarvitse välttämättä kuluttaa. Voisiko Warren Buffett kertoa jotain tästä?

Pitäisikö eläkkeelle siirtyneiden elämänkokemuksista koota ”hiljaisen tiedon pankki”, jonka jäsenet levittäisivät kohtuuden sanomaa? Perusviesti olisi säästämisonnellisuuden erittely kanssaihmisille. Epäilen, että tämä voisi herättää säälivää hymyilyä: ovat konkarit pudonneet kelkasta.

Kansakuntien tasolla merkittävä velkavetoisuutta selittävä tekijä on kehittyneiden ja kehittyvien maiden tasolla tapahtunut voimatasapainomuutos. Monessa suhteessa kehittyneet maat ovat joutuneet puolustuskannalle. Ne taistelevat saavutetun aseman puolesta. Velanotto on ollut houkutteleva keino rimpuilla ulos ongelmista. Kotitalouksien osalta voisi puhua kateudesta tai ahneudesta. Kumpikaan sana ei ole mielestäni hyvä. Kohtuullinen tulonjako voisi olla ensimmäinen tavoiteltava askel, toinen voisi olla tahtotila, jolla yhteistä kakkua pidetään koossa. Tekotarpeina voisi käyttää pieniä uhrautumisia yhteiseksi hyväksi.

Kaikkea ei voi eikä tarvitse saada heti, ja elämässä voi olla paljon sellaista, josta ei tarvitse maksaa juuri mitään. Paraneeko asiat sillä, että hidastetaan elämänrytmiä? En oikein jaksa uskoa downshiftaukseen. Tekevä luonne tekee tehokkaasti, mutta ei välttämättä kuluta itseään molemmista päistä. Jään odottelemaan säästämisen uutta tulemista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti