sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

OKO ja SKOP - aisan yli potkijat

Suomessa kuten muuallakin maailmassa ajanjakso 1940-luvulta aina 1980-luvulle saakka oli hyvin vakaiden rahamarkkinaolojen aikaa. Yksi pääsyistä ilman muuta oli 1930-luvulta alkaen luotu säätelymekanismi, jonka avulla pyrittiin välttämään 1920-luvun laissez faire ja sen katastrofaaliset seuraukset. Juuri ilmestyneessä Suomen pankki 200 vuotta (Antti Kuusterä, Juha Tarkka) -teoksessa tuodaan esille kaksi tapausta, joissa rahamarkkinoilla nousi myllerrys. Toinen tapahtui vuonna 1966 – vakauden kaudella – ja toinen säätelyjärjestelmän purkuvaiheessa 1980-luvun lopulla. Ensimmäisessä tapauksessa oli kysymys OKOsta (Osuuskassojen Keskus Oy) ja toisessa SKOPista (Säästöpankkien Keskusosakepankki). Tietenkin SKOP liittyy osaksi 1990-luvun vaihteen jättimäistä rahamarkkinakriisiä. Vaikka tapaukset olivat aivan eri aikakausilta on niillä selvästi yhdistävä piirre: molemmat liittyvät säätelemättömään pankkipolitiikkaan.


Miten on mahdollista, että tiukan säätelyn kaudella 1960-luvulla jokin pankki saattoi ajautua vararikon partaalle ? Kirjoittavat ottavat OKOn esille esimerkkinä, jossa käytettiin vääriä kannustimia ja otettiin liian suuria riskejä. Osuuskassojen keskusrahalaitoksena toiminut OKO oli juridisesti tavallinen osakeyhtiö. OKO ei siis ollut Pankkitarkastusviraston valvonnan alainen liikepankki. Liioin se ei ollut osuuskassaryhmän oman tarkastutoiminnan alainen.


Osuuskassat ja säästöpankit olivat suhteellisen köyhän maatalousväestön omia pankkeja, joilla oli sosiaalinen luonne ja joita liikepankit eivät pitäneet oikeina pankkeina. Osuuskassat kuitenkin vaivihkaa nousivat merkittäväksi pankkiryhmäksi tultaessa 1960-luvulle. Sillä oli asiakkaita myös maatalousväestön ulkopuolella. Ratkaisevaa ehkä oli se, kun OKO ryhtyi toimimaan rakennusalalla. Se haikaili suurimittaisesta rakenustoiminnasta ja hankki suuren tonttivarannon. Pankki oli maalaisliittoa lähellä ja sitä kyydittivät eteenpäin valitulla tiellä johtavat maalaisliittolaiset poliitikot. OKO laajeni yritysrahoituksen puolelle. Tavoitteena oli ilmeisesti luoda suuri OKOlainen teollisuusimperiumi liikepankkien tapaan. Luotiin laaja konepajaklusteri, jossa parhaimmillaan oli 400 yritystä. Pankkivalvonnan ulkopuolella toiminut OKO otti suuria riskejä.


Tultaessa vuoteen 1964 Suomen pankki kiristi rahapolitiikkaansa johtuen vaihtotaseen epäedullisesta kehityksestä. Suomen Pankki kiristi pankkien antolainausmahdollisuuksia. OKO kuitenkin lipsui annetuista kiintiöistä paljon enemmän kuin muut pankit (silloin muuten SKOP oli luokan kiltein oppilas olemattomilla ylityksillä !). Vähitellen OKOn holtiton antolainaus johti pankin kriisiytymiseen.


Mistä OKO sai rahansa ? Tietenkin Suomen pankista. Kun keskupankki heräsi ongelmaan, se alisti OKOn tiukkaan tarkkailuun. Käytännössä se otti pankin valvontaansa vuonna 1966.


Suomen Pankin johtajan Klaus Variksen rooli nousee merkittävällä tavalla esille ripeydessä, jolla hän puuttui OKOn tilanteeseen. OKO joutui holhoukseen ja sille nimettiin valvojat, johto erotettiin. Variksen toiminta on ihailtavaa ensinnäkin rohkeudessa, jolla hän puuttui ongelmaan, mutta myös tilanneanalyysi ja se, että hän konkretisoi ongelmat niiden aiheuttajille oli ensiluokkaista.


OKO selvisi kriisistään vain Suomen Pankin tuella. Pankin kriisi kuitenkin hallittiin ja tultaessa 1970-luvulle se oli taas jaloillaan. OKO muutettiin tavalliseksi liikepankiksi. Kun osuuspankit selvisivät suhteellisen pienillä vaurioilla 1990-luvun alun lamasta, niin mikä merkitys oli 1960-luvun kokemuksilla ?


Aina 1970-luvulta lähtien kasvoi juopa liikepankkien ja paikallispankkiryhmien välillä. Tämä ilmeni erityisesti pankkilainsäädännön tarkistusten yhteydessä. Samaan aikaan pankkien kansainvälistyminen toi mausteen pankkisäännöstön kehittymiseen. Keskeiseksi mittapuuksi pankkiryhmien välille tulivat vakavaraisuussäännökset. Kansainvälisesti tarkasteltuna vakavaraisuussäännökset olivat Suomessa erittäin alhaisella tasolla. Pankkiryhmien erilaisuudesta johtuen vakavaraisuusäännöksien kohottamisvaatimuksia siirrrettiin kohtalokkaasti eteenpäin erilaislla siirtymäajoilla. Lain edellyttämä vakavaraisuustaso oli ainoastaan 2 prosenttia. Tultaessa 1980-luvulle kiistat olivat edelleen olemassa eikä kaikille pankkiryhmille yhtenäistä 4 prosentin vakavaraisuussääntöä pystytty aikaansaamaan. Liikepankeilla ei ollut vaikeuksia 4 prosentin tason saavuttamisessa, mutta paikallispankeilla oli. Niinpä vakavaraisuusprosentit jäivät eri oman pääoman vaatimusryhmissä 1-3 prosentin tasolle. Samaan aikaan tuli voimaan kansainvälinen suositus, jossa vakavaraisuusasteeksi määritettiin 8 prosenttia (ns. Basel I). Se oli shokki suomalaisille asiantuntijoille. Kahdeksankymmentäluvun pankkikriisiin mentiin siis hyvin ohuin puskurein. Uusi pankkilainsäädäntö saatiin aikaiseksi yhdeksän vuoden pyrintöjen jälkeen vasta vuonna 1991, aivan liian myöhään, koska sitä ennen tapahtui varsinainen rahamarkkinamyllerrys.


Varsin yleisesti ollaan yhtä mieltä siitä, että rahamarkkinoiden vapautus johti luototuksen holtittomaan lisääntymiseen lähestyttaessa 1980-luvun loppua. Deregulaatio oli käynnistynyt jo 1980-luvun alussa, mutta kiihtyi seuraavina vuosina. Tärkeänä elementtinä oli valuuttaluottojen vapauttaminen vuosien 1986-1987 paikkeilla. Samoihin aikoihin (1988 syksyllä) kiristettiin rahapolitiikkaa Suomessa, joka teki entistä houkuttelevammaksi ulkomailta tuodut luotot. Korkoero kasvoi hyvin suureksi.


Vaikka kaikkein kiivain luototuksen vaihe kesti vain ehkä 15 kuukautta olivat seuraamukset tuhoisat. Rinnan valuuttaluotto-ongelman kanssa etenivät ns. sijoitustodistumarkkinat, joista tuli keskeinen pankkien myöntämien luottojen rahoituslähde. Erityisen tuhoisaa oli, että eri pankkien sijoitustodistusten korot olivat samat. Ei siis huomioitu eri pankkien riskinottokyvyn tai kyvyttömyyden eroja. Erityisesti SKOPille sijoitustodistuksista tuli pysyvä varainhankinnan lähde. Sijoitustodistusmarkkinoilta saatiin rahaa rajoituksetta ja ilman vakuuksia.
Kun sekä Suomen pankki että valtiovarainministeriö heräsivät ongelmiin oli pahin jo tapahtunut. Sääntelyyn palaamiseen ei nähty mahdollisuuksia. Yritykset puuttua korkojen verovähennysoikeuteen tai uudistaa kassavarantojärjestelmää kaatuivat tuolloin poliittiseen tai pankkiryhmien vastustukseen.


Suureksi ongelmaksi kasvoi juopa säästöpankkien ja muiden pankkien välillä. Kun kilpailevat pankkiryhmän sitoutuivat noudattamaan keskuspankin kanssa tehtyä lisäkassavarantosopimusta (jotta tolkuton luototus vähenisi) kehotti säästöpankkien johto lisäämään luototusta ja kahmimaan markinaosuuksia.


SKOPin osuus sijoitustodistuskannasta oli huomattavasti suurempi kuin sen markinaosuus 1980-luvun lopulla. Käytännössä tämä ilmeni rankkana luototuksen kasvuna. Syyskuussa 1989 KOP ja Postipankki kieltäytyivät ostamasta SKOPin sijoitustodistuksia. Keskuspankki kiristi otettaan SKOPista siirryttäessä vuoden 1990 puolelle. Keväällä 1990 SKOP joutui käytännössä Suomen pankin valvontaan.


Oma lukunsa oli SKOPin sijoitustoiminta. Se halusi mennestyä liikepankkina KOPin ja SYPin tapaan. Se halusi myös perustaa oman teollisuusimperiumin Tampellan ympärille. Aluksi menestys olikin loistava. Huikea kannattavuus hävisi kuin tuhka tuuleen kun pörssikurssit putosivat jyrkästi. SKOPin pääjohtajan Matti Ali-Melkkilän siipien suojissa toiminut kaksikko Kristopher Wegelius - Juhani Riikonen toi Suomeen aivan ennenkuulumattoman dynaamisen ja riskipitoisen pankkistrategian.


Suomen pankin pelastustoimet eivät johtaneet tulokseen, vaan SKOPin tappiolliset vastuut (esim. Tampella ja epäonnistunut kansainvälinen toiminta) kasvoivat kestämättömälle tasolle. Viime kädessä SKOPin kohtalo hirttyi Tampellan ympärille. Kiduttava kamppailu päättyi syksyllä 1991 siihen, että Suomen pankki otti SKOPin haltuunsa. Jälkiselvittelyt toki jatkuivat pitkään ja niissä oli kysymys koko Suomen pankkisektorin kohtalosta. Se on kuitenkin toinen juttu.


Silmiinpistävää SKOPin tapauksessa on Suomen Pankin toimenpiteiden jälkijättöisyys. Katastrofi vei ja päätöksenteko seurasi. Prosessia ei päästy missään vaiheessa johtamaan edestä käsin. On miltei mahdotonta arvioida olisiko jotain voitu tehdä, jos asioihin olisi puututtu 1987-88. Vaikeata se olisi ollut, sillä juuri silloin SKOP oli menestyksensä huipulla. Ainoa kestävä arvioperuste on, että sääntelyn purku tapahtui hallitsemattomasti. Uusi asetelma ikään kuin loi tilaisuuden Wegeliuksen ja Riikosen kaltaisille ihmisille, jotka iskivät säätelyn aukkokohtiin.


Muistan omalta kohdaltani erityisen järkytyksen, kun Matti Ali-Melkkilä teki itsemurhan joulukuussa 1989. Mitä tämä on ? Nyt on jotain pahasti vialla ! Sitten tulivat tyynnyttelyt: mitään akuuttia ei ollut tapahtumassa, Ali-Melkkilän ratkaisulla ei ole yhteyttä pankkimaailman tilanteeseen jne.


Suomen Pankki 200 vuotta -kirjan tekijät toteavat, että ”molemmissa tapauksissa (OKO ja SKOP) keskuspankki heräsi liian myöhään”. Rohkenisin olla eri mieltä. Klaus Waris tunnisti tilanteen riittävän ajoissa ja tilanne saatiin vakiinnutettua. SKOPin osalta myöhästyminen pitää paikkansa. En syyttäisi kuitenkaan Rolf Kullbergia. Kaikki osapuolet elivät post-keynesiläisessä ajassa. Kukaan ei uskaltanut ottaa johtajan roolia, jotta tilanteesta olisi selvitty kuiville. Uusliberalismi vietti riemujuhliaan. Tuohon aikaan liittyi kuvitelma, että säätelyn purku tuo joustavuuden ja onnen pankkitoimintaan. Varmaan myös oletettiin eri toimijoiden vastuuntunnon olevan paljon korkeammalla tasolla kuin mitä todellisuudessa oli.


OKO-kriisi tapahtui keskellä säädeltyjä rahamarkkinoita. Syy ongelmiin oli siinä, että OKO oli säätelyn ulkopuolella. SKOP oli säätelyn piirissä, mutta tietoinen säätelyn purku oli vallalla ja johti katastrofiin. Yhteys näiden aikojen finanssikriisiin on ilmeinen. Säätelyn purku jatkui 1990- ja varsinkin 2000-luvulla dogmaattisen ideologian vauhdittamana. Haluan korostaa, että kysymys on nimeomaan ideologiasta. Vain siten on selitettävissä kyvyttömyys oppia virheistä.


Ideologia oli tietenkin tuontitavaraa. On hämmästyttävää miten ulkomaiset virtaukset ovat vaikuttaneet asioiden hoitoon. Suomen Pankki 200 vuotta -kirja tuo erittäin vahvasti esille sen, kuinka vahvan markan politiikkaa oli vallalla keskeisissä Euroopan maissa ja johtavat ekonomistit toivat sen Suomeen.


Tässäkin kirjoituksessa on tuotu esille eri pankkiryhmien väliset erot. Pääosin maaseudulla toimineet pankit olivat eräänlaisia sosiaalisia laitoksia. Niiltä puuttui halu ja edellytykset toimia liikepankkimaisesti. Pankkimaailman kehitys, kansainvälistyminen ennen kaikkea, toi kuitenkin esille vaatimuksen elinpiirin laajentamisesta. OKO ja SKOP ovat esimerkkejä siitä kuinka nämä pankit eivät suostuneet siihen ruotuun, johon ne oli asetettu. Kun KOPilla ja SYPillä oli omat teolliset imperiuminsa halusivat OKO ja SKOP seurata. Taitamaton johto ja suureellisuus johtivat kuitenkin epäonnistumisiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti