Tuoreessa Tieto & Trendit -lehdessä (4/2013) pohditaan ansiokkaasti kehittyvien maiden nousua myös innovaatiolähteinä. Ajatus, että kehittyneet maat (etenkin Kiina) ovat pelkästään ”maailman tehtaita”, on rajoittunut.
Yhtä lailla Intiaa on pidetty back office -maana, jossa erilaisia palveluita on voitu tuottaa huokeasti. Nyt näiden vanhojen käytäntöjen rinnalle on noussut kyky luoda uutta eikä vain matkia länsimaita. Tarina on tuttu jo Japanin varhaisista ponnisteluista länsimaiden markkinoille. Silloinkin aloitettiin kopioinnista, kunnes japanilaiset siirtyivät monissa innovaatioissa kärkeen. Nyt Japani on mielestäni samassa veneessä kuin johtavat länsimaat. Kehittyneet maat ovat saaneet varteenotettavia haastajia.
Tietenkään peliä ei ole pelattu: kyllä Yhdysvallat ja Japani ovat edelleen kärjessä patenttihakemuksissa, mutta Kiina on tullut mukaan kutsumattomana vieraana kärkitaisteluun. Tämä fakta on nähtävissä ns. PCT-patenttihakemusten määrässä (kansainvälisen patenttisopimuksen mukaiset patentit).
Muuttunut tilanne asettaa Suomen kaltaiset kehittyneet länsimaat uusien haasteiden eteen. Voimmeko enää puhua arvoketjun arvokkaimpien osien (t&k, markinointi jne.) tuottamisesta esimerkiksi Suomessa? Tämän ajattelun mukaan kiinalaisille jätetään bulkki. Kiinalaiset eivät kuitenkaan suostu heille langetettuun asemaan, vaan ”tunkeutuvat” yhä arvokkaimpiin osiin tuotteen valmistuksen ketjussa. Dan Steinbockin sanoin: ”Lännellä ei enää ole monopolia innovaatioihin”.
Miten siis selvitä pälkähästä vientivetoisessa Suomessa? Tuon esille seuraavassa muutamia kehityssuuntien vaihtoehtoja ja kommentoin niitä.
1)Jatketaan nykyisiä ponnisteluja arvoketjujen tärkeimpien osien tuottamiseksi Suomessa.
Periaatteessa oikeaa ajattelua, mutta kuten edellä olevasta käy ilmi, tämä ei riitä. Vähitellen, mutta vääjäämättä vanha ajattelu läntisen maailman osaamisen linnakkeesta murtuu.
2)Keskitytään moderneihin palveluihin ja luovutaan asteittain, mutta suosiolla teollisesta tuotannosta.
En suostu tähänkään vaihtoehtoon. Teollisen tuotannon puolesta on taisteltava, koska sen varaan voidaan rakentaa myös palvelupatteri. Merkittävää uutta ei voida rakentaa todennäköisesti kuin vanhan pohjalta. On löydettävä uudet tuotteet vanhaa osaamista kehittämällä. Periaatteena voisi olla aiemmin eräässä blogikirjoituksessa esittämäni kaava: vanha pohja – uusi tuote – hidas raha. Rahan kiertonopeutta on hidastettava, so. tuloksia ei voi odottaa liian hätäisesti. Kysymys on pitkäjänteisistä prosesseista.
3)Palkkojen alentamisen linja = sisäinen devalvaatio
Kun ulkoista devalvaatiota ei voida yhteisestä eurooppalaisesta valuutasta johtuen toteuttaa Suomessa erillisenä, on esitetty palkkojen alentamista. En mitenkään usko tähän vaihtoehtoon, jos ei sitten pyritä tietoisesti elintason alentamiseen. Oikea sapluuna voisi olla seuraava: palkkojen maltillinen nousu, jossa apuna käytetään lieviä palkkaverohelpotuksia yhdistettynä hyvinvointiyhteiskunnan järkeistämiseen. Viime manituilla tarkoitan Pekka Himasen ajamaa hyvinvointiyhteiskunta 2.0:aa, jossa vanha rönsyilevä tilkkutäkki kootaan uudelleen kokonaisuudeksi. Maan hallitus yrittää parhaillaan toteuttaa osaa (!) tästä urakasta. Siihen kuuluvat kuntauudistus, kuntalakiuudistus, sote-uudistus, valtionosuusuudistus, ministeriöuudistus…. Nykymuotoisella keskustelulla riittäviin uudistuksiin ei päästä, koska reaktioiden päätarkoitus on vahingoniloinen uusien ajatusten alasampuminen.
4)Panostetaan kansakunnan yhteisillä ponnistuksilla teollisuuden ja palvelujen kehittämiseen.
Tässä voisi olla villakoiran ydin. Kysymys olisi sodanjälkeisen ajan säästämis/investointikulttuurin modernisoidusta versiosta. Edellytyksenä on kuitenkin, että luovutaan yksinkertaisista ja hyödyttömistä rahastustavoitteista elinkeinoelämässä (koskee sekä työnantajia että työntekijöitä). Rahamarkkinatendensseistä tulleet oman edun tavoittelun mekanismit eivät sovi yhteisen edun periaatteeseen. Rahaa ei voi pumpata lyhytnäköisillä tempuilla ulos yrityksistä: kysymys ei ole yksilön rikastumisesta, vaan kansakunnan vauraudesta. On todennäköistä, että tavoite onnistuu vain verottajan toimenpiteillä, jossa houkutellaan/pakotetaan yritykset jättämään investointivaraa firmoihin.
Loppukaneetti
Kun presidentti Niinistö pyysi alentamaan palkkaansa ja koko joukko työnantaja- ja työntekijäpiirien johtoa riensi kannattamaan oman palkkansa alentamista, monet näkivät muutoksen airueen. Syntynyt jutustelu oli lähinnä naiivia, mutta jos käyty keskustelu kuvasi - kaiken propagandan keskellä - yhteisen edun tavoitteen viriämistä, ollaan oikeilla jäljillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti