keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Media kiirastulessa

Yle TV1:n ulkolinjalta tuli 19.10.017 dokumentti ”Totuuden jälkeinen aika” (Post Truth Times), jonka valotti tapahtumia mediamaailmassa viimeisen vuoden ajalta. Dokumentti oli erilainen kuin ajattelin. Oletin siinä käsiteltävän totuuden ja valheen käsitteiden kietoutumista yhteen siten, kun ne ilmenivät esimerkiksi presidentti Trumpin tullessa valtaan.

Tosiasiassa dokumentti käsitteli toimittajan työn muuttumista. Toki se valotti asioita taustanaan valheellisen tiedon esilletulo nimenomaan nykytapahtumien valossa.

Ohjelman avainlause oli varmaankin sinänsä itsestään selvän tuntuinen päätelmä, että tosiasioita ovat ne, jotka ovat verifioitavissa. Dokumentin oletusväittämänä voidaan pitää ohjelmassa vilautettua Trumpin lausumaa, jonka mukaan ”Barack Obama synnytti Isisin”. Jos presidentti Trump olisi ollut rehellinen, hän olisi ottanut esille republikaani George Bush nuoremman ratkaisevan roolin, kun tämä lähetti joukkoja tuhoamaan Irakin kuvitellut joukkotuhoaseet ja syrjäytti Zaddam Husseinin, joka oli omalla kammottavalla tavallaan pitänyt yllä uskontoryhmien kauhun tasapainoa. Bushin politiikalla ei kuitenkaan ollut mitään merkitystä Trumpin retoriikassa, koska hänen ainoa tarkoituksensa oli kertoa, että hänen edeltäjänsä Barack Obama epäonnistui suurin piirtein kaikessa ja hän itse luo oman intuitionsa voimin suurenmoisen Yhdysvallat-nimisen valtion.

Dokumentissa haastatellut asiantuntijat (joista eniten arvostan Noam Chomskya) leimasivat kaikki hallitukset, olivatpa ne Britanniasta, Ranskasta tai USA:sta valehtelijoiksi. Jotenkin hahmotan tällaisen kategorisesti paheksuvan ajattelutavan anglosaksisen maailman päähänpinttymäksi. Ei Skandinavian maissa suin päin nimitetä hallitusta valehtelijaksi. Hallitukselle sentään annetaan mahdollisuus toimia totuuden torvena!

Ihmiset hyväksyvät valheen, kun ovat tietämättömiä totuudesta. Niinpä Donald Trumpin propaganda hyväksytään suurpiirteisesti, onhan hänellä suuren johtajan painoarvoa. Pelottavaa tässä on, että yleissivistyksen puute saa monet uskomaan presidentin propagandaan onpa se miten epäuskottavaa tahansa.

Medialla on syytä itsetutkiskeluun, sillä usein vain huono uutinen on hyvä uutinen. Se, mikä on tervettä, ei ole huomionarvoista. Kiinnostuksen kohteena ovat epäkohdat ja puutteet. Tavanomaisuus ei merkitse mitään, dramatiikkaa rakastetaan. Joistakin dokumentin haastatelluista huomasi, että toimittajuus oli ollut heille kutsumustehtävä, alusta lähtien ainoa ammatti, jota he olivat ajatelleet. Entä puuttuva ”normaali” elämä, olisiko sitä tarvittu perspektiivin luomiseen toimittajan työtä varten?

Dokumentin ehkä merkittävin osa käsitteli toimittajan työn muutosta. Ihanteena pidettiin syvältä luotaavaa mediatyötä riittävillä aikatauluilla. Niihin ei valitettavasti ole enää aikaa eikä resursseja. Paperilehtien kriisi ja kysynnän aleneminen ovat johtaneet toimittajien irtisanomisiin, kiireiseen jutuntekoon ja toimittajan työn laadun heikkenemiseen. Poikkeuksena mainittiin New York Times, joka dokumentin mukaan ankeinakaan aikoina ei ole sanonut irti varsinaista toimittajatyötä tekeviä.

Kiireestä johtuen lehtijuttu tehdään helpoimman kautta eli käytetään valmiita virkakoneiston tai järjestöjen lehdistötiedotteita, jotka jäljennetään lehteen. Töitä on harvenevalle toimittajajoukolle niin paljon, että perehtymiseen ei jää aikaa: ”toimittaja tekee muiden tekemiä juttuja”. Ei jää aikaa sijoittaa uutinen oikeaan yhteiskunnalliseen ja historialliseen yhteyteen.

Toimittajan työtä nähtiin uhkaavan ”tietoviihde”. Myös sosiaalinen media osallistuu tiiviisti tietoviihteen tuottamiseen tarjoten ”kirittäjän apua” varsinaiselle medialle. Viihdyttäminen toimittajatyössä merkitsee Chomskyn mukaan ”ajattelun rajoittamista”. Liian nopea reagointi faktisiin tapahtumiin heikentää jutun tasoa. Ulkonäköseikat – ei sisältö – ratkaisevat taisteltaessa asiakkaiden ja mainostajien huomiosta.

Suurena vaarana nähtiin ”konsensuksen tuottaminen” eli ”samanäänisen” viestinnän tarjoaminen. Tiedon tuottajia on kymmenittäin tai sadoittain, mutta useimmilla on sama ääni. Rutiinitoimittajatyössä sekoittuvat uutiset, lemmikit ja viihde yhdeksi keitokseksi. Tärkeäksi muodostuu huomion saaminen, ei sisältö.

Yhteenvetona dokumentista jäi käteen ensinnäkin toimittajan työn nopea muuttuminen aivan viime vuosina, toiseksi lehtien käyttöönottamien maksumuurien vaikutus eli ne saavat uutisiin haluamansa sisällön, jotka maksavat siitä ja kolmanneksi tiedontarkistamisen merkityksen korostuminen.

Totuuden jälkeisen ajan (mitä se sitten tarkoittaakin) ihmiset pyrkivät leimaamaan median valehtelijaksi. Jokaisella on lupa omaan totuutensa. Postmoderni suhteellisuus värittää totuutta. Yhteinen tosiasiatieto nähdään epäilyttävänä. Samaan aikaan nämä samat ihmiset ovat helppoja uhreja propagandistille.

tiistai 21. marraskuuta 2017

Populismi liberaalin demokratian haastajana

Professori Jan-Werner Müller (synt. 1970) on kirjoittanut tiiviin teoksen populismista nimellä ”Mitä on populismi?”, 2017 (alkuperäinen teos: What is populism? ). Teoksen on kustantanut Eurooppalaisen filosofian seura ry. Sujuvasta suomennoksesta on vastannut Tapani Kilpeläinen.

Keskityn tässä kirja-arviossa referoimaan teoksen lopussa olevaa johtopäätösosiota, ”Seitsemän teesiä populismista”. Samalla peilaan omia näkemyksiäni kirjan teesejä vasten.

Eniten henkilökohtaisesti kiinnosti teesi nro seitsemän, jossa Müller pohtii liberaalin demokratian ja populismin suhdetta. Oleellinen Müllerin johtopäätös on, että populismi ei korjaa liberaalia demokratiaa siinä mielessä, että se toisi politiikan lähemmäs kansaa, mutta hyödyllinen se voi olla, jos se tuo esille, että osaa kansasta (sen intressiä, sen identiteettiä) ei edusteta lainkaan. Mutta yhtä oleellista on, ettei edellä esitetty oikeuta populisteja esiintymään kansan ainoina edustajina, tai että heidän kannattajansa olisivat ”todellista” kansaa. Sitten tulee oleellinen lause: ”Populismin pitäisi … pakottaa liberaalin demokratian puolustajat pohtimaan tarkemmin, millaisia (edustuksen) nykyiset epäonnistumiset voisiva olla”. Tämä velvoittaisi liberaalin demokratian kannattajat pohtimaan syvällisemmin poliittiseen yhteisöön kuulumisen kriteerejä. Miksi siis liberaalin demokratian tärkeinä pitämät arvot tulisi säilyttää arvokkaina myös jatkossa?

Tarkastelen tässä ensisijaisesti suomalaisia populisteja, joiksi lasken perussuomalaiset ja heitä lähellä olevat tahot. Sovellan Müllerin teesejä suomalaiseen populismipohjaan. Paradoksaalisesti suomalainen demokratia on – siltä ainakin näyttää juuri nyt – sulauttamassa populistit perinteisten puolueiden sisälle. Ei kuitenkaan ole kulunut pitkääkään aikaa, kun liberaalin demokratian edustuksen aukkopaikkoja oli runsaasti. Ensikipinöitä populismille olivat EU-vastaisuus (esim. rahan ”syytäminen” Kreikalle, yleinen EU-vastaisuus (”missä EU, siellä ongelma”) ja pakolaisongelman räjähtäminen käsiin. Näiden takana nähtiin olevan epämääräisen eliitin, joka ei tunnistanut kansan kipupisteitä. Tähän yhdistettiin vanhojen puolueiden kyvyttömyys hoitaa kansalaisten asioita (osin sen takia, että aika meni maailmoja syleilevien ongelmien hoitamiseen). Vastustuksen kohteena olivat myös liberalismi yleensä ja sukupuolivähemmistöt erikseen sekä vihervasemmiston ”Suomen kansalle” vieraat arvot. Olen myös esittänyt, että ketju sivistysyhteiskunta – liberaali demokratia - yhteiskunnan eliitti on populistien toimesta kytketty yhteen epäilyttäväksi kokonaisuudeksi. Kautta rantain on lähestytty amerikkalaista ”minusta tuntuu” -totuutta. Se määritti totuuden henkilökohtaisesti koetuksi, ei universaaliksi. ”Yleinen totuus” oli jotain epäilyttävää tuputtamista.

Kuten sanottu populismin viehätys näyttää juuri nyt horjuvan, sillä gallupien mukaan palaaminen vanhoihin puolueisiin näyttää olevan käynnissä. Tämä johtunee isojen kysymysten (EU, pakolaiset) väljähtymisestä ja kyllästymisestä populistien lupausten täyttymättä jäämiseen sekä populistien hajoamiseen toisaalta osaksi establishmenttia ja toisaalta osaksi populistista protestia. Populismin on totuttu edustavan yksinkertaisia ratkaisuja, nyt tilanne ei enää ole sellainen.

Müller esittää kirjansa johtopäätösten kohdissa 1-6, että populistien kanssa tulee käydä poliittista keskustelua. Tässä eri valtioiden poliittiset ryhmät poikkeavat toisistaan. Monissa maissa keskusteluyhteys vanhojen puolueiden ja populistien välillä on olematon tai heikko. Suomessa populistit pääsivät jopa hallitukseen. Seuranneet monipolviset vaiheet osoittivat, että hallitusvastuu suurelta osin haurastutti populistien alun perin saavuttamia hyviä asemia.

Populisteilla on Müllerin mukaan taipumus omaksua vanhan establishmentin tapoja ennen pitkää: valta tekee kaikista pääpiirteissään samanlaisia. Ei siis ole ”parempaa valtaa”, johon on hankittu valtuutus ”paremmalta kansalta” tai vanhojen puolueiden turhautuneilta kannattajilta. Pahimmillaan populistit rupeavat sortamaan kansalaisyhteiskuntaa omiin ehdottomiin päämääriin päästäkseen. Suomessa epämääräinen tai vastenmielinen käytös on jäänyt yksilöiden toilailuiksi. Populistit eivät puolueena ole pystyneet saavuttamaan sellaista asemaa, että edes teoreettisesti olisi ollut vaara sortaa liberaalia demokratiaa.

Populistit vaativat kansanäänestyksiä, mutta eivät sen takia, että saataisiin selville kansan todellinen tahto vaan saadakseen omalle agendalleen oikeutuksen. Populismi ei Müllerin mukaan ”johda poliittisen osallistumisen lisääntymiseen”. Voidaan todeta, ettei suomalainen populismi ole erityisen hanakasti hakenut ratkaisuja kansanäänestyksistä.

Müller puhuu ”hiljaisesta enemmistöstä” tai ”todellisesta kansasta” populistien välineenä ajaa omaa agendaansa eteenpäin. Populistit pystyvät aina asettamaan ”todellisen kansan mielipiteen” virallisia faktoja vastaan. Müllerin sanoin ”populistin poliittinen kanta tehdään immuuniksi empiiriselle kumoamiselle”.

Tämä lienee hyvin yleinen – ja Suomessakin nähty – tapa ajaa omaa agendaa eteenpäin. Populisteilla on usein ”toisenlainen totuus”, jonka varjolla oma asia pärjää vastaväitteille.

Müllerin mukaan populistit oppositiossa ”korostavat …. että eliitit ovat moraalittomia, kun taas kansa on moraalinen”, eikä ”voi erehtyä”. Eliittien taakse linnoittautuvat menettävät arvostuksensa eivätkä kuulu ”oikeaan” kansaan. Tuttua puhetta Suomessakin, joskin näin kärjistetysti ilmaistuna vierasta suomalaiselle poliittiselle kulttuurille.

Müllerin mielestä populismi on ”edustuksellisen politiikan alituinen varjo”. Aina on mahdollista, että – olipa kysymys populismista tai ei – jokin taho esittäytyy kansan äänenä. Populismia ei ole diktatuureissa (jos sitten diktaattori ei itse edusta populismia), vaan se on Müllerin mielestä edustuksellisen demokratian ilmiö. Populistit sinänsä eivät vastusta edustuksellisuutta, mutta korostavat, että vain he ovat kansan oikeutettuja edustajia.

Jälleen oikean suuntainen ajatus, mutta vierasta jyrkkyydessään suomalaisessa järjestelmässä.

::::::::::::::::::

Ovatko Jan-Werner Müllerin seitsemän teesiä kattava esitys populismista?

Ainakin voidaan sanoa, että Müllerin tiivis esitys populismin olemuksesta on huomionarvoinen näkökulma jatkuvasti ajankohtaiseen ilmiöön. Lisäisin hänen teeseihinsä ainakin populismin usein johtajavaltaisen luonteen, joka on ominaista myös suomalaiselle populismille. Johtajille on ominaista usein karismaattisuus, jolla he peittoavat kilpailijansa.

Müller ei myöskään seitsemässä teesissään tuo suoraan esille populismin luonteeseen kuuluvaa pyrkimystä asioiden äärimmilleen yksinkertaistamiseen: populistilla on aina selkeä ratkaisu asioihin, joita perinteiset poliittiset puolueet eivät väitteen mukaan osaa ratkaista.

Populismin menestymisen kynnyskysymys on, miten onnistuneesti se osaa hyödyntää hallitus-oppositio -akselilla toimimista. Pitkälle viedyssä rutinoidussa demokratiassa populististen puolueiden menestymisen mahdollisuudet pidemmällä aikaperspektiivillä ovat rajalliset. Järjestelmällä - ainakin suomalaisten esimerkkien mukaan – on taipumusta syödä populistien kannatusta, joskin sitkeä populistinen perinne voi synnyttää populismin toisen tai kolmannen sukupolven.

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Sivistystahto on eliitin projekti?

Risto Volanen kirjoitti taannoin blogissaan, että eniten nykyaikaisen Suomen syntyyn vaikuttivat snellmanilaiset (eurooppalaisista suuntauksista tulleet) sivistysaatteet. Snellmanin sanoin pieni kansa elää sivistyksestä ja tosiasioista. Joskus tuntuu siltä, että molemmat ovat haurastuneet nykypäivää lähestyttäessä.

Volasen mielestä kysymys ei ole satunnaisesta sivistyksen hapertumisesta vaan monista henkisistä, taloudellisista ja poliittisista haasteista, jotka olemme kohdanneet: ”…. kerran saavutettu modernin ja valistuksen aika on tullut pysyäkseen. Kuitenkin valistus ja sivistys vaativat jokaiselta sukupolvelta uudelleen omaksi käsittämistä ja kohottamista. Jos sitä ei tapahdu, seurauksena on taantuminen”.

Juuri nyt on tunne, että pitkä hyvinvointiyhteiskunnan luomiseen liittyneen sivistymisen vaiheen jälkeen on seurannut takaisku. Tai ainakin nyt huojuen ja horjuen etsitään uuden sukupolven omaa sivistysaatetta. Enkä tässä tarkoita pelkästään digitalisaatiota, automaatiota ja robotiikkaa.

Me olemme tottuneet siihen, että seuraava sukupolvi on aina enemmän koulutettu kuin edeltävä. Välillä on tapahtunut todellisia hyppäyksiä, kuten ryntäys oppikouluihin 1960-luvun vaihteessa (kuuluin itse tähän joukkoon) ja toisessa vaiheessa ryntäys yliopistoihin 1970-luvun vaiheessa (kuuluin itse tähän joukkoon). Kysymyshän oli tietenkin paljolti samoista ihmisistä. Muistan kuinka professorimme siunaili tason putoamista, kun opiskelijamäärän lisäys kerralla oli niin suuri. Hyväksi koin, että ns. ylioppilaselämä eli kukoistusaikaa samoin kuin poliittinen herääminen.

Yhdysvalloissa tämä koulutusekspansion hiipuminen alkoi jo kauan sitten, mutta on nyt leviämässä myös Suomeen. Tähän on monta syytä. Syntyvyys on pienentynyt ja korkeakoulua edellyttävistä työpaikoista on aiempaa kovempi kilpailu. Kysyntää on ammattimiehille ja palveluelinkeinojen pienipalkkaisille työntekijöille.

Mutta miten tähän vaiheeseen on tultu?

Snellmanilainen sivistysvaltio oli mielestäni juuriltaan eliitin ohjelmajulistus, josta se sitten levisi koko kansan liikkeeksi. Kansalaiset ovat omaehtoisesti halunneet sivistyä ja valtiovalta on vastannut haasteeseen.

Suomalaiset ovat myös kiitollisia verorahoilla saaduista palveluista ml. koulutuspalveluista. Verohallinnon tutkimuksen mukaan 79 prosenttia kansalaisista maksaa mieluusti veronsa. Se lienee kansainvälisestikin ehdoton huippulukema. Ei ihme, että tunnettu amerikkalaistutkimus nimesi Suomen ehyimmäksi valtioksi lähes 200 maan joukosta – ja vieläpä ylivoimaiseen tapaan.

Kaiken saadun hyvän jälkeen tuntuu kuitenkin siltä, että jossakin vaiheessa sivistyksessä on saavutettu kyllästymispiste, joskin tätä on vaikeaa osoittaa mitattavin suurein. Aihetodisteita voidaan käyttää, mutta mittarit puuttuvat. Yritän kuitenkin arvailla, mistä kehitys voisi johtua.

Osa kansalaisista kokee sivistyksen painostuksenomaisesti eliitin ohjelmana. Herääminen eliitinvastaisuuteen on tuonut sivutuotteena tullessaan epäilyn sivistystä kohtaan. Kysymys ei ole mistään kapinasta vaan pikemminkin välinpitämättömyydestä. Oleellista tässä on sivistyksen polarisoitumisilmiö. Juuri päättyneillä kirjamessuilla opetusalan ammattilaiset todistivat, että osa koulupojista ja -tytöistä lukee intohimoisesti kirjallisuutta. Mutta on niitäkin, jotka eivät harrasta lukemista ja heitä on paljon. Populismi saa käyttövoimansa välinpitämättömyydestä sivistysajatusta kohtaan. Sivistystä on tavalla tai toisella alettu pitää eliitin viekoittelevana sivistysprojektina.

Sivistysvastaisuus saa eri erilaisia ilmenemismuotoja, kuten haukkumanimi kulttuurimarxilaisuus osoittaa. Tähän käsitteeseen on sisäänrakenettu ajatus, että asianomaiset pitävät itseään parempina ihmisinä. Tämä eliitti tulkitaan irralliseksi vihervasemmistolaiseksi ryhmäksi. Jotta kontrasti kasvaisi suureksi nähdään vastapuolella olevat äijäkulttuurin edustajiksi, joita sivistyneistö ja suvaitsevaisto yrittää huonolla menestyksellä johtaa harhaan.

Pahimmillaan eliitti ja sen takana oleva valtiovalta leimataan epäilyttäviksi tai peräti vastenmieliseksi.

Snellmanilainen sivistysprojekti on saanut taakakseen monia rasitteita. Yhtymäkohdat liberaalidemokratiaan ovat selvät, niinpä se saa monen mielestä mennä pesuveden mukana. Kansakuntaa pitää johtaa edestä ei takaa isojen kansanjoukkojen selän takaa. Toisaalta kirjamessujen 84 000 kävijää kolmessa päivässä on rohkaiseva viesti. Huolestunut pitäisi olla ehkä siitä, että käsittääkseni messut suuruudestaan huolimatta ovat valikoidun joukon tapahtuma.

Jos oikein ymmärsin, niin Risto Volanen Helsingin kirjamessuilla korosti, kuinka sivistystahto on voimakkaampi kuin autoritäärinen vallanpito. Todisteeksi voisi esittää Suomen, joka selvisi 1800-luvulla lujalla sivistystahdolla Venäjän imperiumin takapajuisesta painostuksesta.

Itse asiassa Itä-Euroopan autoritäärisesti johdetut valtiot yrittävät juuri tällä menettelyllä päästä eteenpäin. Länsimaisia oikeusvaltioperiaatteita ei kunnioiteta, mutta koulutus tajutaan kansakunnan voimavaraksi. Periaatteessa näinkin voi - Suomen esimerkin viitoittamana - kehittyä, mutta epäilen, että sivistystahto lopulta murtaa autoritaarisuuden.

Juuri nyt näyttää siltä, että Suomessa populistinen vyörytys (ja populistinen äijäkulttuuri) on kärsimässä tappion ja edellä esitetty pohdinta sivistyksen asemasta on liian pessimistinen. Pidemmälle vietyihin johtopäätöksiin ei tosin ole aihetta.

perjantai 17. marraskuuta 2017

Niinistön-Tuomiojan ulkopoliittinen linja

Pieni selityksenpoikanen lienee tarpeen heti aluksi. Tarkoitus on luoda eräänlainen sormiharjoitus ulkopolitiikan pitkästä linjasta. Pääpaino on 2000-luvun tapahtumissa, mutta taustatiedoilla on suuri merkitys, siksi kertaan historiaa. Näkemys on puhtaasti omani, enkä kaihda oikoa tiettyjä historian jatkumon kohtia. Teen tämän puhtaasti sen takia, että oleellinen – oman näkemykseni mukaan – erottuisi valtavasta tapahtumien mylläkästä. Niinistön-Tuomiojan linja ei ole kiveen hakattu linja, vaan pikemminkin keino ymmärtää nykyistä ulkopoliittista (ja osin turvallisuuspoliittista) tilannetta.

Toisen maailmansodan jälkeen on tullut tavaksi nimetä Suomen ulkopoliittinen linja nojautuen joihinkin johtohenkilöihimme. Heti maailmansodan jälkeen puhuttiin Paasikiven linjasta. Linjan sisältönä oli pitää soveltuvin osin etäisyyttä Neuvostoliittoon kuitenkin myötäillen sietokyvyn rajoissa Neuvostoliiton ”legitiimejä” intressejä. YYA-sopimus oli Paasikiven kannalta rajoite Suomen itsenäisyydelle, johon oli kuitenkin sopeuduttava. Siihen oli suostuminen varsinkin, kun Stalininkin mielestä kysymys oli ”Paasikiven diktaatista”. YYA-sopimus muodosti yhden pitävän laidan Suomen liikkumatilassa kylmän sodan aikana.

Neuvostoliitto oli tyytyväinen toisen maailmansodan saavutuksiin eikä asettanut kyseenalaiseksi Suomen päättäväisyyttä pysyä itsenäisenä kansakuntana. Kremlissä Stalinilla oli tapana läheistensä läsnä ollessa – yön hetkinä - pyöräyttää karttapalloa ja evästää kuulijoita lausahduksella ”katsotaanpa, mitä olemme saavuttaneet”. Ja se, mitä oli saavutettu raudalla ja verellä, ei ollut ihan vähän.

Tärkeää Stalinille ja hänen seuraajilleen oli, että Suomessa oli presidenttinä Neuvostoliiton luottomies, jonka varaan saattoi laskea. Hallituksen piti olla sellainen, että se piti voimassa YYA-sopimuksen pykälät ilman poikittaista sanaa. Paasikivi toimi niiden rajojen puitteissa, jotka katsoi itsellään olevan, joskin piti akuuttia tilannetta joskus ”hirmuisena”. Hän sälytti itsellään viimekätisen periksi antamisen päätöksen eikä suostunut suomettumisen nimellä tunnettuun moraalittomuuteen.

Urho Kekkosen valmistautuessa suureen tehtäväänsä Johannes Virolainen keksi yhdistää Paasikiven linjaan tulevan presidentin nimen: syntyi Paasikiven-Kekkosen linja. Itse asiassa tuo linja on huonosti perusteltavissa: tosiasiassa oli Paasikiven linja ja oli Kekkosen linja. Kekkonen oli aktiivinen toimissaan, Paasikivi passiivinen. Kekkonen pyrki omalla toimeliaisuudellaan luomaan uutta linjaa. Hän kytki ulko- ja sisäpoliittisen toimintansa pitkälti Neuvostoliiton tukeen osin kilpailijat peitotakseen ja osin sen takia, että Neuvostoliitolla oli halu vaikuttaa Kekkosen kautta varsinkin hallituspolitiikkaan.

Kekkonen käytti useissa tilanteissa Neuvostoliittoa hyväkseen ajaakseen omaa ja kannattajiensa valtapoliittista etua. Kekkonen tuli näillä teoillaan käynnistäneeksi suomettumisen, jonka ytimessä on Neuvostoliiton mahdin käyttö toisia suomalaisia vastaan. Uusissa arkistolöydöissä, jotka juuri on julkaistu, tämä käy tavattoman selvästi ilmi. Se, mitä on epäily ilman todisteita, on nyt vahvistettu monilta osin oikeaksi.

Kekkonen pyrki luomaan liikkumatilaa lännessä hyväksymällä Neuvostoliiton puuttumisen Suomen sisäisiin asioihin. Tässä työssään hän noudatti opportunistista politiikkaa, jossa tarkoitus pyhitti keinot. Paineen kaupallisten suhteiden järjestämiseen lännen kanssa loi suomalainen teollisuus, joka tarvitsi läntisiä markkinoita.

Monet ovat sitä mieltä, että Kekkonen onnistui, koska Suomi säilyi itsenäisenä. Mutta oliko Suomen itsenäisyys vaarassa? Tämä lienee liioittelua, Suomen itsenäisyys ei ollut kylmän sodan aikana vaakalaudalla, vaikka sellainen kuva haluttiin joillakin tahoilla luoda. Kekkonen yhdessä apuriensa kanssa loi ajattelun, jonka mukaan ulkopolitiikka oli rakettitiedettä, jota vain harva ymmärsi. Tämä johti autoritääriseen johtamiseen: oli pyhäinhäväistys, jos joku muu puuttui ulkopolitiikkaan.

Max Jakobsonin mukaan viimeistään 1970-luvulla leijonankesyttäjä Kekkoselta loppuivat leijonat kesken (so. ulkopoliittiset vastustajat). Yhdeksänkymmentä prosenttia kansasta kannatti YYA-sopimuksen rajaamaa puolueetonta ulkopolitiikkaa - tämän kirjoittaja muiden mukana.

Kekkosen jälkeen syntyi tilanne, jossa monet halusivat palauttaa Paasikiven linjan voimaan. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjä ei painostanut Suomea 1970-luvun malliin. Suuri enemmistö johtavia poliitikkoja sitoutui Paasikiven linjaan, vaikka Neuvostoliittoa ei enää ollutkaan. Ei heittäydytty kansakuntana lännettymisen ”syleilyyn”, vaikka toisaalta monet olisivat niin halunneet.

Katsottiin, että EU turvallisuuspoliittisine tavoitteineen oli riittävä tae Suomenkin olemassa ololle. Tilanne säilyi pitkään (1990-luvun alusta 2010-luvulle) karkeasti ennallaan. Monet ovat nähneet, että muutos tapahtui 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, kun Venäjä kävi sotaa Georgiassa ja Putinin suulla ilmaistiin, että Neuvostoliito ei halua olla toisen luokan suurvalta, vaan pyrkii kylmän sodan aikaiseen ykköskategoriaan takaisin yhdessä Yhdysvaltain (ja myöhemmin Kiinan) kanssa.

Venäjä on määrätietoisesti kasvattanut poliittista painoarvoaan varsinkin 2010-luvun kuluessa. Itä-Ukrainan sota ja Krimin miehitys ovat olleet osoituksena tästä. Uudessa tilanteessa Suomi on joutunut irtautumaan vanhoista ulkopoliittisista opeista ja hakemaan uusia.

Suomen ulko- turvallisuuspolitiikkaa on määrittänyt vahva lännettyminen 2010-luvulla. On hakeuduttu Nato-kumppanuuksiin ja harjoitettu turvallisuuspolitiikassa aiempaa huomattavasti aggressiivisempaa linjaa, joka näkyy mm. kansainvälisten sotaharjoitusten tiheässä järjestämisessä. Samaan aikaan varsinkin presidentti Niinistö on hakenut tietynlaista keskitien linjaa niiden vaihtoehtojen joukosta, jotka ovat olleet realistisesti käytettävissä. Tähän kuuluu luottamus EU:n (Maastrichtin sopimus, Lissabonin sopimus) kykyyn tarjota joskus uskottava puolustus.

Voidaanko linjaa sanoa Niinistön linjaksi neljine pilareineen (uskottava puolustuskyky, läntiset kumppanuudet, hyvät suhteet Venäjään, YK + kansainväliset järjestöt)? Voidaan kyllä, mutta itse näen linjassa myös muita aspekteja. Määrittäisin uuden linjan Niinistön-Tuomiojan linjaksi. Herrojen ajatukset poikkeavat juuri sen verran toisistaan, että ne täydentävät toisiaan. Kun Suomen kansa on omaksunut gallupeissa ylivoimaisen enemmistön turvin liittoutumattoman linjan, on Tuomiojan tuoma asiantuntijanäkemys ollut demokratisoimassa kokonaislinjaa.

Niinistö johtaa ulkopolitiikkaa suvereenisti, mutta Tuomioja tuo siihen sävyn, joka Niinistön pitää ottaa huomioon. En tiedä, mitkä ovat herrojen välit, mutta otaksun, että he käyvät aktiivista keskustelua Suomen linjasta.

Niinistö on silmiinpistävän selkeästi ottanut huomioon Venäjän – paasikiviläisittäin sanottuna – ”legitiimit” intressit eikä ole sortunut läpeensä lännettyneeseen politiikkaan. Ei hän ole myöskään sortunut suomettumiseen vaikka herkimmät häntä – väärin perustein – siitä syyttävätkin. Niinistön linja - Tuomiojan vahvasti tukiessa – perustuu vanhaan historian totuuteen, että Venäjä ei katoa mihinkään. Se on ankkuroitunut suurvallaksi, vaikka ajoittain onkin ajautunut sekasorron kausiin.

Tuomiojan panos linjassa on johdettavissa hänen kokonaisajatuksestaan geopoliittisessa näkymässä. Suomi ei voi ankkuroitua länteen niin perusteellisesti kuin jotkut haluaisivat. Suomi ei esimerkiksi tarvitse sotilaallista liittoutumista sen takia, että voisi tulla luetuksi läntiseen kulttuuripiiriin. Se kuuluu siihen monilla muilla perusteilla joka tapauksessa.

Ratkaisevaa tulevaisuuden arvion kannalta on sillä, mikä painoarvo Venäjän aggressiivisuudelle annetaan ja mikä painoarvo annetaan Suomen etenevälle lännettymiselle – myös sotilaallisessa mielessä. Tuomioja pyrkii selvästi toppuuttelemaan länteen sitoutumista ja Niinistö pyrkii liikkumaan eri tahojen välimaastossa, kuitenkin – tulkintani mukaan - ollen lähempänä Tuomiojaa kuin suomalaista poliittista, taloudellista ja sotilaallista eliittiä.

Niinistö hillitsee pinnan alla olevia aggressiivisia liittoutumiseen pyrkiviä voimia ja näkee paremmin kuin kukaan toinen – ehkä Tuomiojaa lukuun ottamatta - että irtautuminen liittoutumattomuudesta rikkoo Suomen kansan yhtenäisyyttä ennalta arvaamattomalla tavalla. Niinistö ei aivan oikein kytke Krimiä ja Ukrainaa sillä tavoin Suomen tai Baltian kohtaloihin kuin monet muut lähes hysteerisesti tekevät.

Presidentin yhteys Vladimir Putiniin on terveellä pohjalla. Saman aikaan Niinistö on hakeutunut länsijohtajien puheille määrätietoisella tavalla. Vallitsee Suomen etujen tasapaino.

Kokonaisuutena Niinistön-Tuomiojan linja on varmistanut Suomen tasapainoisen etenemisen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Suunnan pitäisi olla eräiden tahojen mielestä selvästi enemmän kuin painopistemäisesti lännessä. Paine näyttää olevan kova. On paljolti Niinistön ja Tuomiojan varassa, että eri vaikuttimien tasapaino säilyy jatkossa.

Tärkeimmäksi Niinistön-Tuomiojan linjan prinsiipiksi nostan – suurvaltaetujen ristipaineessa – halun säilyttää Suomen liikkumavara mahdollisimman suurena. Tähän ei kuulu kekkoslainen riippuvuus idästä, jotta saataisiin liikkumavaraa lännessä (tai päinvastoin) vaan itsenäisen Suomen etujen mukainen moniulotteinen asema. Jonglöörillä on pallot ilmassa, mutta niitä on juuri sen verran, että tilanne hallitaan.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Tyhmä demokratia, viisas demokratia

Luin Paul Krugmanin arvion Trumpin verouudistuksesta (Kolumni: 9.11.2017: ”Trump and Ryan Versus the Little People”). Minulle jää käsitys, että verojärjestelmään sisältyy iso määrä huijausta. Hyvin trumpmaista.

Suurin huijaus tapahtuu, kun verouudistus tehdään velaksi. Sen hinta valtiolle (so. veronmaksajille) on 1700 miljardia dollaria (lähde: Kongressin budjettitoimisto) lisää velkaa kansakunnan velkataakkaan seuraavan vuosikymmen aikana. Presidentin taustapuolueelle, republikaaneille tämä on varsinainen takinkääntö: he ovat vastustaneet viimeiseen saakka velkaantumista, kun demokraatit ovat olleet vallassa, nyt he lisäävät velkaa ollessaan itse vallassa. Tapahtunee monta kerta aiemmin toteutunut ilmiö: demokraatit valtaan päästyään joutuvat lyhentämään republikaanien tekemiä velkoja.

Verouudistuksessa on muitakin viheliäisiä piirteitä. Trumpin yritys nimetä verouudistus ”cut, cut, cut” -laiksi ei sentään mennyt läpi, mutta sisältö on täynnä ristiriitaisuuksia. Sen päävaikutus on, että se lisää verorasitusta tuloasteikon alapäähän ja keventää rikkaiden verotusta. Myös keskituloiset ovat ajan mittaan maksajia. Uudistus suosii omaisuuserien haltijoita, erityisesti perittyä varallisuutta.

Verouudistuksen vaikutus 59 000 dollaria tienaavalle kaksilapsiselle perheelle on aluksi todellakin verotusta keventävä, mutta myöhemmin kiristävä. Kymmenen vuoden kuluessa se lisää verorasitusta verrattuna siihen, että nykyinen järjestelmä olisi voimassa. Jopa 400 000 dollaria vuodessa ansaitsevalle uudistus lopulta merkitsee menetyksiä, koska verovähennyksiä pienennetään.

Tax Policy Center arvioi, että yli neljännestä väestöstä kohtaa verojen kiristyminen, ei keveneminen. Uudistus kannustaa myös siirtämään palkkatuloa pääomatuloksi. Myös sosiaaliturvan heikkeneminen on yksi verouudistuksen seuraamuksista.

Näitä asioita käsitellessäni mielen valtaa tuo omituinen tunne: miksi ihmiset äänestävät omaa etuaan vastaan? Eivät vanhat teollisuustyöntekijät ole saaneet lupausten mukaisia työpaikkojaan takaisin. Eivätkä tule saamaankaan. Voiko siis demokraatteihin kohdistuva inho olla suurempi kuin se, että joutuu huijatuksi republikaanien katteettomilla lupauksilla.

Tullaan jälleen miltei houremaiseen tilanteeseen, kun kansalaiset lähtevät mukaan huijaukseen luvattujen täkyjen houkuttelemina. Onko meidän alistuttava jälleen siihen, että vaihtoehtoisia totuuksia tarjoava presidentti sumuttaa niin suuren osan kansaa, että järkeviä päätöksiä ei saada aikaiseksi?

Krugman toteaa yhteenvetona, että republikaanit tapansa mukaan ensin ”valehtelevat häpeämättömästi” siitä, mitkä ovat verolakien vaikutukset ja toiseksi ”yrittävät harhauttaa työväenluokkaan kuuluvia äänestäjiä lietsomalla rotujen välistä vihaa”.

Saska Saarikoski kirjoittaa tuoreessa Hesarin kolumnissaan ”Parempi olla sopivasti tyhmä kuin liian fiksu” 12.11.2017 demokraattisen puolueen ongelmasta, kun se tarjoaa kansakunnan johtoon liian fiksuja ihmisiä.

Voisin jatkaa tästä. Ronald Reagania ei hänen kannattajiensa mielestä saisi arvostella, mutta presidentti, jonka päätösten (veroalennukset, sotilasmenojen lisäys) seurauksena valtionvelka lisääntyi 260 prosenttia – samalla, kun hän väitti, että veroalennusten positiiviset vaikutukset kuittaavat velat – täytyy olla joko huijari, hyvä myyntimies tai molempia.

Saarikoski viittaa yhden älykköpresidenttiehdokkaan Adlai Stevensonin paljastavaan sitaattiin 1950-luvulta, kun hän totesi eräälle äänestäjälleen, että fiksujen hänelle antamien äänien määrä ei tulevissa vaaleissa riitä; hän tarvitse enemmistön! Olemme mieltäneet, että eteenpäin pyrkivät osaajat määrittävät kansakunnan suunnan, mutta entä, jos suunnan määräävätkin enemmän tai vähemmän taitavan manipuloijan vietävissä olevat ihmiset. Supliikki pyörryttää ihmiset. Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että Yhdysvaltain demokraatit tarvitsisivat kansanmiehen ehdokkaakseen, jottei syntyisi (lue: synnytettäisi) vihamielistä paheksuntaa, joka koitui Hillary Clintonin kohtaloksi. Republikaanit osasivat käyttää todellista tai kuviteltua demokraateista heijastuvaa ylemmyydentunnetta vastapuolen ehdokasta vastaan.

Tämä on aika vinoa ajattelua. Pitäisikö siis pyrkiä "junttimaisempaan” presidentin tasoon vai mieluummin nostaa kansalaisten sivistyksen tasoa. Itse olen näissä blogikirjoituksissani ollut jälkimmäisen kannalla, mutta myönnän auliisti, että se on pidempi ja vaikeampi tie. Entä pitäisikö tarjota tilalle autoritaarista tai peräti diktatorista järjestelmää? Pohdinta johtaa inhottaviin päätelmiin. Nürnbergissä tuomittujen natsijohtajien älykkyyttä tutkittiin ja todettiin jotain poikkeusta lukuun ottamatta, että he olivat älykkäitä yksilöitä. Äly ei estä moraalittomuutta tai julmien tekojen tekemistä – pikemminkin äly organisoi väkivallan etevämmin.

Skandinavian maiden toimiva demokratia on kuitenkin esimerkki siitä, että ratkaisu demokratian ongelmaan on olemassa. Kypsä demokratia tarvitsee viisaita ihmisiä päättäjikseen ja toimivan kanasanvallan takaa kansalaisten hyvä yleissivistyksen taso. Vähintään on pystyttävä sietämään poliittista vastustajaa.

Liberaalissa demokratiassa (joksi Yhdysvallatkin on toistaiseksi laskettava) järjestelmä korjaa itse itseänsä, jos presidentti tai joku muu vallan instituutio yrittää horjuttaa tasapainoa. Älyttömyydet torjuva viisas vastavoima on olemassa. Diktatuurissa se ei onnistu, koska oppositio on tukahdutettu.

maanantai 13. marraskuuta 2017

”Sodan ja rauhan miehet” koettuna tämän päivän näkökulmasta

Yksi Suomen TV-historian mielenkiintoisimmista töistä on vuonna 1978 valmistunut ”Sodan ja rauhan miehet”, joka on nyt nähtävissä Ylen Areenassa. Se kertoo 1930-luvun, talvisodan ja jatkosotaan valmistautumisen hermostuneen jännittyneistä hetkistä arkistolähteisiin perustuen. Seurasin aikanaan 10-osaista näyteltyä dokumenttia herpaantumattomalla mielenkiinnolla ja niin seurasi moni muukin. Katsoin nyt kaikki jaksot uudelleen.

Sarja on uusi monelle 50. ikävuottaan lähestyvälle, joten on aika palauttaa mieliin sarjan herättämät muistot. Sarja on ennen kaikkea Matti Tapion urotyö, ”yhden miehen sota”, kuten on sanottu. Hän aloitti historiadokumentin suunnittelun jo 1970-luvun alussa. Päälähteinä hän käytti Paasikiven ja Tannerin muistelmia. Tapio sekä ohjasi että käsikirjoitti sarjan. Hän menehtyi sarjan ensimmäisen osan esittämisen jälkeen joulukuussa 1978.

Sarja oli aikanaan jopa hiukan arkaluontoinen. Naapurin suurlähettiläs Vladimir Stepanov ärtyi näkemästään ja suomalaistenkin mielipiteet jakautuivat sarjan sisällön osalta. Tyypillisiä ensi huokauksia olivat kuitenkin ”dramaattinen”, ”kuohuva”.

Alunperinkin huomiota herättivät eri tehtäviin valitut näyttelijät eikä käsitys uudelleen katsomalla nyt 40 vuoden jälkeen ole muuttunut. Maskeeraus on onnistunut sillä näyttelijöihin on saatu esikuviensa näköä. Se on tärkeää oikean tyyppisten mielikuvien herättämiseksi. Yhtä tärkeää on, että näyttelijöiksi on valittu sen ajan huippukaartia. Monien työ oli ikimuistettava.

Ketkä olivat sitten nuo näyttelijät, jotka valittiin mukaan. Tässä luettelen vain kaikkein mieleenpainuvimmat roolisuoritukset: Keijo Komppa (Paasikivi), Risto Mäkelä (Molotov), Mikko Niskanen (Stalin), Leif Wager (Ryti), Rolf Labbart (Mannerheim).

Selkeäsanaisina asiantuntijoina käytettiin mm. Osmo Jussilaa, Keijo Korhosta, Helge Seppälää, L.A. Puntilaa.

Sodan ja rauhan miehet ei ole vanhentunut tänäkään päivänä. Itse mietin, että tällainen järkäle on kuin muistomerkki, jonka ohi historia kulkee kohdellen muistomerkkiä kaltoin tai hellävaroen. Historiahan nähdään aina siitä näkökulmasta, jota eletään. Sodan ja rauhan miehet oli ja on dokumentti, josta ”jokaisella” historiasta kiinnostuneella on mielipide.

Nyt arvioiden painotukset voisivat joiltakin osin olla toisenlaiset, mutta väitän, että ”Sodan ja rauhan miehet” kestävät hyvin aikaa. Se on jälkikeskustelujen aarreaitta.

Yksi historiasta syvällisemmin kiinnostuneiden kritiikin kohteista oli ns. Jartsev-vaihe talvisodan aattona 1938-39. Antoiko Tapio historian sivupolun johtaa itseään harhaan, ts. liioitteliko hän sodan välttämisen mahdollisuutta, jonka Jartsev tarjosi yhteydenpidollaan? Näytelmäsarjassa ei toki tätä väitetäkään suoraan. Jartsevin toimeksiantaja oli itse Stalin, mutta suomalaiset takertuivat Jartsevin muodollisen aseman vähäisyyteen. Hän oli vain toinen lähetystösihteeri Neuvostoliiton suurlähetystössä. Suomalaisista Tanner, ulkoministeri Holsti ja pääministeri Cajander ottivat tosin Jartsevin kohtuullisen vakavasti haluten kuunnella hänen viestiään. Eljas Erkko, Holstin jälkeinen ulkoministeri osoitti sitten täydellistä ymmärtämättömyyttä ja vaati virallisen hierarkian mukaista yhteydenpitoa (ulkoministeri- tai suurlähettilästaso).

Olen käsitellyt Jartsevia näissä blogikirjoituksissani (”Jartsev-neuvottelut 1938, Vladimir Putin 2014”), joten minulla on tiettyä mielenkiintoa Jartsev-episodiin. Lähetystösihteerin merkitys ei ollut niinkään siinä, että hän olisi tarjonnut väylän rauhaan, vaan se, että hänen kauttaan avautui näkymä siihen suurvaltojen jännitysnäytelmään, joka oli luonteenomaista sodan alla. Kysymys oli pelin paikasta, jossa Neuvostoliito yritti estää pelkäämänsä koalition muodostumisen itseään vastaan ja Suomi pyrki säilyttämään pohjoismaisen puolueettomuuden eri suuntaan vetävien intressien keskellä. Logiikka, joka juuri ennen sotaa oli nähtävissä suurvalta-asetelmissa kaatui viimeistään ns. Ribbentrop-sopimukseen 23.8.1939. On helppoa sanoa, että tapahtumat vyöryivät Jartsevin tarjoamien mahdollisuuksien yli.

Myöhäissyksyllä käytiin erittäin intensiiviset neuvottelut Suomen ja Neuvostoliiton välillä, joiden kliimaksina oli kolme tapaamista Kremlissä. Neuvottelujen tunnelma on erinomaisesti vangittu filmille. Jäin jälleen ihmettelemään kuinka tosissaan Stalin yritti päästä ratkaisuun.

Muistan kuinka kiistelimme työpaikallani dokumentin totuudellisuudesta, esimerkiksi talvisodan välttämättömyydestä, ”Erkon sodasta” ja Paasikiven ja Mannerheimin muuta johtoa suuremmasta myöntyväisyydestä.

Toinen kohta, jossa Tapion näkemys vielä Jartsev-vaihetta enemmän katsottiin historian sivupolulle harhautumiseksi oli talvisodan päätösvaiheen rauhanpyrkimykset. Hella Wuolijoelle syntyi ajatus päästä vaikuttamaan rauhanpyrkimyksiin Neuvostoliiton Tukholman suurlähettilään Aleksandra Kollontain kautta. Wuolijoki-Kollontain linjan katsottiin Tapion työssä paisuneen liian suureksi elävässä elämässä tapahtuneeseen verrattuna. Hyvä näytelmällinen osuus saatiin kuitenkin aikaiseksi.

Kiihkeä tunnelma, joka vallitsi maaliskuussa 1940 taisteltaessa hallituksen sisällä Neuvostoliiton esittämien rauhanehtojen hyväksymisestä, on toteutettu upeasti sarjan seitsemännessä osassa.

Maaliskuun 1940 rauhanneuvottelut Moskovassa viedään läpi samalla dramatiikan ammattitaidolla kuin talvisotaa edeltävät neuvottelut.

Välirauhan aikaa käsitellään sarjan kahdeksannessa, yhdeksännessä ja kymmenennessä osassa varsin yksityiskohtaisesti. Uskon, että monelle avautuu aivan uutta tietoa Suomen, Saksan ja Neuvostoliiton triangelidraamasta. Aikakauden historiaa ennestään tuntevallekin välirauhan ajan läpikäynti on hyödyllistä. Suomessa pelättiin aiheellisesti Neuvostoliiton miehitystä, samaan aikaan, kun Saksalla oli Neuvostoliiton kanssa yhteistyösopimus salaisine lisäpöytäkirjoineen. Neuvostoliiton selusta oli välirauhan alkupuolella turvattu.

Saksalaisten kauttakulkusopimus käydään läpi erittäin perusteellisesti samoin Petsamon nikkeli. Molemmat hiersivät rankasti Suomen ja Neuvostoliiton suhteita. Sitten oli vielä kysymys Suomen ja Ruotsin puolustusliitosta…. Neuvostoliiton kanta puolustusliittoon oli aivan selvä: ei, ei ja vielä kerran ei. Myös Saksa suhtautui viime kädessä puolustusliittoon kielteisesti. Sillä oli tarjota tilalle jotain aivan muuta…..

Paasikiven tuomio noudatetulle politiikalle välirauhan aikana oli ankara: illuusiopolitiikkaa! Paasikivi turhautui Moskovan lähettiläänä, kun hänet pidettiin sisärenkaan päätöksenteosta ulkona. Stalin oli tästä hyvin perillä (Paasikiven mekastus kuului varmaan Kremliin saakka ilman lähetystöön piilotettuja mikrofonejakin): ”Ne eivät taida pitää teistä Helsingissä”.

Tämä jakso kulminoituu Molotovin ja Hitlerin tapaamiseen marraskuussa 1940, jolloin Hitler ilmoitti Molotoville, joka halusi saattaa Suomen kysymyksen loppuun, että hän ei halua sotaa ”Itämeren alueella”. Vierailun jankkaava erimielisyys kuvataan seikkaperäisesti. Molotov ei saanut haluamaansa. Paine hellitti hieman Suomea kohtaan.

Kymmenes jakso ”Suomen valinta” kuvaa Suomen liikkumista vähitellen ja yhä kiihtyvällä vauhdilla Saksan vanaveteen ja Barbarossa-suunnitelmaan. Suomalais-saksalaisten suhteiden kehitystä seurataan intensiivisesti kaikilla tasoilla. Mukana on myös oletettu puhelinkeskustelu Mannerheimin ja Rytin kesken siitä, miten Ryti antaa poliittisen siunauksen sotilaiden sopimalle saksalaisten sotilaiden kauttakulkuluvalle. Eiköhän se jotenkin noin mennyt, jos olisin ollut kärpäsenä katossa….. Asiaan palattiin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä….

Itse asiassa vaihe, jossa Suomi hakeutui Saksan kylkeen ja irtautui uhkaavaksi koetusta Neuvostoliiton loputtomasta painostuksesta on yksi parhaiten kuvattuja jaksoja sarjassa. Mainio kuvaus ulkopoliittisen valiokunnan kokouksesta kesäkuussa 1941 (siis vain pari viikkoa ennen sodan puhkeamista) on yksi sarjan tähtihetkiä. Kokouksessa ulkoministeri Witting selostaa edeltävinä kuukausina tapahtunutta Saksan suhteiden kiinteytymistä. Valiokunnan jäsenten näkökulmasta kaikki on tapahtunut aivan liian nopeasti: alkaa turhautunut menettelytapojen arvostelu, johon Witting vastaa parhaansa mukaan. Mitä pidemmälle Wittingin selostus etenee sitä hämmentyneemmäksi käy valiokunta. Sen jäsenille avautuu kokouksen kestäessä, että päätökset on jo tehty aika päiviä sitten. Ärtyneen puhkumisen ydinsisältö on: ”eduskunta on pidettävä ajan tasalla….”.

Onkohan tässä jotain tuttua tämän päivän liittoutumiskeskustelusta? Eri aikakausien historiat keskustelevat keskenään……

::::::::::::::::::::

Tapion näyteltyyn historiadokumenttiin tuovat hienoja väläyksiä aikalaiset - tuon ajan tapahtumissa vaikuttaneet henkilöt - jotka vielä Tapion suurtyön aikoihin olivat elossa. Puheenvuoroja saavat esimerkiksi Johan Nykopp (osallistui oikeasti vuoden 1939 neuvotteluihin) ja Paavo Susitaival, äärioikeiston räväkkä puolestapuhuja. Myös kommunisteille annetaan puheenvuoro.

Tieto talvisodan ja jatkosodan aaton tapahtumista on toki lisääntynyt Matti Tapion päivistä, mutta kokonaiskuvassa en näe pahempia vinoumia. Matti Tapion osin näytellyllä historiadokumentilla on pysyvä arvo jälkipolville.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Venäjä-suhteiden syövereissä – hybridejä ja vaikuttaja-agentteja

Neuvostoliiton arkistoja avaavassa ”Varjo Suomen yllä” -teoksessa (Docendo, 2017) käsitellään monin eri tavoin Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden kommervenkkejä aikajaksolla 1917-1964. Tarkastelen seuraavassa teoksen dokumentteja aikajakson viimeisiltä vuosilta.

Kylmän sodan maailmaan kuului vainoharhaisia piirteitä, epäilyjä ja epäiltyjä. Puolueeton Suomi ei ollut näistä mitenkään irti. Tämä maailma oli kuten tunnettua kaksinapainen, mutta käytännössä heijastusvaikutukset olivat Suomessa hyvin moniulotteiset johtuen osin siitä, että Suomi puolueettomana maana kellui molempien – idän ja lännen – vaikutuspiirissä.

Yritän seuraavassa luodata neuvosuhteiden ulottuvuuksia useista eri näkökulmista. On liian yksioikoista sanoa, että Suomi kuului Neuvostoliiton etupiiriin. Neuvostoliito oli suhteissa sekä antavana että ottavana osapuolena. Suomen poliittinen johto käytti Neuvostoliittoa usein hyväkseen sisäpoliittisen taistelun käsikassarana kotimaan vastustajia vastaan. Uskollisesti Neuvostoliitto toteutti monet Urho Kekkosen pyynnöt, jotta tällä säilyisi ote Suomessa.

Yleensä suhteet kuvataan siten, että Neuvostoliitto on uhkaava taho ja Suomi pieni, mutta sisukas vastaanhangoittelija. Olivathan suhteet toki tätäkin, mutta samalla myös paljon muuta. Molemmat osapuolet käyttivät toistaan hyväksi omien kauko- tai lähitavoitteidensa tukemiseksi.

Tarkastelen seuraavassa ”Varjo Suomen yllä” -kirjassa esitettyjä dokumentteja luodakseni kuvan 1950- ja 1960-lukujen menettelytavoista. Kuva on hieman repaleinen, mutta uskon eri elementtien muodostavan kokonaiskuvan.

Kuten tunnettua Vieno Sukselainen maalaisliiton puheenjohtajana menetti asemiaan tultaessa 1960-luvun alkuun. Hänet haluttiin kekkoslaisten toimesta keikauttaa pois vallankahvasta. Kekkonen näki hänet kilpailijanaan. Arkistojen kätköistä lyö silmille muistiinpano Brezneviltä 28.3.1964: ”Kekonen – pyytää / Kaatamaan Sukselaisen”. Siinä se on kirjaintarkasti neljä sanaa kaikkine kieliknoppeineen! Viikkoa myöhemmin Pravda julkaisi jutun, jossa se ankarasti arvosteli Sukselaista osallistumisesta virolaisten emigranttien tilaisuuksiin Ruotsissa ja Yhdysvalloissa. Sukselaisen lähtölaskenta oli alkanut. Kuvaan kuuluu, että paineen kasvaessa Sukselaista kohtaan Kekkonen tyynnytteli Neuvostoliiton tölväisyn aiheuttamaa hälyä Suomessa! Kaikki meni suunnitelmien mukaan ja kesän 1964 puoluekokouksessa Sukselainen vaihdettiin Virolaiseen.

::::::::::::::

Lähteistä käy ilmi, että Neuvostoliiton suurlähettiläs Zaharov olisi halunnut pitää yhteyttä sdp:n maltillisiin aineksiin. Syntyi seuraava asetelma: Kekkonen koki yritykset tähän suuntaan itselleen vahingollisiksi. KGP asettui myös suurlähettilään aikomuksia vastaan ja näin ollen presidentin puolelle. Kekkonen teki siis itsestään osapuolen neuvostoliittolaisten keskinäisessä väännössä.

::::::::::::::

Entä tapaus Eero Vuori, jolla oli 1960-luvun vaihteessa ambitioita pyrkiä jopa presidentiksi? Vuori oli venäläisten luottomies ja jollakin tapaa jopa suotuisampi vaihtoehto kuin Kekkonen. Hän toimi suurlähettiläänä Moskovassa vuosina 1955-1963. Neuvostoliitossa Vuorta käytettiin kuin konsulttia, joka arvioi Suomen ulkopolitiikan ystävällismielisyyden tasoa. Kekkonenkin otti Vuoren presidentiksi pyrkimisen vakavasti.

Tapaus Anatoli Golitsyn liittyy myös tähän kuvioon, sillä tämä KGB:stä CIA:han loikannut vakoilijaupseeri nimesi Neuvostoliiton vaikuttaja-agenteiksi Suomessa Kekkosen, Vuoren (peitenimi ”Mooses”), Korsimon, Kustaa Vilkunan, Emil Skogin ja Kalle Lehmuksen. Tälle ryhmälle syötettiin oikeaa ja väärää tietoa aina tarpeen mukaan.

Vuori teki kiistämättä ”vaikuttajatyötä” venäläisten hyväksi. Samaan aikaan Vuori teki merkittävän työn Suomen ulkoasiainhallinnossa, mutta kaikkea hänen toimiaan voidaan kyseenalaistaa hänen vaikuttaja-agentin roolinsa takia. Sotkuista on.

Mainittakoon, että kun aikoinaan luin Björn Alholmin (Suomen Moskovan suurlähettiläs 1970-1974) muistelmia (”Toisinajattelija suurlähettiläänä”), niin kirjasta käy ilmi, että neuvostoliitolaiset olisivat halunneet Moskovaan suurlähettilääksi Vuoren kaltaisen miehen, jonka kanssa voi puhua politiikkaa (lue: jonka avulla voi vaikuttaa Suomen politiikkaan). Ei kaivattu Alholmin kaltaista karriääridiplomaattia, josta tosin oli vaikeaa löytää mitään asiallista vikaa.

Tapaus Vuori osoittaa venäläisten halun vaikuttaa Suomeen pehmein keinoin. Vuori sisäisti luultavasti Suomen ja Neuvostoliiton suhteet niin tärkeiksi, että hän liikkui vaikuttamisen hämärässä välimaastossa. Vuorta voitaisiin ajatella - nykyaikaan siirrettynä - välikappaleena hybridivaikuttamisessa, joskin hyvin sofistikoiduin keinoin. Vieläkään en osaa sanoa, kenen pussiin ”Mooseksen” kaltainen ihminen enemmän pelasi, Suomen vai Neuvostoliiton. Ainoastaan voi sanoa, että tällaisten henkilöiden kanssa joutuu olemaan varovainen.

Suomen ja Neuvostoliiton erityissuhdetta kuvaa menettely, jota noudatettiin ainakin 1960-luvulla, kun venäläisten suorittamaa vakoilua tuli ilmi. Ei tehty virallisia karkotuksia, vaan asiasta kerrottiin KGB:n residentille ja annettiin ymmärtää, että vakoiluun syyllistyneen on syytä poistua maasta. Yleensä maasta poistuminen tapahtui ilman protestointia.

Nikita Hrustsovin syrjäyttäminen oli aikansa (syksy 1964) suuri uutinen. Kekkosen korostuneesti henkilösuhteisiin perustuneen politiikan takia tapaus oli isku presidentille päin kasvoja. Kekkoselle ei annettu mahdollisuutta enää tavata Hrustsovia.

Neuvostoliittolaiset olivat erityisen varovaisia suhteessa Kekkoseen vallanvaihdon tapahduttua ja korostivat korostamisesta päästyään haluavansa suhteiden syvenevän entisestään uuden johdon aikana. Lopulta Kekkonen ja suomalaiset rupesivat epäilemään, että suhteiden edelleen kehittämisessä oli jotain ikävää takana! Pieni vihje ja venäläiset muuttivat ääntä kellossa ja katsoivat parhaaksi painottaa suhteiden muuttumattomuutta!

::::::::::::::::

Hrustsovin syrjäyttämiseen päättyi eräs vaihe Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa. Keskinäiset välit tasaantuivat 1960-luvulla, mutta vain väliaikaisesti. 1970-luvulla Suomen ja Neuvostoliiton suhteet nivoutuivat kahden suurlähettilään Aleksei Beljakovin ja Vladimir Stepanovin käyttäytymisen ympärille. Kumpikaan ei tyytynyt tasaantumisvaiheeseen vaan pyrki pidemmälle Suomen sitomisessa tiukemmin Neuvostoliiton valtapiiriin, mutta niistä saamme lukea tarkemmin, kun arkistotietoja avataan joskus jatkossa.

Miltä tämä kaikki vaikuttaa tämän päivän näkökulmasta? Suomen ja Venäjän suhteet olivat periaatteessa ystävälliset, mutta taakse kätkeytyi paljon pinnanalaista kuohuntaa, josta vain osa tuli julki aikanaan. Siksi on tärkeää saada syventyä suhteisiin arkistolähteiden kautta.

Tänä päivänä suhteet tuntuvat nojaavan ainakin Suomen puolelta syvälle juurtuneeseen pelkoon, samalla kun suhteita toisaalta yritetään vaalia vanhalta pohjalta. Monille tärkeää näyttää olevan, että osoitetaan naapurille, että rajalla on riittävästi rautaa – jos ei omasta takaa, niin sitten kumppanien avulla. Suhteiden polarisoiminen näyttää vahvistuneen aivan viime vuosina. Tarvittaisiin enemmän avarakatseisuutta, johon sisältyy sauliniinistömäinen viileä tilanneanalyysi.