Markku Kuisman ja Teemu Keskisarjan teos Erehtymättömät tarjoaa mahtavan pohjan monille eri arvioinneille. Se sisältää hyvän tarinankerronnan elementit. Varhaisen pankkimaailman henkilögalleria oli vähintään yhtä värikäs kuin 1980-2000-luvulla. On syytä perehtyä joihinkin hahmoihin liikepankkien kehitystrendien kautta. Kirja tarjoaa hyvän lähtökohdan myös pitkän aikavälin johtopäätösten tekoon 150 vuoden ajalta. Tällä kertaa on toisin -efekti (Reinhardtin ja Rogoffin käyttämä ironinen käsite, jolla kuvataan pankkimaailman kuviteltuja virheistäoppimismekanismeja) näyttää toimivan Suomessakin.
Pyrin seuraavassa yhdistelemään näitä kahta lähestymistapaa Erehtymättömien opastamana.
Suomen pankkimaailman Grand Old Man on tietenkin J.W. Snellman. Hänen roolinsa pankkitoiminnan uranuurtajana on kiistämätön. Mielestäni häntä on käsitelty eri tietolähteissä toisaalta silkkihansikkain. Hän oli ensimmäinen vahvan valuutan tukipilari Suomessa. Vertailu Suomen pankin Markku Puntilaan 1980-1990-lukujen pankkikriisissä on puolustettavissa.
Snellman reagoi nälkävuosien alla kriisitoimenpiteisiin hyvin hitaasti. Hän oli koko ajan myöhässä. Keskisarja ja Kuisma säästävät hänet kovimmalta kritiikiltä toisaalta-toisaalta analyysillä. Itse arvioisin miestä suorasukaisemmin. Ei häntä tietenkään nälkävuosista voi syyttää eikä liioin ajan huonoista suhdanteista. Elinkeinorakenne tajuttiin (F.K. Nybom) jo tuolloin aivan liian kapeaksi. Snellmanin pihiys kuitenkin pahensi kriisiä ja hiukan jälkiviisaasti voi sanoa, ettei hän hahmottanut esimerkiksi viljatilannetta oikein. Toisaalta Snellman tunsi rahamarkkinahistorian ja totesi menneisiin lamoihin viitaten, että ”hämminki ja masennus tuhosivat isompia omaisuusarvoja kuin kouriintuntuva alkusyy vaati”. Mutta riittävän aikaisiin ennaltaehkäiseviin toimiin hän ei 1860-luvun kriisissä ryhtynyt.
Sopivasti Suomen markka kiinnitettiin juuri nälkävuosien alla (1865) hopeakantaan. Heikosta ruplasta irtautunut uusi markka vahvistui aluksi noin 20 prosenttia. Kirjoittajat toteavat, että olisi pitänyt päinvastoin devalvoida. Jälkiviisauttako ? Ei mielestäni. Kansainvälinen lama iski vielä omien toimien päälle kurjistaen talouden tilannetta. Snellman ei rauhoittanut tilannetta, vaan omilla puheenvuoroillaan pahensi sitä esiintyessään syytelleen ja uhkaillen. Tähän ahdinkoon sitten osuivat käsittämättömät mittasuhteet saaneet nälkävuodet koko voimallaan. Jo aikalaiset tuomitsivat Snellmanin vahvan markan linjan ”tyhmäksi”. Hackmanin kauppahuone mm. piti senaattori Snellmania laman suurimpana syyllisenä.
Snellmanilainen ajatus ”mikä on mädäntynyt sortukoon” muistuttaa mielestäni Yhdysvaltain suuren laman aikaisen valtiovarainministerin Andrew Mellonin lausahdusta, jonka mukaan kannattamattomien talouden osien likvidoiminen ”puhdistaa systeemin mädännäisyyden”. Kummankaan neuvoa ei voi suositella toteutettavaksi.
Vuosikymmenien varrella suurteollisuutta kehittyi johtavien liikepankkien ympärille finanssiryhmiin. Tätä voisi sanoa saksalais-skandinaaviseksi linjaksi erotuksena anglo-amerikkalaiseen linjaan, jossa teollisuuden rahoitus perustui laajemmin yksityisen sijoittamisen varaan. SYP erottui aluksi ruotsalaissuuntautuneena suuryritysten pankkina ja KOP taas fennomaanien (suomenmielisten) talletuspankkina.
Aikojen kuluessa SYP suomalaistui ja KOP kipusi suuryritysten pankiksi SYPin rinnalle. Molemmat taistelivat paikallispankkeja vastaan talletuksissa. Oli pakko, sillä jostain teollisuuden investoinnit oli rahoitettava. Suomalaiset viivästyttivät vuosikymmenien ajan vaurastumistaan säästämällä ja samalla loivat panoksellaan suomalaisen teollisuuden menestyksen. En vieläkään voi olla haikailematta noita päiviä, jolloin yhteinen hyvinvointi kävi edellä ja oma itsekäs etu vasta sen jälkeen. Tänään on toisin.
Vuosikymmenien varrella KOP ja SYP kävivät kovaa taistelua johtoaseman vaihtuessa aika ajoin. Tietyt kirjoittamattomat herrasmiessäännöt kuitenkin vallitsivat. Tilanne muuttui oikeastaan vasta 1980-luvulla, vaikka muutostarve ei silloinkaan ollut niin suuri kuin mikä sittemmin toteutui. Keskisarja ja Kuisma kysyvät: ”Miksi Suomen pankki ryhtyi 1980-luvun alussa korjaamaan koneistoa, joka ei ollut rikki ?” Mutta se on jo toinen juttu.
Vuonna 1889 perustetun KOPin kolme ensimmäistä pääjohtajaa Otto Hjelt, F.K. Nybom ja J.K.Paasikivi (johti KOPia 1914-1934) saivat kaikki potkut tehtävistään. Osin se johtui tehdyistä pankin virhearvioista, mutta kyllä henkilötkin olivat ”mahdottomia”. Kuisma ja Keskisarja kuvaavat Paasikiven ”huonohermoiseksi koleerikoksi ja sietämättömäksi kaikentietäjäksi”. Hänet savustettiin lopulta ulos tehtävästään. Loppujen lopuksi kysymys ei ollut poikeuksellisista toimenpiteistä: tusinan verran pankkien pääjohtajia on erotettu Suomen pankkien historiassa. Erehtymättömät sisältää muutaman hervottoman hyvän lainauksen Paasikiveltä (kts. vaikkapa faneeritehtaan aloittaminen ilman kelvollista alkupääomaa).
Paasikivi joutui kohtaamaan monta kriisiä pankkiuransa aikana: esimerkiksi Venäjän varustelumenojen kasvaessa maailmansodan lähestyessä ei kultakanta enää kestänyt, vaan siitä jouduttiin luopumaan vuonna 1914 (hopeakannasta kultakantaan oli siirrytty vuonna 1878). Kultakantaan palattiin 1920-luvun puolessa välissä, mutta jälleen suuri lama mursi kultakannan 1931; sama tapahtui kyllä muissakin länsimaissa.
Aina silloin tällöin kuulee jonkun tahon haikailevan kultakannan perään. Ajatus perustuu tietenkin siihen, että arvometalli pitäisi valuutan paremmin kuin seteli. Varsinkin kriiseissä toivotaan vakaata valuuttaa. Historia ei mielestäni tue tätä ajattelua. Itse asiassa kultakanta on pitänyt parhaiten, kun olot muutoinkin ovat olleet vakaat. Kriisin koittaessa on jalometallikannasta jouduttu luopumaan. Näin kävi vuonna 1914 suursodan käynnistyessä ja näin tapahtui 1930-luvun alussa, kun ajauduttiin suureen lamaan. Kun 1940-luvun lopulla jälleen yritettiin kultakantaa päätyi yritys epäonnistumiseen neljännesvuosisata myöhemmin. Vietnamin sota maksoi aivan liikaa. Nixon joutui luopumaan kultakannasta vuonna 1971 ja Suomen markka, joka oli sidottu dollariin, seurasi (vuodesta 1945 aina 1970-luvulle saakka ei ollut huomattavia finanssikriisejä). Sen jälkeen pyrittiin valuuttakorin avulla pitämään markka vakaana, mutta jälleen se, mikä oli tarkoitettu kiinteäksi sortui, tällä kertaa 1990-luvun alun talouden myllerryksiin. Välivaiheiden jälkeen päädyttiin ensin markan kelluttamiseen ja sitten kelluvaan euroon.
Euro - vaikka kelluukin - sitoo heikot taloudet euron sisällä aivan liian vahvaan valuuttaan. Näin euro symboloi jalometallikantaa EU:n sisällä esimerkiksi Kreikalle ja Espanjalle. Finanssikriisit Indonesiassa, Argentiinassa ja lukuisissa muissa maissa 1990-luvulla ja 2000-luvulla ovat johtuneet siitä, että oma valuutta (ja valuutan kautta vienti), joka sidottiin kiinteällä kurssilla dollariin, osoittautui kilpailukyvyttömäksi dollarin vahvistuessa. Historia näissä menettelyissä johtaa kauas taaksepäin. Sitoivathan siirtomaat valuuttansa puntiin ja frangeihin aikanaan ns. valuuttakatejärjestelmän avulla.
Suomessa ei ilmennyt laajamittaisesti samaa ilmiötä kuin USA:ssa, jossa 1920-luvulla talletuksia käytettiin pankkien riskisijoituksissa katastrofaalisin seurauksin. Siksi säädettiin vuoden 1933 pankkilaki (Glass-Steagall Act), jonka yhtenä oleellisena kohtana oli ns. investointipankkitoiminnan irroittaminen liikepankeista (talletuspankeista). Laki oli omiaan estämään laissez faire -meiningin rahamarkkinoilla. Kun laki purettiin 1999 alkoi entinen riskipitoinen meno uudelleen. Myös Suomessa säädettiin ”vuoden 1933 pankkilaki”. Sen pääsisältönä oli pankkien vakavaraisuudesta ja likviditeetistä säätäminen, mikä oli tietenkin elintärkeää. Sen sijaan Suomessa ei ole nähdäkseni syntynyt talletusten riskisijoituskulttuuria. Olen monesti miettinyt, mistä se johtuu. SKOPin toiminta 1980-luvulla ei johtunut mielestäni talletusten väärinkäytöstä. Riskisijoitukset rahoitettiin luotoilla ulkomailta tai pankkien sisältä. KOP ja SYP olivat sekä talletus- että investointipankkeja. Ehkä syynä liikepankkiemme vastuuntuntoiseen menettelyyn oli korkea moraali. KOP ja SYP rahoittivat teollisuutta raskaasti, mutta eivät juuri sortuneet yli-investointeihin.
Vaikka monet tahot ovat vakuuttavasti osoittaneet, että talouden syöksyjä edeltää samantyyppiset vaiheet kriisistä riippumatta, ei ylikuumenemista ja kuplista opita. Erityisesti kiittelisin Vartian ja Kianderin aikanaan jo 1990-luvulla julkaisemaa kirjaa ”Suuri lama”. Siinä lueteltiin 6-7 vaihetta jotka edelsivät sekä 1930-luvun lamaa että 1990-luvun alun lamaa. Jokainen sukupolvi kehuu löytäneensä ratkaisut syöksyjen välttämiseen. ”Tällä kertaa on toisin ” -ajattelu sortuu kerta toisensa jälkeen. Erehtymättömissä on herkullisia kuvauksia 1920-luvun lopun romahdusta edeltäneen kiihkovaiheen räikeimmistä tapauksista. Kyynisyys hiipii ajatteluun. Mika Waltaria soveltaen voitaisiin sanoa, että kuplia on aina ollut ja niitä on aina tuleva. Hiukan olen kuulevinani tätä samaa kyynisyyttä Erehtymättömissä.
Ehkä on aiheellista jättää viimeinen sana Kuismalle ja Keskisarjalle: ”Jo 1800-luvulla pankkimiehet olivat tienneet että ´hyvän ajan afäärikiihkoa´ seuraa ennemmin tai myöhemmin `rammentava vastavaikutus´, mutta jostakin syystä tämä tieto ei koskaan välittynyt sukupolvelta toiselle”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti