maanantai 28. tammikuuta 2013

Risto E.J. Penttilän ja Alf Rehnin johtopäätökset finanssikriisistä

”Meidän mielestämme kapitalismi on korjausliikkeen tarpeessa, mutta yksi pääasiallisista syypäistä finanssikriisiin on silti valtio. Se oli pakottanut pankit antamaan lainaa maksukyvyttömille. Se oli hoitanut sääntelyn huonosti…” Näin kirjoittavat Risto E.J. Penttilä ja Alf Rehn kirjassaan ”Suunnaton Suomi” (2012). Mitä tämä on? Tällaiset mielipiteet on kuultu moneen kertaan finanssikriisin aikana.

Muualla kirjassa kirjoittajat sysäävät finanssikriisin syyn amerikkalaiselle puolijulkiselle asuntorahoittajalle Fannie Maelle (ja Freddie Macille). Puolijulkinen tarkoittaa tässä, että valtiolla oli tosiasiassa määräävä rooli näissä rahoituslaitoksissa. Tämä edustaa tyypillistä vinoutunutta tarkastelutapaa: myönnetään, että pankkien toiminnassa on jotain häikkää, mutta tosiasiassa vieritetään syy kriisistä julkiselle sektorille. Tällainen ajattelu ei vastaa ainakaan minun moraalikäsityksiäni.

Ensinnäkään valtio ei ”pakottanut” pankkeja myymään lainoja kotitalouksille. Kyllä pankit itse vastasivat vapaaehtoisesti luototuksestaan. Se on eri asia, että Bush nuoremman hallitus avusti käsirahatuella subprimeasiakkaita.

Usein muulloinkin Fannie Maesta on pyritty tekemään finanssikriisin syntipukki. Onko tämä reilua? Mielestäni ei. Pieni historian kertaus on varmaan paikallaan. Fannie Mae perustettiin vuonna 1938 laajentamaan asuntorahoituksen hartioita. Se osti pankeilta lainoja, arvopaperisti ne ja möi markkinoilla. Frank Lloyd Wrightin 1930-luvun alussa esittämä unelma ”kymmenien neliökilometrien omakotitalomatoista suurkaupunkien ympärillä” ei olisi koskaan ollut mahdollista ilman Fannie Maen leveää selkää. Kaikki sujui hyvin kymmeniä vuosia, koska asuntorahoituksen luottotappioiden määrä säilyi viidessä prosentissa. Tappiot leivottiin rahoitusjärjestelmän sisään. Tilanne muuttui oikeastaan vasta 2000-luvun alussa, jolloin eksoottisten rahoitusinstrumenttien mukanaan tuomat sekoilut häivyttivät salakavalasti kasvaneiden luottotappioiden todellisen määrän rahoituksen monimutkaisiin rakenteisiin (tästä tarkemmin blogikuvassa ”Rahamarkkinakriisin synty kuvana”).

Mikä tässä uudessa tilanteessa oli oleellista? Fannie Mae osti entiseen tapaan luottoja havaitsematta, että myyjäpankit harhauttivat sitä. Erittäin suuri asuntorahoittaja Countrywide syyllistyi Fannie Maen huijaamiseen myymällä sille muka osittain lyhennettyjä asuntolainoja (joista muodostetut arvopaperit Fannie Mae möi markkinoilla sijoittajille). Tosiasiassa ne olivat lyhentämättömiä.

Countrywide-jättiläinen sortui asuntorahoituskriisin pyörteisiin ja joutui toiselle suurpankille Bank of Americalle (BofA). Vastuu Countrywiden huijauksesta siirtyi BofAlle. Nyt on oikeudelliset selvitykset saatettu päätökseen. Tulos: Fannie Mae saa ruhtinaalliset korvaukset Countrywiden sille aiheuttamista tappioista. Onko siis Fannie Mae uhri vai syntipukki? Suurin osa subprime luototuksesta Yhdysvalloissa annettiin sitä paitsi Fannie Maesta riippumatta.

En yritä väittää, että Fannie Mae on puhdas pulmunen kriisissä, mutta missään tapauksessa siitä ei saada keskeistä tunaroijaa asuntokuplassa, vaikka sillä olikin pahimmassa vaiheessa heikko johto.

Mikä on todellinen syy finanssikriisiin. Kun pöly on osin laskeutunut voidaan nähdä jo kriisin muodostumisen ääriviivat kiihkottomasti. Kysymys ei ollut valtion syntipukkiroolista, vaan ideologiasta. Omistajuusideologia on viettänyt riemujuhliaan ja aiheuttanut paljon murhetta. Omistajuuden ylikorostaminen alkoi jo George Bush nuorempaa edeltäneiden presidenttien aikana, mutta kukkaan se puhkesi Bushin aikana. Olen monesti maininnut esimerkkinä kongressin joulukuussa 2003 läpäisseen lakihankkeen ”American Dream Downpayment Act”. Sillä avustettiin köyhiä hankkimaan omistusasunto. Eikö tämä vahvista liittovaltion syyllisyyden? Ei mielestäni. Taustalla oli ideologinen näkemys ”omistajuusyhteiskunnasta” (ownership society), jonka mukaan köyhistä amerikkalaisista piti tehdä kunnon kapitalisteja asunnonomistajuuden kautta. Bush kertoi selvästi tavoitteenaan olevan, että perintöjen kautta myös nykyisten omistajien lapset saadaan amerikkalaisen unelman eli asunto-omistajuuden piiriin. Tavoitteena oli asunto viidelle miljoonalle latinolle, mustalle ja valkoiselle köyhälle. Kaunis ajatus, mutta täysin epärealistisella pohjalla.

Mikä meni pieleen? Bushin olisi pitänyt jatkaa edeltäjänsä veronkiristysohjelmaa suurituloisille ja kaventaa siten tuloeroja, mutta hän päättikin lähteä ”kaventamaan” omistajuuseroja (75 prosentilla amerikkalaisista valkoista oli omistajuusasunto, kun värillisillä prosentti oli vain 50). Tuloerojen kaventamisen kautta köyhät (ja osin keskituloiset) olisivat saaneet liikkumavaraa talouteensa hankkiakseen pitkällä aikavälillä unelmansa. Republikaanipresidentille tämä ei käynyt. Omistajuuden osalta valtion käsirahatuki oli vain täky: kotitalouksien ainoa mahdollisuus tulla omistajiksi oli velkaantuminen.

Loppu on historiaa, kun pankit 1990-luvulla kehitetyillä rahoitustuotteillaan levittivät myrkylliset lainat ympärimaailmaa. Kriisistä ei olisi kehittynyt läheskään niin suuri katastrofi, jos pankeilla ei olisi ollut tehokkaita ”kriisintekovälineitä” .

Penttila ja Rehn siis totesivat, että valtio hoiti sääntelyn huonosti. Ettei vaan pukki ole nyt kaalimaan vartijana. Kun vuonna 1998 asetettiin työryhmä valmistelemaan johdannaisten sääntelyä pankit ärsyyntyivät. Todistajan mukaan tapahtui seuraavaa: työryhmän johdossa ollut pätevä naispuolinen johtaja sai puhelun Valkoisesta talosta. Soittaja oli valtiovarainministeri, joka kertoi, että hänellä oli huoneessaan seitsemän suurpankin johtajat ja he vaativat, että johdannaisten säätely on jäädytettävä olemassa olevalle tasolle. Todistaja kertoo naisen kalvenneen. Siihen päättyi sen työryhmän työ.

Tietysti voidaan nyt sanoa näennäisesti, että valtio ei pitänyt puoliaan, mutta nyt on tosiasiassa kysymys pankkien lobbaustoiminnan ylivertaisuudesta. On kysymys Rehnin ja Penttilän mainitsemasta pakosta ja se pakko kohdistui valtioon! Kysymys on räikeästä demokratiavajeesta. Sääntelyn purun takana on uusliberaali ideologia, josta edellä esitetty tarjoaa ravisuttavan esimerkin.

Omistajuusyhteiskuntaideologian taustalla on miljardöörien perustama thinktank, Cato-instituutti. Sen kolme omistajuuden pääprinsiippiä on määritetty 2000-luvun alussa seuraavasti: lasten vanhemmat vastaavat lasten koulutuksesta (ei yhteiskunnan verovaroilla rahoittamaa koululaitosta), jokainen huolehtii itse terveydenhuollostaan (ei yhteiskunnan järjestämää terveydenhuoltoa) ja jokainen huolehtii omasta eläkkeestään (ei eläkejärjestelmää). Näistä mikään ei ole edennyt. Obaman terveydenhuoltouudistus tähtää päinvastaiseen ratkaisuun. Ainoa, joka lähti toteutumaan oli ”home ownership” edellä kerrotulla tavalla.

Olen edellä pyrkinyt erittelemään finassikriisn idelogista ulottuvuutta. Ideologia ei sido erikseen yksityistä tai julkista, vaan on molemmille yhteinen. Siksi niiden, jotka ovat kannattaneet sääntelyn purkua, tehokkaiden markkinoiden teoriaa, ”valumataloutta” jne on syytä mennä itseensä ja pohtia omia vaikuttimiaan eikä lähteä syyttämään valtiota kaiken pahan alkuna ja juurena.

Omistajuudesta? Olisiko siinä koko tämän revohkan perimmäinen syy? Tarkemmin ajateltuna todella suuret 1900-luvun ja tämän vuosisadan kriisit ovat omistajuuspohjaisia. Sosialismi tarjosi kollektiivista omistajuutta aina pakkokollektivismiin saakka ja akselin toisessa päässä uusliberalismi tarjosi äärimmäisen pitkälle vietyä yksityisomistajuutta. Tässä olisi tutkimuksen paikka.

Kun kapitaali on markkinatalouden ytimessä ja miltei pyhä asia, ei nopeita muutoksia voi odottaa, vaikka niille olisi selkeä sosiaalinen tilaus. On pakko tarttua runoilijan aatokseen. John Lennon:

”Imagine no possessions, I wonder if you can"

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti