Finanssikriisi ja sen jälkeen jatkunut talouden kestokriisi ovat vaikuttaaneet monella tavalla ihmisten käsityksiin länsimaisesta demokratiasta. Toisaalta talouden kriisi on pyritty pitämään talouden ongelmana. Toisaalta finanssikriisi on pyritty näkemään syvällisenä muutoksena länsimaisen ihmisen elämässä.
Mukana saattaa olla tyypillistä lähihistorian tapahtumien paisuttamista, eräänlaista ”elämme nyt suuressa murroksessa” -reseptin lanseerausta, joka on tehty niin monta kertaa aiemminkin. Melko usein se, mikä on juuri koettu leimaa ajatuksiamme ikäänkuin vallankumouksellisena muutoksena.
Epäilemättä talouden kriisit uudistavat yhteiskuntaa hyvässä ja pahassa. Ei kuitenkaan kannata liioitella muutosvoimia. Kun Suomessa koettiin 1990-luvun alun lama katsottiin, että talouden muutos on pysyvä, hyvinvointiyhteiskunta on kriisissä ja taistelu elintason laskua vastaan alkaa. Tosiasiassa käynnistyi (vuodesta 1994 lähtien ) ennennäkemätön talouden nousu, joka ulottui vuoteen 2008 saakka. Hyvinvointiyhteiskunnan muodostama puskuri näytti voimansa. Toisaalta negatiiviseen saldoon jäi pitkäaikaistyöttömyys, jonka vaikutus ulottui pitkälle 2000-luvulle saakka.
Olisi siis tärkeää pystyä erittelemään yhteiskunnassa tapahtuvat muutokset kiihkottomasti eikä leimaamaan kokonaisvaltaisesti tapahtumakulkua. Tällaiset ajatukset tulivat mieleen, kun luin Kauppalehti Optiosta (1/2012) Sitran yliasiamies Mikko Kososen haastattelun. Haastattelu koskee paineita uudistaa yhteiskuntaa 2010-luvulla ja myöhemmin. Mikko Kosonen toteaa mm. ”pohjoismainen hyvinvointimalli on mennyt hieman överiksi. Ihmisillä on vain oikeuksia eikä ollenkaan velvollisuuksia ja vastuuta. Meidät on opetettu olemaan passiivisia vastaanottajia”. Jo lauserakennelman sisäinen logiikka pettää: sanat ”hieman” ja ”ollenkaan ” ovat liki täysin ristiriidassa keskenään. Jos jätetään tämä lauseiden ristiriita sivuun niin käteen jää lausahdus: ”Demokratia on kriisissä, sillä yhteiseen päättämiseen nojaava järjestelmä ei ole omiaan suuriin muutoksiin”. Hän siis jatkaa poliittisiin päättäjiin kohdistuvaa arvostelua. Katsotaan, että keskenään erimieliset poliittiset johtajat ovat huomattavalta osalta syyllisiä nykyiseen kriisiin, jota he eivät myöskään pysty ratkaisemaan.
Yleisemmällä tasolla on kysymys siitä pystyykö demokraattisesti toimiva hyvinvointiyhteiskunta täyttämään yhteiskunnan muutostarpeet ja pystyykö se luomaan edellytykset uusiutumiskykyiselle, innovatiiviselle yhteiskunnalle. Kosonen epäilee, ettei pysty ja hakee jotain hiukan epämääräiseksi jäävää uutta ratkaisua.
Vielä pidemmälle mennään ilmeisesti Björn Wahlroosin tulevassa, keväällä ilmestyvässä kirjassa, jonka alaotsakkeeksi on lehdistössä mainittu ”enemmistön tyrannia”. Jos mennään ajassa taaksepäin niin Weimarin tasavaltaa 1920-luvulla syytettiin paljolti samasta asiasta: demokratian katsottiin olevan kykenemätön ratkaisemaan esiin tulleita ongelmia. Weimarin tasavallan suuri ongelma oli sama kuin nykyisenkin ajan suuri ongelma eli talous. Saksaa oli päätetty rangaista ensimmäisestä maailmansodasta valtavilla sotakorvauksilla, jotka se pyrki hävittämään jättimäiseen inflaatioon. Seuranneet levottomat ajat nostivat valtaan Hitlerin. Enemmistön tyranniasta (demokratiasta) päästiin eroon !
Kuulun niihin vanhanaikasiin ihmisiin, jotka vielä haluavat taistella kansanvallan puolesta. Tämä ajatus kulkee läpi koko blogikirjoitussarjan. Siis jäitä hattuun, kun puhutaan demokratian jälkeisestä ajasta !
Nykyistä kriisiä on peilattava finansikriisin alkusyihin. Minusta näyttää, että kriisi käynnistyi nimenomaan demokratian puutteen takia eikä liiallisen kansanvallan takia. Rahamarkkinoiden kontrolloimaton vyöryttäminen kohdistui nimenomaan kansanvaltasiin järjestelmiin. Kaikka tahot epäonnistuivat analysoidessa talouden tilaa 2000-luvun alussa. Harvat oikeaan analyysiin päässeet (esimerkiksi Robert Shiller) vaiennetiin tai jätettiin huomiotta. Kuplatalous voidaan johtaa yhteiskunnallisen valvonnan pettämiseen ja säätelyn purkamiseen 1980-luvulta lähtien. Voidaan dramaattisella tavalla todistaa kuinka finanssipiirien lobbaustoiminta ajoi demokraattisen päätöksenteon yli (Inside Job -tv-dokumentti on tästä järisyttävä esimerkki). Samaa voidaan sanoa eurooppalaisesta kriisistä: ns. markkinavoimat ovat yrittäneet kerta toisensa jälkeen ottaa niskalenkkiä kansanvaltaisesta järjestelmästä. Demokratian itsepuolustus on osin pettänyt. Demokraattiset voimat eivät ole jaksaneet taistella rahamaailman lobbauskonetta vastaan.
Tietenkin demokratian piirissä on tehty pahoja virheitä. Kreikan hyvinvointivaltion tavoittelu on johtanut kansalaisten, virkamiesten, yritysten ja poliitikkojen hyväksikäyttöjärjestelmään. Omaa pesää ei saisi liata. Lievemmässä muodossa voidaan sanoa, että kansalaisten saamat hyvinvointiedut länsimaissa ovat laajentuneet liian nopeasti. Mutta se on vain toinen - ja vähäisempi - puoli asiasta. Liian suureksi päässeet tuloerot ja kansansivistystyön laiminlyönnit esimerkiksi Yhdysvalloissa ovat johtaneet kilpailukyvyn rapautumiseen. Yhteiskunnan puutteelliset panostukset infrastruktuuriin (niin henkiseen kuin fyysiseenkin) ovat vahingoittaneet kansanvaltaista järjestelmää ja kilpailukykyä. Samaan aikaan kapitalismin rahallistuminen on kohdistanut sijoitukset tuotannollisesta toiminnasta rahamarkkinakupliin. Tämän kehityksen myötä on luotu valtava epädemokraattinen koneisto lobbaamaan ja lahjomaan.
Mihin demokratian haurautta korostavat voimat pyrkivät ? Mikko Kososesta on vaikea uskoa, että hän ajaisi hyvin keskittynyttä päätöksentekokoneistoa. Sen sijaan hän puhuu demokratian uudistumisesta. Julkisuudessa puhutaan myös siitä, mitä tulee demokratian jälkeen. Miten epäselvää ! Wahlroosista en olisi varma. Hän voisi todella haluta syrjäyttää demokraattisen päätöksentekojärjestelmän. Ehkä tavoitteena on jonkinlainen uusdemokratisoitu versio valistuneesta diktatuurista – mitä se sitten tarkoittaakaan. Suomalaisessa demokratian jälkeisessä versiossa haetaan epämääräistä uutta Kekkosta, joka löisi nyrkin pöytään ja joka mahtikäskyllä lopettaisi velkaantumisen.
Kun Kosonen väittää, että meidät on skandinaavisessa järjestelmässä totutettu olemaan passiivisia vastaanottajia olen vahvasti eri mieltä. Nimenomaan hyvinvoinnin tasainen jakautuminen on taannut useimpien aktiivisuuden ja sosiaalisen koheesion. Demokratia ei tuhoa aktiivisuutta, vaan pikemminkin kaiken kaupallinen viihteellistyminen. Turtumisen vastapainoksi tarvitaan virikkeitä tarjoavaa uudistuvaa koulua ja aikuiskoulutusta. Se parhaiten takaa Kososen kaipaaman sisäisen vastuuntunnon.
Vastakkain on kaksi tulkintaa hyvinvointiyhteiskunnasta. Toisaalta on hyvinvointiyhteiskunnan mahdollisuuksia korostava luova ja suhteellisen tasaisen tulonjaon takaava ”ketään ei jätetä” -järjestelmä ja toisaalta samaisen järjestelmän passiivisuuteen ja vastuuntunnon puutteeseen ohjaava sisäänrakennettu malli.
Mitkään mittarit eivät osoita, että skandinaavinen järjestelmä olisi tiensä päässä, pikemminkin päinvastoin. Uudistamista se toki kaipaa. Tuleen ei saisi jäädä makaamaan. Tulituksesta vastaavat uudet, nuorekkaat idän tiikerit, jotka saavat voimansa kansalaisten paremman elintason tavoittelusta.
Mikä on siis kypsään ikään päässeiden , ”valmiiden” hyvinvointiyhteiskuntien valtti ? En usko, että ståhlbergilainen laajojen kansalaispiirien suvaitsevaisuuteen ja sivistykselliseen tasa-arvoon pyrkivä järjestelmä olisi ”jälkidemokratiassa” poissuljettavissa. Uusina haasteina ovat kansallisvaltion kansallista demokratiaa kyseenalaistavat globaalit voimat. Niitä ei voi sivuuttaa, vaan päinvastoin on mentävä haasteisiin mukaan. Voisiko Suomi omaksua talouden ristiriitoja globaalisti ratkovan sovittelijan roolin aivan kuten se teki kylmän sodan aikana pyrkiessään liennyttämään silloisia poliittisia ja sotilaallisia konflikteja ?
Eurooppalainen hyvinvoinnin tasausjärjestelmä on kärsinyt tilapäisen takaiskun rahoituskriisin takia. Se johtuu siitä, että läheskään kaikilla EU-mailla ei ole takanaan pitkää kansanvallan ja kansanvaltaisen sivistystyön perinnettä niin kuin Skandinavian mailla. Kreikassa ja Portugalissa oli vielä diktatuurit 1970-luvulla. Kymmenien vuosien laiminlyöntiä ei voida hetkessä korjata.
Mitä siis meidän nykyisessä yhteiskunnassa pitäisi tehdä paremmin ? Mitkä olisivat ne vahvuudet, joiden varaan rakentaisimme ja mitkä olisivat ne heikkoudet, joita pitäisi parantaa ? Ja ennen kaikkea, mistä syntyvät uudet innovaatiot, joita Mikko Kosonen aivan oikein perää esiin ?
Tässä on siis asioiden yhteensulattamisongelma. Väite kuuluu, ettei nykydemokratia hyvinvointiyhteiskunnalla höystettynä pysty luomaaan edellytyksiä uusille innovatiivisille irtiotoille. Kauppalehti Option haastattelun lopussa Kosonen toteaa - aiempaa kritiikkiään lieventäen - että ”Suomella on kaikki eväät olla demokraattisen uusiutumisen edelläkävijä”. Yritän seuraavassa hahmotella, mitkä olisivat uusiutuvan yhteiskunnan jotkin avainasiat.
Tarvitaan uudistuvaa koulua ja koko oppilaitosmaailmaa, joka vastaa ulkomaailman muutospaineisiin. Koulun tulisi tulla vielä nykyistä enemmän ulos koulun seinien sisältä ja käynnistää koko koulujärjestelmää koskettava yrittäjyyskasvatuksen järjestelmä. Se ei tarkoita sitä, että kaikista tulisi yrittäjiä, vaan sitä, että kaikkia kannustetaan rohkeasti tuomaan esille omat vahvuutensa.
Suomalaiset syntyvät vain hiukan liioitellen jakoavain kädessään tähän maailmaan. Kuitenkin insinööriajatteluun tulisi saada lisää innovatiivisuutta perusinsinööriyden lisäksi. Kännyköiden suomalainen menestystarinan ytimessä oli se, että ehdittiin ensimmäisenä tekemään käytännön sovelluksia.
Me olemme hyviä organisoimaan – loistokkuus kuitenkin puuttuu. Betonin varma toteutus on päämääränä erinomainen, mutta samalla kyseenalaistuu innovatiivisuutta vahvistavat epäortodoksiset rakenteet.
Menestyksemme ytimessä on tasaisesti valmennettu ihmismassa. Pitäisi kuitenkin puristaa tai seuloa parhaat yksilöt nykyistä vahvemmin esille. Pitäisi saada käyntiin tähtituotanto.
Tavoitteeksi tulisi asettaa koulutusjärjestelmän edelleen kansainvälistäminen - nykypolven kielitaito on tosin aivan eri luokkaa kuin 1970-luvulla - mutta kansainväliset markkinointitehtävät vaativat yhä enemmän. Tulisi siis pystyä luomaan markkinointikyvykkyyksiä.
Viime vuosina pk-yritykset ovat vastanneet työllistämisestä paljon menestyksekkäämin kuin suuret yritykset. Onko suunta pysyvä ? Voi hyvinkin olla. Silti tulisi huolehtia merkittävien teollisuusyritysten klpailukyvystä nykyistä paremmin. Menetettyjen työpaikkojen virta olisi saatava kääntymään takaisin vaikkapa verotuksellisin keinoin.
Korruption vastainen taistelu on Suomen vahvuus. Siispä on taisteltava ulkomailta tulevaa korruptiovaaraa vastaan.
Infrastruktuuripanostukset on pidettävä korkealla tasolla. Se edellyttää verotuksen suhteellisen korkeaa tasoa myös tulevaisuudessa. On valitettavia esimerkkejä maista, joissa infran on annettu rapautua.
Paitsi, että on tuotetteva korkeatasoista kompetenssia työmarkkinoille on kannustetteva osaajien keskinäiseen ”luovaan pörinään”. Suomalaiselle se on vielä haaste, vaikka muutos on jo tapahtunut nuorten ikäluokkien kohdalla.
Väitän edellä esitettyyn perustuen, ettei nykydemokratia ole uusiutumista tukahduttava, passiisiivisuuteen kannustava järjestelmä saati sitten enemmistötyrannia. Järjestelmä toimii 80-90 prosenttisesti edellytyksiä luovasti myös innovatiivisissa asioissa. Järjestelmän on vielä skarpattava, jotta se pystyy vaadittaviin läpimurtoihin ja huippuinnovaatioihin. Niihen tarvitaan jatkuvasti uusiutuvaa demokratiaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti