Matti Hyyryläinen käyttää Helsingin Sanomissa puheenvuoron ”oikean” liberalismin puolesta: ”Aidon liberalismin olisi aika herätä” (HS 12.9.2012). Ilmeisesti keskusteluun liberalismista on tarvetta, koska käsitettä on pidetty viime aikoina esillä. Olen useassa yhteydessä tässä blogissa tuonut esille vieroksunnan uusliberalismia kohtaan. Näytän jakavan tämän kannan Hyyryläisen kanssa. Mutta uusliberalismi on vain liberalismin yksi muoto, äärimuoto.
Liberalismi käsitetään nykyisin monilla tahoilla puoluepolitiikan antiteesiksi. Kun ollaan liberaaleja ei tarvitse liata itseään käytännön (puolue)poliittisilla tavoitteilla. Liberalismi on siis tässä ajattelussa puoluepolitiikan yläpuolella. Joskus 1960-luvulta minulle jäi kuva tietynlaisesta ylemmyydentunteesta ikään kuin olisi haluttu sanoa, että ”me teemme ylevämpää politiikkaa kuin muut ”. Tällä ajatuksella ei korkealle liidellä poliittisessa kentässä.
Liberalismin tulisi siis olla nöyrää, jos sille halutaan kannatusta.
Liberalismi houkuttelee hyvin erilaisia ihmisiä puoleensa. Riittää, kun ajattelee oikeistoliberalismia (tästä voidaan käyttää myös nimeä libertarismi) ja vasemmistoliberalismia niin tajuaa, miten kaukana ne ovat toisistaan.
Oikeistoliberalismi edustaa usein uusoikeistoa ja lähenee uusliberalismia. Erikseen on sitten liberaalien vasen reuna. Jos ajatellaan amerikkalaista keskustelua niin vasemmistoliberaali Paul Krugman on monien oikean laidan ihmisten mielestä sosialisti. Professori Robert Reichin monet lukevat vasemmistoliberaaliksi, mutta kun kerran eräällä luennolla tilaisuuden avaaja erehtyi sanomaan, että hänen vieraansa on vasemmistolainen, hermostui Reich silmin nähden: ”minä olen ollut 50 vuotta keskellä, yhteiskunta on siirtynyt oikealle !” Miksi vasemmistoliberaaliutta pitää peitellä ? Finanssikriisin yhteydessä monilla heistä on ollut aihetta paukuttaa rintaansa oikeassa olemisen merkiksi.
Liberalismin avainsana on vapaus. Se on mielestäni irrationaalinen käsite. Sitä voidaan riepotella miten vaan. Amerikkalainen freedom -käsite on yksi historian väärinkäytetyimmistä käsitteistä. Sen nimissä voidaan tehdä mitä tahansa julmuuksia.
Vapaus ei ole käytännössä universaalia. Se on aina jonkun tahon vapautta. Sanon näin, vaikka tämä voidaankin leimata kyynisyydeksi. Jäämme siis niin kauas absoluuttisesta vapaudesta, että ehdotan, että siitä puhutaan hyvin varovasti. Entä suhteellinen vapaus (tai suhteellisen suuri vapaus) ? Mielestäni kohtuullinen säätely tuo vapautta. Vapaus on silloin suhteellista, mitä se minun mielestäni pitääkin olla. Säädelty vapaus takaa onnistuessaan hyvin suuren määrän vapautta hyvin monelle ihmiselle. Tietenkin se rajaa joidenkin täyttä vapautta hamuavien onnea, mutta se hinta suhteellisesta vapaudesta on maksettava. Säätely tuo vapauteen välttämättömästi siihen kuuluvan käsitteen, joka on vastuu. Rahamarkkinoilla haluttiin suunnattomassa vapauden himossa väljä lainsäädäntö (joka saatiin) ja kun sitten lähes kaikki meni pieleen syytettiin valtiota liiallisesta puuttumisesta rahamarkkinoihin ! Kun vapaus kasvaa pitäisi moraalin korjata syntyneet aukot. Sitä ei tapahtunut, päinvastoin sorruttiin moraalikatoon.
Voimme tietenkin puhua utooppisesta vapaudesta em. HS-artikkelin tapaan. Silloin joudutaan myöntämään tosiasia, että siihen ei voida päästä. Kysymys onkin suuresta - sinänsä kunnioitettavasta - periaatteesta. Vapaudella on itseisarvo. Tällöin puhutaan mielestäni perinteisestä suuresta kertomuk-sesta, mikä tietenkin on kaihoisaa. Postmoderni maailma raunioitti suuret kertomukset kaiken suhteellistamisella. Tämä kaukokaipuu utopialiberalismiin on etäistä sukua utopiasosialismille. Maailmaan haluttiin utopiasosialistien avulla saada kollektiivista hyvää. Owenin , Proudhonin ja kumppanien käytännön sovelluksissa jouduttiin umpikujaan.
Epäilen, että liberaaleiksi itsensä mieltävät haluaivat suuret kertomukset takaisin. Silloin suosittelen, että he tarkastelevat maailmaa riittävän korkealta. Kun ollaan riittävän korkealla, maan pinnanmuodot häviävät ja voidaan luoda filosofinen perusta vapauden periaatteille. Sitten alkaa ajatusten hivuttaminen hiljalleen pragmatismiksi. Tältä prosessilta ei kannata odottaa nopeita tuloksia. Vaarana on sitä paitsi, että liberalismi käsitetään niin kliinisesti, ettei jää mitään tartuntapintaa. Ehkä on niin kuin Matti Hyyryläinen sanoo: ”Totta on, että aito liberalismi on unessa”. Voidaanko siitä herätä ? Säikäyttääkö uusliberalismin pakkovapaus aidon liberalismin heräämään unesta ?
Matti Hyyryläinen määrittää liberalismin tavoitteeksi vapaan ja tasa-arvoisen ihmisen. Hän moittii nykyajan vasemmisto- ja oikeistoälyköitä vanhanaikaisen sosialismi-kapitalismi asetelman sotureiksi. Mielestäni kaikki kolme (siis ml. liberalismi) ovat vanhanmallisia suuria kertomuksia. Mitä tilalle ?
Miten lähestyä tämän päivän nettisukupolvea liberalismin aatteilla aatteettomassa ympäristössä ? Internet on luonut valtavan määrän vapautta, samoin facebook. Tiedonkulku on vapautunut ja romahduttanut sosialismin. Eikö se riitä ? Tämän päivän ihmisen on vaikea edes kuvitella millaisessa umpioituneessa maailmassa elettiin 1950-luvulla. Silti vapaa tiedonvälitys länsimaissa ei ole luonut onnelaa. Päinvastoin tiedotusvälineet ovat täynnä tiedonvälitystä koskevia ongelmia. Liberalismin monet suunnat sotkevat käsitteen ymmmärtämistä. Pelkäänpä, että yhtenäistä tulkintaa ei saadakaan. Libertarismista sosiaaliliberalismiin on pitkä matka. Voitaneen suurin piirtein sanoa, että liberalismi ulottuu konservatismista maltilliseen sosialismiin.
Liberalismin umpikuja ? Ehkä toimivinta liberalismia on ajatuksen vapauden puolesta taistelu ilman konkreettisia päämääriä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti