tiistai 29. tammikuuta 2013

Mäntsälä: arkkitehdin idylli vai kauppiaan unelma?

Olin mukana kuuntelemassa suunnnitelmia Mäntsälän uusista liiketiloista. Pitkä pysähtyneisyyden tila saattaa olla päättymässä ydinkeskustassa. On hyvin paljon positiivisesti varautuneita hankkeita, jotka mahdollisesti toteutuvat seuraavan viiden vuoden aikana. Kun aikanaan itse innokkaana elinkeinoihmisenä ajattelin kotikuntaani ”Kauppapaikka Mäntsälänä”, jouduin punnitsemaan asiaa monista lähtökohdista. Annoin Mäntsälän läpi virtaavalle 140-väylälle nimen ”Mäntsälän suora”. Siitä piti tulla keskeinen kaupankin väylä. Keskuskadusta taas piti tulla ”yhteinen olohuone” pikkuputiikkeineen, kävelykatuineen ja kahviloineen.

Teimme runsaasti mielipidetiedusteluja (joka 3. vuosi) ja haamuasiakasprojekteja saadaksemme selville ihmisten/kotitalouksien/asiakkaiden mieltymykset. Myös kauppiastapaamiset kuuluivat asiaan. Paljon selvisikin. Ihmiset suurin joukoin haaveilivat viihtyisästä keskustasta juuri pikkukauppoineen ja kuppiloineen. Vähemmän miellyttäväksi koettiin silloinen (ja jatkuva) erikoiskauppojen vähäisyys.

Mäntsälän väkiluku kasvaa nopeasti, edes taantuma ei ole pientä notkahdusta lukuunottamatta taittanut väkimäärän lisääntymistä. Tästä syystä optimismiin on aihetta. Voisiko Mäntsälästä sittenkin tulla Kauppapaikka Mäntsälä? Aivan aluksi pitäisi saada 10 000 keskustassa asuvan asiakaspotentiaali muutettua koko kunnan 20 000 asukkaan asiakaspotentiaaliksi.

Vastakkain ovat oletus siitä, miten asioiden pitäisi olla ja toisaalta realiteetit. Käydään tätä asiaa vähän läpi. Lähtökohtana on, että Mäntsälällä ei kaupallisten palvelujenkaan osalta mene huonosti, vaikka päinvastaistakin voidaan väittää. Ei Mäntsälä ainoa paikkakunta ole, josta ei saa miesten hattuja.Paljon paremminkin voisi kuitenkin mennä.

Haluttaisiin kävelykatu, se on selvä. Toisaalta juuri realiteetit tulevat helposti vastaan. Kävelykatu ei ole mikään oletus onnistumisesta. Se pitää suunnitella todella hyvin, muutoin tulee sutta. Kaupassakäyntipsykologian ja kustannusten tulee olla hallussa, muutoin ei onnistuta.

Vaikka asuminen ei ole tässä kirjoituksessa pääasia, on sanottava, että Mäntsälä on ensisijassa asumiskunta (mutta ei Helsingin nukkumalähiö!). Sieltä käydään töissä pääasiassa pääkaupunkiseudulla (1. Helsinki, 2. Vantaa), runsaasti myös Järvenpäässä. On minulla omakin unelma tähän liittyen: Mäntsälästä tulee joskus työssäkäyntikunta. Toki Mäntsälä säilyy näkyvissä olevan tulevaisuuden ajan asumiskuntana, mutta se voisi muodostua myös ”sisäänpendelöintikunnaksi” (Tokmanni ja Rexam näyttävät suuntaa). Siihen kuluu kuitenkin aikaa. Sanotaan hiilijalanjäljestä mitä tahansa niin runsaat työmatka-ajot kuntaan ovat dynaamisuuden merkki.

Tärkeää on kuitenkin lisätä myös omia työpaikkoja, koska sitä kautta elinkeinoelämä virkistyy ja työttömyys pysyy alhaalla. ”Työpaikkunta Mäntsälä” on siis eräs tulevaisuuden keskeisistä oletuksista.

Haasteet? Niitä riittää. Pohdin erään kauppiaan kanssa joskus hyvinkin perusteellisesti minkälainen Mäntsälän keskusta-alue (laajasti ottaen) on. Meillä oli kaksi keskenään ristiriidassa olevaa argumenttia: kaupan ihanne ja todellisuus. Kauppias edusti kantaa, jossa – laajojen teoreettisten ja käytännössä koettujen oppien mukaan – piti olla hehtaarin muotoinen alue ydinkeskustassa, johon ihmisten ajavat reuna-alueen parkkiin (tai sisälle rakennuksiin liiketilojen alle) ja kävelevät siitä kauppoihin. Toinen on sitten todellisuus. Auton mittarista saatoin havaita, kuinka Mäntsälän suoran kaupallinen alue oli tarkalleen 4,9 kilometrin pituinen kapean soikion muotoinen vyöhyke. Siinäpä haaste, miten soikio neliöidään!

Panimme myös merkille – kauppiaan johdattelemana – miten harva Mäntsälän keskusta on. Teetetyt ilmakuvat paljastivat asian konkreettisesti: Mäntsälä on puistoa (vaikkei uskoisi). Rakentamisen tehokkuus on meneinä vuosikymmeninä unohtunut. Kun tilaa on, annetaan sitä olla! Hiilijalanjälki ei ole Mäntsälän suosikkitermi. Lyhyetkin matkat ajetaan henkilöautolla yhdessä Suomen henkilöautoistuneimmista kunnista aina, kun on mahdollista. Väljästi rakennetut kaupalliset palvelut ohjaavat tähän.

Oma lukunsa on sitten se logiikka, millä kaupalliset palvelut nykyisin sijoittuvat. On vaikeaa saada pikkuputiikkifilosofia toimivaksi. Ihmiset kunnan ulkopuolella töissä käydessään hoitavat erikoiskauppaostoksensa työmatkoilla. Tarjonta suurissa keskuksissa on ylivertaista. Sinne mennään, missä on ruuhkaa, koska siellä tapahtuu! Pikkuputiikit jäävät pankkien ja kiinteistövälitysyritysten varjoon ydinkeskustassa ja kaupalliset palvelut (erikoiskauppapalvelut) järjestyvät suurten markettien yhteyteen joko käyttötavaraosastoiksi suurten keskusliikkeiden konseptin mukaan tai sitten ns. etumyymälöiksi samojen jättikauppojen yhteyteen (täydennettynä Lidlillä ja Tokmannilla). Siellä palvelut, missä ihmiset.

Voimme siis haaveksia Kauppapaikka Mäntsälästä, mutta se ei ole todennäköinen toteutumisvaihtoehto. Meidän on varmaan opittava elämään muutoksessa, joka ei tietenkään merkitse täydellistä antautumista, mutta joka merkitsee, että erikoiskaupan Mekkaa Mäntsälästä ei saa. Voiko kulttuuri muuttua? Ihmiset löytäisivät aidosti yhteisen olohuoneensa? Haavetta kaikki on vaan? Toivo kuitenkin elää: ehkä ihmiset lopulta kyllästyvät pikkuasioitakin tarvitessaan menemään jättimäisiin kauppakeskuksiin ja löytävät uudelleen kauppiaskauppiaat.

Moni pikkupaikkakunta (10 000 asukasta) on kaupallisten palvelujen osalta parempi sijainniltaan kuin Mäntsälä. Jos lähimpään isoon kaupunkiin on 80-100 km, voi olettaa pienenkin paikkakunnan muodostuvan lähikuntien kaupalliseksi keskukseksi. Mäntsälä sen sijaan on saarrettu Porvoon, pääkaupunkiseudun, Keski-Uudenmaan ja Lahden seudun palveluilla. Ainoastaan itäreuna on auki: suuret kaupalliset keskukset puuttuvat. Tämä on realiteetti. Vain työpaikkaomavaraisuuden (lue: todellisen työpaikka-omavaraisuuden) kasvattamisella pystytään ”joskus” parempaan kaupalliseen suoriutumiseen.

Yritystä ei kuitenkaan puutu tämän hetken virkamiehiltä ja luottamushenkilöiltä: tavoitteena on selvästi keskustan tiivistäminen ja sellaisen ympäristön luominen, jossa kaupan palvelut mahdollistuvat. Miksi kaikki on tapahtunut niin kiduttavan hitaasti? Siihen on tietenkin monta syytä. Maanomistusolot on yksi syy, ylisuuret odotukset toinen syy. Kun oletetaan maan hinnan jatkuvasti nousevan, ei synny eteenpäin vieviä ratkaisuja. Paradoksi on tietysti se, että kun tilaa on runsaasti eivät maakaupat tunnu yhtään helpommilta kuin tiheästi rakennetuilla paikkakunnilla. Ikään kuin maa olisi pyhää, kun sitä on runsaasti. Tietenkin on sitten erilaiset mielestäni vanhakantaiset kuvitelmat, että pikkukaupunki-idylli olisi jotain korvaamatonta: korkeat kerrostalot ovat pannassa.

Mäntsälä on suuren väestönkasvun kierteessä: keskustaan on jäänyt teollisuuslaitoksia asumisen keskelle. Nämä jäljet poistuvat vasta pitkän ajan kuluessa. Voisiko Mäntsälän väestönkasvu tyrehtyä? Olen joskus itsekin miettinyt sitä. Voisiko asuminen pakkautua uudelleen suuriin keskuksiin (sitähän Helsinki yrittää). Voisiko asumisen ja liikenteen ruuhkat, kaupanpalvelut ja viihtymisen pakata samaan kokonaisuuteen? Tietenkin meillä on cityihmisiä (ehkä 1/3 osa helsinkiläisistä). He eivät missään oloissa muuta pois kaupungin sykkeestä. Mitään kattavaa ilmiötä tästä ei kuitenkan muodostu. Amerikkalaiset tutkimukset osoittavat, että 1930-luvulla alkanut esikaupunkialuevillitys jatkuu (Mäntsälä on suuressa mittakaavasa Helsingin satelliitti tai esikaupunki). Todellisena vaihtoehtona ovat olleet ”pienten” (100 000-200 000 asukasta) yliopistokaupunkien muodostamat asumisen keitaat.

Jossakin on nykyisen kehityksen rajat. Tällä konseptilla ihmiset velkaantuvat dramaattisesti. Asuntojen hinnat nousevat kuplamaisesti (älkää uskoko niitä, jotka väittävät päinvastaista). Jos asunnon neliöhinta on 10 000 euroa, on kysymys sairaasta kehityksestä. Tällaiset hinnat heijastavat tuloerojen kasvua: joillekin mikään hinta ei ole liian kallis. Ja muu ”maltillinen” hintataso seuraa perässä. Mäntsälässä on kallista asua, mutta suhteellisesti ajatellen edullista!

On mukavaa asua paikkakunnalla, jossa tulomuuttajien tulotaso ylittää poismuuttavien ja kantaväestön tulotason. Edessä loistava tulevaisuus vai onko se jo takana? Voiko vielä keskeneräinen idylli murtua? Kaikkien tahojen pitäisi ajaa tasapainoista kehitystä. Helsinki saa osan kärsimyksestä, kun Mäntsälä nappaa hyvätuloiset ja lähettää tilalle opiskelijoita. Emme elä enää staattisessa maatalousyhteisössä, ihmiset liikkuvat ja liikkuminen pitää ottaa huomioon. Pääkaupunkiseutua on pakko ajatella kokonaisuutena. Itsekkyys tuhoaa hyvät aikomukset.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti