torstai 22. syyskuuta 2011

Vietnamin sota tulkittuna tämän päivän näkökulmasta

Mitä voisimme oppia Vietnamin sodasta nyt lähes 40 vuotta sodan päättymisen jälkeen ? Tähän kysymykseen pyrkii vastaamaan Andrew Wiestin toimittama kirja ”Vietnamin sota”, joka nyt pari vuotta julkaiseminsa jälkeen ilmestyy suomennettuna. Vietnamin sota on puhki analysoitu sota ? Vai onko ? Sitä on käsitelty lukemattomissa kirjoissa ja lehtiartikkeleissa ja lukuisissa elokuvissa. Itse koin löytäneeni uudelleen tuon kaikkien aikojen televisioiduimman sodan, kun luin kirjan. Teemaa lähestytään siinä hyvin monilta eri kannoilta kirjoittajien edustaessa eri kansallisuuksia ja hyvin eri asemissa olevia ihmisiä. Toki akateeminen näkemys painottuu.

Vietnamin sota muistetaan joka kerta, kun USA aloittaa tai joutuu uuteen sotaan. Niin myös Irakin sodan yhteydessä. Amerikkalaisille Vietnam on traumaattinen kokemus. Tappio on toki tunnustettu, mutta tappion tunnetta on äärimmäisen vaikea pyyhkiä pois. On esittetty lukemattomia teorioita siitä, miksi sodassa kävi niin kuin kävi.

Andrew Wiestin kirja ”Vietnamin sota” pyrkii antamaan joitakin vastauksia. Parhaimmillaan kirja on silloin, kun mennään itse sodan ”sisään”, taistelukentälle. Wiestin itsensä kirjoittamassa luvussa ”Kentällä” on voimakas sodan tuntu, joka tunkeutuu juuri siihen olohuoneseen, jossa kirjaa lukee. Veri, pöly ja muta tuntuvat ympäröivän lukijaa. Helikopterin siipien läpätys tunkeutuu korviin yhtä elävästi kuin 60-luvulla poikasena tv:stä katsottuna. Mutta kirja antaa enemmän. Kuvaukset ihmisten silpoutumisesta paljastavat sodan raadollisuuden, jota ei voi mitenkään omakohtaisesti sisäistää. ”Kentällä” ei kuitenkaan mässäile väkivallalla. Kerrotaan vain, mitä on kun ihminen herää taistelutilanteen jälkeen hengissä havaitakseen, että hänen neljästä raajastaan on vain yksi jäljellä.

Voimakkaan vaikutuksen tekee myös vietnamilaisen kylän kahden asukkaan kertomus, miltä tuntuu kun ihminen repäistään irti hänelle tutusta kylämiljööstä eikä pelkästään siitä, vaan satojen vuosien kulttuuriperinnöstä. Tähän he olivat pakotettuja, kun Etelä-Vietnamin presidentti Diem kehitti ajatuksen ”strategisista kylistä”, joihin ihmisiä siirrettiin, jotta he olisivat irti kommunismin vaikutuksesta.

On helppo uskoa, että useat kylien asukkaat halusivat pysyä erossa sekä amerikkalaisten tukemasta Etelä-Vietnamin hallituksesta että Pohjois-Vietnamin tukemassta Vietkongista. Usein tuloksena oli henkisesti turhauttava ”kompromissi”, yöllä tukeuduttiin Vietkongiin, päivällä amerikkalaisiin. Toisaalta toisen osapuolen brutaali käytös saattoi ohjata tukea vastapuolelle. Ehkä lopulta ainoa kantava ajatus oli halu pysyä hengissä.

Kirjassa tuodaan useaan otteeseen esille, että amerikkalaisten joukkojen komentaja William Westmoreland ei ollut tilanteen tasalla. Hänen strateginen ajatuksensa perustui laajamittaisiin sotilasoperaatioihin, joka ei saanut hänen lähimpien miestensä kannatusta. Oppositio halusi pienempimuotoista sotilaallista toimintaa, koska vihollinenkin keskittyi sissitoimintaan. Myös sodan keskeisen strategin Robert McNamaran ja sotilaiden välit olivat huonot. Sotilasjohtajien oli vaikea hyväksyä siviilihallinnosta tulevan McNamara oppeja eikä McNamara tehnyt asiaa yhtään helpommaksi ylemmyydentuntoisella käytöksellään. Jos joku haluaa perehtyä puolustusministerin argumentteihin kannattaa katsoa McNamarasta tehty loistava dokumentti ”The Fog of War”.

Presidentti Johnsonin rooli tulee ehkä turhan ohuesti esille. Olisi ollut mielenkiintoista perehtyä tarkemmin tuon ristiriitaisen hahmon ajatuksiin. Kaiken lisäksi ne olisivat olleet välitettävissä lukijoille, koska Johnson nauhoitti käymiään keskusteluja. Niin loistava kuin Johnson olikin sisäpolitiikan kentillä hänen epäonnistumisensa Vietnamissa leimaa edelleen suuriman osan ihmistä käsityksiä hänestä. Juuri näinä päivinä Johnsonin mestarisuoritus ”Suuri yhteiskunta” on todella ajankohtainen seuratessamme demokraattien ja republikaanien jäytävää taistelua vallasta.

Enemmän olisi odottanut myös paneutumista suurvaltastrategioihin. Kirjassa käsitellään parissakin luvussa ansiokkaasti sotilaallisen strategian suuntaviivoja, joukkojen ryhmittymistä sekä Vietkongin/Pohjois-Vietnamin että amerikkalaisten näkökulmasta. Mutta dominoteorian ympärille rakentuva sotilaspoliittinen doktriini olisi ollut syytä käsitellä laajemmin. Myös Tonkinin lahden välikohtaus, jota on myöhempien paljastusten valossa pidetty amerikkalaisten omana provokaationa (vrt. Mainilan laukaukset!) sivuutetaan ohuehkosti. Se kuitenkin ratkaisi sodan eskaloitumisen ja käynnisti Pohjois-Vietnamin pommitukset. Vietnamin sota on monimutkainen yhtälö. McNamara, joka suositteli Kennedylle vähän ennen tämän murhaa amerikkalaisten neuvonantajien vetämistä pois Vietnamista näytti vuoden 1965 alussa haukalta, kun hän painosti Johnsonia jatkamaan Pohjois-Vietnamin pommituksia. Johnson epäröi silloin, mutta antoi lopulta periksi kahden tärkeimmän neuvonantajan (McGeorge Bundy ja McNamara) uhatessa erolla . Mutta lopulta McNamara itse menetti uskonsa sotaan vuonna 1967 Johnsonin pitäessä puolestaan tuolloin vetäytymistä mahdottomana. Kirja ei valitettavasti perehdytä lukijaa näiden kahden miehen kiehtovaan dialogiin, jossa on aitoa ja vastentahtoista lojaalisuutta, mutta myös kohtalokkaita väärinarviointeja.

Kirja pyrkii oikomaan joitakin itsestään selvyyksiä Vietnamin sodasta. Lehdistön ja tiedotusvälineiden vaikutusta sodan lopputulokseen pidetään kirjassa liioiteltuna. Itse asiassa amerikkalaisten enemmistö kääntyi sotaa vastaan jo ennen ratkaisevana pidettyä Tet-hyökkäystä vuoden 1968 alussa. Voitaneen kuitenkin sanoa, että Tet-hyökkäys kiihdytti pyrkimyksiä sodan lopettamiseksi. Lyndon B. Johnsonilta se katkaisi kamelin selän ja johti muutamaa viikkoa myöhemmin katkeraan päätökseen olla lähtemättä presidentinvaalikampanjaan.

Kannattaa myös mainita kirjassa hyvin esille tuotu näkemys, jonka mukaan enemmistö amerikkalaisista suhtautui Vietnamin sotaan kuin toiseen maailmansotaan: samaistuttiin taistelevien joukkojen kanssa yhteiseen pyrkimykseen vihollisen nujertamiseksi. Näin erityisesti vuosina 1965-67. Lehdistö omaksui viranomaisten lausunnot sodankäynnistä kritiikittömästi. Menestystä liioiteltiin ja tappioita vähäteltiin. Vuonna 1967 tulivat esille ensimmäiset vakavat säröt, kun esim. Martin Luther King asettui selkeästi vastustamaan sotaa. Sen jälkeen sodan vastustus lisääntyi asteittain. Meillä Suomessa ja muualla Euroopassa korostuivat sodan vastustajien mielipiteet. Ehkä enemmän olisi voinut kajota nimenomaan ristiriitaan, joka vallitsi ”suuren hiljaisen enemmistön ”, niin kuin Nixon sitä kutsui ja sodan vastustajien välillä.

Kirjan ansioihin voidaan lukea se, että siinä tuodaan esille amerikkalaisten liittolaisten näkemys. Niinpä australialaiset ja uusiseelantilaisetkin saavat oman luvun kirjassa. Näissä kohdissa paljastuu mielenkiintoisella tavalla, että myös liittolaisten käsitykset strategiasta poikkesivat amerikkalaisten näkemyksistä.

Niin, mitä opimme tästä sodasta ? On tärkeää oppia historista, mutta yhtä tärkeää on ”poisoppia”. Päättäjät Yhdysvalloissa olivat sitä ikäpolvea, että he olivat kokeneet Munchenin 1938. Diktaattorille ei saanut antaa periksi. Jos antaa pikkusormen se vie koko käden. Tähän ehkä perustui amerikkalaisten hellimä dominoteoria, joka oli sodan ohjenuorana. Ei saanut antaa periksi kommunisteille yhdelläkään alueella, muutoin se vie kaiken. Mutta unohtuiko, että Vietnamin sota kuitenkin oli ensisijaisesti sisällissota eikä kylmän sodan ideologioiden taistelukenttä ?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti