sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Väinö Tanner - suomalaiseen graniittiin hakattu mies 2/2

(jatkokirjoitus/arvio Lasse Lehtisen kirjasta "Tanner. Itsenäisen Suomen mies.")

Jatkosodan jälkeen ulko- ja sisäpolitiikka saivat aivan uuden luonteen: niitä ei voinut erottaa toisistaan. Suomi oli selvinnyt talvi- ja jatkosodasta nipin napin. Se oli livahtanut – kuten ensimmäisen maailmansodan yhteydessä – Saksan ja Neuvostoliiton välistä vapauteen, mutta ei ilman sidoksia. Sisällissodan jälkeen sidos jäi hetkeksi päälle Saksaan, mutta katkesi, kun Saksa hävisi sodan. Toisen maailmansodan jälkeen oli toisin. Neuvostoliitolla oli pysyvä ote Suomen ulko- ja sisäpolitiikkaan.

Alkoi Paasikiven mahtikausi. Ja sen jälkeen ja osin päällekkäin seurasi Kekkosen kuningastie. Tässä asetelmassa Tannerilla ei pitänyt olla oikeastaan mitään roolia. Hänhän sai sodan aikaisista ansioista palkkioksi vankeustuomion. SKDL perustettiin puolueeksi ja yhteistyöelimeksi (ja kommunistien peitejärjestöksi) työväestölle ja kenelle tahansa. Puoluekenttä muuttui hiukan, mutta ei ratkaisevasti. Väinö Tannerkin kutsuttiin mukaan SKDL:ään, mutta vain rivijäseneksi. Voisiko olla halventavampaa kutsua!?

Suomi-Neuvostoliitto-seura oli sodan jälkeen oikeaoppisesti ajattelevien yhteisö. Paasikivi ja Kekkonen olivat luonnollisesti mukana, kuten kaikki silmäätekevät. Jelisei Jelisejev otti Kekkosen huomaansa Neuvostoliiton suomalaiseksi luottomieheksi. Kekkosen kuningastie oli alkumetreillä.

Tapahtui ”vankien vaihto”: sodan aikana tuomitut poliittiset vangit vapautettiin ja sotaa johtaneet pantiin linnaan. Mitään dramaattisia hirttäjäisiä ei tapahtunut. Stalinille oli tärkeää, että sotakorvausjunat kulkivat ja niissä oli laadukasta tavaraa.

Lehtisen ihailemat nuoret asevelisosialistit olivat käytännöllisiä sosiaalidemokraatteja, itse asiassa lähellä Tanneria. He tulivat suoraan rintamalta. Käynnistyi ennen näkemätön taistelu asevelisosialistien ja Neuvostoliiton tukemien kommunistien välillä. Taistelu oli kovimmillaan 40-luvun viimeisinä vuosina. Tanner ja asevelisosialistit Unto Varjonen, Väinö Leskinen ja Yrjö Kilpeläinen olivat samalla puolella. Lehtinen oivaltaa hyvin villakoiran ytimen: sama taistelu, jota käytiin hetkeä aiemmin taistelukentällä jatkui nyt siviilissä.

Uudessa tilanteessa Tanner joutui omassa puolueessaan vasemmistososiaalidemokraattien kovaan tulitukseen, joskin hänellä oli myös laaja kannattajajoukko. Tanner oli ollut sodan aikana pidättyvä, kun puhuttiin valloitusretkistä itään. Vanhan rajan ylitystä hän oli vastustanut. Moneen muuhun verrattuna hän oli maltillinen sodankäyntipäämäärissä. Turhaa kaikki. Hänet oli kerta kaikkiaan leimattu neuvostovihamieheksi ja demokraattisten voimien vihamieheksi.

Tannerin kanta politiikassa ei ollut muuttunut piiruakaan: se tehdään, mikä välirauhansopimuksessa sanotaan, mutta kaikki liehakointi on suljettava pois. Urho Kekkonen taas ajoi radikaalien porvareiden, kommunistien ja sosiaalidemokraattisten oppositiovoimien liittoa, joka omi Neuvostoliitto-suhteet. Tanner ei tietenkään kuulunut tähän yhdistelmään. Andrei Zdanov hyväksyi Kekkosen yhteistyökuvion.

Aseveljien liitto lakkautettiin Neuvostoliiton vaatimuksesta tammikuussa 1945.

”Toisen tasavallan” ensimmäiset eduskuntavaalit pidettiin maaliskuussa 1945. Niihin oli osanottorajoitus: parikymmentä kansanedustajaa vanhasta eduskunnasta ei saanut osallistua. Tanner kuului tietenkin tähän joukkoon. Hän erosi ennen vaaleja eduskunnasta vastalauseena: hallitus ei voinut rehellisesti ajateltuna väittää noudatettua politiikkaa maan etujen vastaiseksi. Ketään ei olisi pitänyt estää osallistumasta vaaleihin.

Vaalien tulos: 101 paikkaa porvareille, sdp 50 paikkaa ja SKDL 49 paikkaa.

Lehtinen määrittelee Paasikiven ja Kekkosen eron noina aikoina seuraavasti: Kekkonen oli puuhakas sotasyyllisten tuomitsemisessa, Paasikivi taas ”viivytteli ja venytteli” samassa asiassa. Kekkonen laati välikysymyksen eduskunnalle, jonka perusteella sotasyyllisyysoikeudenkäynti voitiin käynnistää.

Taannehtiva laki sotasyyllisten tuomitsemiseksi herätti ristiriitoja sdp:n sisällä ja hyväksyttiin puoluetoimikunnassa nipin napin.

Tannerin syyttäminen tuotti vaikeuksia. Hän ei ollut hallituksessa, kun jatkosota käynnistyi ja hän vastusti Ribbentrop-sopimuksen hyväksymistä. Näyttää siltä, että Tanner oli symboli jollekin muulle ”pahalle”, kuten työläisten sieluista taisteleminen tai Neuvostoliitolle ja kommunisteille epäedullisten päätösten läpiajaminen sosiaalidemokraattien sisällä. Raskauttavaksi keksittiin ulkoasiainvaliokunnan jäsenyys. Samalla perusteella joutuivat syytetyksi todella vähäisistä syistä Tyko Reinikka ja Antti Kukkonen, itsekin hämmästyneinä.

Tanner sai 5 vuotta ja 6 kuukautta vankeutta. Lopputulema oli, että oikeudenkäynti - syyllisiä kohtaan myötätuntoa herättäneenä prosessina - toimii itseään vastaan.

Vankilassa Tanner tuotti yhteensä 2500 sivua tekstiä, jotka julkaistiin kirjoina. Kirjat sisälsivät omaelämäkerrallista tietoa ja käännöstöitä. Vangit olivat muutoinkin hyvin tuotteliaita. Kuuluisin kirja, joka valmistui vankilassa oli sodan aikaisen pääministerin Edwin Linkomiehen poliittiset muistelmat, jotka julkaistiin postuumisti vasta vuonna 1970. Linkomies ei todellakaan peittele ansioitaan, vaan päinvastoin antaa ymmärtää, että kukaan ei olisi pystynyt hoitamaan hänen tehtäviään paremmin kuin hän itse. Linkomiehen terävä kieli säästää Tannerin pahimmilta moitteilta.

Tanner kesti vankeusajan ehkä koko porukasta parhaiten, vaikka oli koko joukon vanhin. Vankeusaikana Tanner yritettiin erottaa Elannon toimitusjohtajan tehtävistä. Lopulta se onnistui kesällä 1946 valvontakomission painostuksesta. Tanner halusi vapauduttuaan entiset asemansa ja hän saikin Elannon toimitusjohtajan tehtävät takaisin vuoden 1949 alusta. Myöhemmin hänestä tehtiin Elannon hallintoneuvoston puheenjohtaja, josta tehtävästä hän luopui vasta 84 vuotiaana vuonna 1965.

Tanner oli vankilassa vuodet 1946-1948. Palatessaan hänen poliittiset mielipiteensä olivat yhtä jyrkkiä kuin aiemminkin. Tanner jatkoi vapauduttuaan kommunismin vastaista ristiretkeään.

Vielä vuonna 1957 (1957-63) Tanner valittiin puoluehajaannuksen keskellä sdp:n puheenjohtajaksi. Hänen toivottiin eheyttävän puolueen, mutta tehtävä osoittautui mahdottomaksi. Tanner ajautui leskisläisten oikeistososiaalidemokraattien keulakuvaksi. Hän oli ”neuvostovastainen” puskuri, jonka leveän selän takana lymyttiin ja harjoitettiin omia juonitteluja. Kansanedustajaksi hänet valittiin vielä 1958 (1958-62).

Keskinäinen eripura puolueiden välillä ja puolueiden sisällä johti pyrkimykseen nimetä vahva kilpailija Kekkoselle vuoden 1962 vaaleihin. Tanner oli tuumassa mukana. Pikku hiljaa Tanner oli muuttunut punamultamiehestä (vrt . 1930-luku) sinipunamieheksi. Ehdokkaaksi saatiin etsimisen jälkeen oikeuskansleri Olavi Honka. Syntyi ns. Honka-liitto. Seurauksena oli Neuvostoliiton ja Kekkosen tunnetut manööverit nootteineen, joilla Honka raivattiin tieltä. Kekkosvastaisen rintaman ei sallittu onnistuvan.

Minkälaisen yhteenvedon tekisin Tannerin viimeisistä kymmenestä aktiivivuodesta? Pelkistäen voisi sanoa, että vanha mies, Tanner oli symbolisena tulppana Neuvostoliiton ja sosiaalidemokraattien sopuisille suhteille, mutta samalla Tanner oli este suomettumisen avoimelle ja varhaiselle läpimurrolle.

Lehtisen loppuarvio Kekkosesta on tyly: ”Nykytiedon valossa voimme olettaa, että kokonaan vapaissa vaaleissa, ilman Moskovan lainavaloa, Kekkosta ei olisi kertaakaan valittu Suomen tasavallan presidentiksi”. Tätä voisi täydentää Osmo Apusen suomettumisanalyysilla (Lähde: Jukka Tarkka: ”Muistumia”): ”Suomen ulkopoliittista uhkaa kuvataan yleensä sopivasti sen suuruiseksi, että ongelmista juuri ja juuri selvitään käytettävissä olevilla voimavaroilla”.

::::::::::::::::::::

Lehtinen viittaa historiatiedon ohenemiseen ja sitä kautta Tannerin merkityksen unohtamiseen historian vaikeissa vaiheissa. Syytä Lehtisen kirjan kaltaiseen muistuttamiseen on. Tannerin linja oli esimerkillinen ajateltaessa sitä suoraselkäisyyttä ja realistisuutta, mitä hän noudatti suhteessa erityisesti Neuvostoliittoon. Sodan aikana hän vältti lietsomasta neuvostovihaa. Päinvastoin hän oli hyvin kriittinen jatkosodan aikana mitä tulee Suur-Suomi-intoiluun. Tästä syystä Tannerin vastustajien hänen päälleen kaatama likasanko oli täysin ansaitsematon. Tanner, jos kuka oli johdonmukaisesti ja muita nälvimättä isänmaallinen mies.

YYA-Suomessa Tanner oli sivuraiteella. Vasta Neuvostoliiton romahtaminen on nostanut Tannerin suoraselkäistä itsenäisyyttä korostavan linjan selkeäksi profiiliksi. Ehkä kuitenkin jotkut tahot kokevat Tannerin oikeassa olemisen myöntämisen itseään kompromettoivaksi: on noloa tunnustaa, että Suomi suomettui, mutta Tanner ei.

Tanner oli koko uransa ajan sdp:n oikealla laidalla. Hänen sosialisminsa oli kaikkien mukana pitämistä, mutta samalla markkinatalouden bisnestajua. Teoksen kirjoittaja Lehtinen on yhtä lailla oikeistososiaalidemokraatti ja siten Tannerin hengenheimolainen. Lehtinen tuntee murhetta sdp:n nykyisestä voimattomuudesta, ja tuntenee kaihoa ja vetoa voimamies Tanneriin. Lehtinen viittaa Tannerin johdolla luodun osuustoiminnallisen imperiumin luhistumiseen 1990-luvun vaihteessa. Väärin suunnattu sijoitustoiminta kasinotalouden pyörteissä tuhosi Tannerin perinnön.

Talousmiehenä Väinö Tanner oli tarkan markan mies. Minulle on jäänyt kuva, että hänen periaatteensa oli, että rahat piti ensin tienata ja sitten vasta laajentaa hyvinvointia.

Tanner oli varhainen länsivaikutteiden omaksuja. Hän oli osuustoiminnan keskeisillä kansainvälisillä näyttämöillä kauan ennen kuin Suomi heräsi länsiorientoitumiseen. ”Tannerin tasavallassa” 1920- ja 30-luvulla - Tannerin itsensä toimesta – oltiin luomassa yhteyksiä länteen arkailematta.

Väinö Tannerin ura on uskomaton kestoltaan ja monialaisuudeltaan. Yksi hänen hellittämättömän sitkeytensä tukipilareista oli vaimo Linda, jonka kanssa liitto toimi Väinön uraa vahvistaen. Lasse Lehtinen tuo parisuhteen voiman hyvin esille kirjassaan lukemattomine kirjelainauksineen.

Vastakkainasettelu Kekkosen kanssa jatkui elämän loppuun saakka. Kekkonen lähetti hautajaisiin surunvalittelut ja adjutantti laski seppelen – teki siis minimin - mutta ei muutoin huomioinut merkkimiehen poismenoa.

Kuin sattumoisin Väinö Leskisen kuuluisa kääntymys kekkoslaisuuteen tapahtui juuri hautajaisten aikoihin. Myös hän puuttui hautajaisista. Tannerin ulkopoliittinen, alistumaton perinne oli siinä tilanteessa enää muisto vain.

Tannerin syntymän 100-vuotisjuhliin Kekkonen ei Kalevi Sorsan pyynnöstä huolimatta saapunut (suostui ensin, mutta perui sitten). Olipa Tannerilla iso varjo! Jostakin syystä Lehtinen ei kerro pientä anekdoottia hautajaisiin liittyen. Kalevi Sorsa sanoi puhuvansa hautajaisissa itse, jolloin Kekkonen oli tokaissut: ”Oletpa pirun rohkea mies”. Ja se oli moite. Miten pitkä aika olikaan kulunut ylistävistä sanoista, jotka Kekkonen kirjoitti 60-vuotiaasta Tannerista vuonna 1941!

Mauno Koivisto on haudattu Tannerin haudan lähelle. Miehillä lienee ollut läheinen sielujen sympatia elinaikanaan. Lehtinen lainaa Koivistoa kirjassaan: ”Jos Väinö Tanner olisi vielä keskuudessamme, hänellä olisi mielestäni kovin vähän selittelemistä tekemisistään”. Koiviston mielestä Tanner ei tehnyt mutkia poliittisella urallaan. Pikemminkin asia on niin, että muita ärsytti hänen johdonmukaisen suora etenemisensä. Tähän on helppo yhtyä. Monille muille on jäänyt huomattava määrä selittelemistä.

lauantai 23. syyskuuta 2017

Väinö Tanner – suomalaiseen graniittiin hakattu mies 1/2

Lasse Lehtinen on kirjoittanut mammuttimaisen teoksen Väinö Tannerista (s.1881). Teoksen nimi on ”Tanner. Itsenäisen Suomen mies” (Otava, 2017). Sivuja on lähes 900 hakemistoineen. Tannerin hämmästyttävä ura on kirjan laajuuden arvoinen.

Nuoruudessani näkemystä Tannerista leimasi ja rasitti Kekkosen käsitys hänestä. Kuva ei ollut kehuttava, sillä Tanneria pidettiin jäyhänä, hitaana ja uppiniskaisena. Ilmankos, kun ajatellaan Kekkosen nopeita käänteitä, joista osa edusti puhdasta opportunismia. Tanner puolestaan oli vakaa ja tasainen. Miehet olivat vastakohtia ja se näkyi myös poliittisissa kannanotoissa.

Taustalla kummitteli suhde Neuvostoliittoon, josta miehet olivat eri linjoilla.

Lehtinen kuvaa tasapainoisesti sekä Tannerin urakehitystä että yksityiselämää. Tekstistä saa kuvan, että nuorena aikuisena Tanner hapuili urasuunnitelmissaan eteenpäin toimien mm. lehtimiehenä, kauppiaana (josta tehtävästä sai potkut!), ja - valmistuttuaan oikeustieteellisestä - lakimiehenä….. Samaan aikaan hänet valittiin valtiopäiville.

Nuoresta Väinö Tannerista syntyy kuva eteenpäin pyrkivästä työväen miehestä. Häntä itseään voi pitää kaiken sen symbolina, mitä hän itse piti tärkeänä kansakunnalle. Tanner ponnisteli mahtaviin asemiin opintojensa ja käytännön työelämän kautta. Ja kuitenkin lähtökohdat olivat suhteellisen vaatimattomat.

Elannon toimitusjohtajaksi valinta 34 vuotiaana vuonna 1915 oli Tannerin elämässä käänne, jonka jälkeen hänen etsiskelynsä asettui ja urasuunnitelmat alkoivat kiteytyä. Eri tehtäviin Tannerilla oli sekä työntöä että vetoa. Nuorella miehellä oli kunnianhimoa päästä urallaan eteenpäin, mutta hänellä oli myös tukihenkilöverkko, joka halusi edistää lahjakkaan miehen uraa.

Henkilökuntaa Elannolla oli jo tuolloin 660, joten Tannerista tuli ison liikkeen johtaja. Tannerin aloittaessa jäseniä oli vain 5000, mutta jo vuonna 1917 jäsenmäärä nousi 13 000. Elanto näytti olevan kaikkine toimintoineen pienoisyhteiskunta. Alusta lähtien käynnistettiin omia elintarviketehtaita. Säästökassa perustettiin liikkeen yhteyteen vuonna 1919.

Taitava kiinteistösijoittaminen teki Elannosta mahtavan. Sodan aikainen inflaatio hoiti velat. Elanto hankki mm. Backaksen tilan: 700 hehtaaria maata, jotka tuottivat rehua, viljaa; karjaakin oli. Tanner hankki vaimonsa Lindan kanssa myös itselleen Lill-Hemtans nimisen tilan. Vaimosta – luonnontieteiden opettajasta - tulikin ajanmittaan tarmokas tilanhoitaja. Myöhemmin 1920-luvulla Tannerit hankkivat Sorkin tilan. Tanner oli huomattavan varakas mies.

Suuren mullistuksen käynnistyessä Venäjällä 1917 Tanner oli senaatin valtiovaraintoimituskunnan päällikkö – merkittävä asema. Samaan aikaan taustalla käytiin koko ajan taistelua vasemmiston ja oikeiston välillä. sekä porvarit että sosialistit varautuivat omin joukoin järjestyksen pitoon.

Maatalousväestö ja kaupunkilaiset olivat napit vastakkain, taisteltiin elintarvikkeista.

Yritettyään aikansa pysytellä politiikassa Tanner tympääntyi vastakkainasetteluun, veti johtopäätökset ja vetäytyi maalaiselämään. Elannossa hän toki jatkoi. Eduskuntavaalit 1917, joissa sdp menetti yksinkertaisen enemmistön johtivat lopulta monien vaiheiden jälkeen konfliktiin valkoisten ja punaisten välillä. Tanner ei ollut vaaleissa edes ehdokkaana, eikä hän myöskään äänestänyt!

Tanner ei ollut täysin syrjässä, sillä Elanto osallistui sodan aikana elintarvikkeiden jakeluun. Tanner leimattiin porvariston taholta ”punakaartin muonittajaksi”. Sodan loppuvaiheessa asiat kääntyivät niin, että punaiset olivat lähellä pidättää Tannerin.

Sodan jälkeen Tanner oli nopeasti ajan tasalla. Hän sopi yhteistyöstä saksalaisjoukkojen johdon kanssa, jota ripeyttä valkoiset paheksuivat ja kadehtivat. Sdp:n johto sai myös tavallaan suojelua saksalaisilta vastineeksi. Tannerilla oli näpit pelissä, kun uusi lehti, Suomen Sosialidemokraatti alkoi ilmestyä 6. toukokuuta1918! Tosin takavarikko seurasi pikapikaa. Lehti alkoi ilmestyä uudelleen vielä vuoden 1918 puolella.

Sekasortoista tilannetta pyrittiin rauhoittamaan torpparilailla, joka astui voimaan vuonna 1918.

Kansalaissodan jälkiseurauksena Elannon porvarit halusivat Tannerin pois johdosta, mutta hanke epäonnistui muutamien liikkeen johdossa olleiden porvareiden asettuessa tukemaan Tanneria. Tannerin kyky tulla toimeen eri ideologioita kannattavien ihmisten keskuudessa tuli jälleen todistetuksi.

Vuoden 1919 vaaleissa Tanner valittiin jälleen eduskuntaan. Samana vuonna hänet valittiin puolueen puheenjohtajaksi ja Helsingin kaupunginvaltuustoon. Lehtisen mukaan Tanneria ohjasivat ”pyrky, noste ja sitko”.

Kaksikymmentäluvun alussa tapahtunut kommunistien irtautuminen omaksi puolueekseen ei näyttänyt liikuttavan Tanneria juurikaan.

Tanner valittiin Tarton rauhan (1920) valtuuskuntaan. Pitkäveteiset neuvottelut saivat suomalaisosallistujat arviomaan toisiaan. Väinö Voionmaa arvioi sekä koleerisen Paasikiven että harkitsevaisen ja energisen – tosin joskus itsevaltiaasti käyttäytyvän - Tannerin. Ajan sotaisessa ilmapiirissä neuvottelijat saavuttivat suomalaisten kannalta kohtuullisen lopputuloksen, mutta monille Tartto oli häpeärauha vielä pitkään, kun odotettu Suur-Suomi jäi syntymättä. Keskeiset Tarton rauhan puolustajat olivat Tannerin ja Paasikiven ohella presidentti Ståhlberg ja sisäministeri Heikki Ritavuori. Elettiin vaarallisia aikoja ryssäkiihkon keskellä: Ritavuori surmattiin kotiovelleen.

Kaksikymmentäluvulla Tanner kunnostautui talousmiehenä ja edusti puolueessaan tiukkaa talouden tasapainolinjaa. Tannerin pesti Suomen pankin pankkivaltuusmiehenä kesti 39 vuotta(!) ja tilintarkastajana 53 vuotta(!), molemmat lyömättömiä ennätyksiä.

Tanner ei sopinut oikein mihinkään ideologiseen kaapuun: hän vastusti menojen kasvattamista niin oikealla (puolustusmenot) kuin vasemmalla. Maatalouden tukeminen oli hänelle vastenmielistä.

Tannerin sdp otti etäisyyttä kommunisteihin, mutta kun tuli kysymys demokraattisista oikeuksista, Tanner asettui kansanvallan puolelle, eikä halunnut tuhota vasenta reunaa niin kuin porvarilliset puolueet. Noista kaksikymmentäluvun päivistä lähtien Tanner entistä selvemmin leimattiin vastustajien taholta oikeistososiaalidemokraatiksi. ”Tannerilaisuudesta” tuli haukkumasana tietyissä piireissä, pian myös Neuvostoliitossa.

Ulkonaisesti jäyhä Tanner ei ollut mikään paikallaan pysyjä. Päinvastoin hän matkusteli amerikkoja myöten Linda-vaimon ollessa hiukan mustankipeä.

Tanner joutui häneen kohdistuneen vastustuksen takia luopumaan puolueen puheenjohtajuudesta vuonna 1925, mutta jo vuonna 1926 hänestä tuli sdp:n vähemmistöhallituksen pääministeri. Noissa oloissa se oli hämmentävä tapaus.

Suojelukuntaparaatin vastaanotto (Relanderin sijaisena) sujui hyvin, vaikka sekä oikealla että vasemmalla ärsyynnyttiin. Pääministerikauden jälkeen kielitaitoisesta Tannerista tehtiin Kansainvälisen osuustoimintaliiton puheenjohtaja vuonna 1927.

Tannerissa Elannolla oli todellinen isäntä, joka toteutti pääkonttorin (itseasiassa kokonaisen korttelin) rakennuttamisen, myymäläautokonseptin ja äitiyspakkauksen, asunto-osuuskunnan….. Kuriositeettina mainittakoon, että Tannerille tarjottiin jopa diktaattorin paikkaa Lapuan liikkeen vuosina…..

Lapuan liikkeen voiman päivinä Tanner vastusti tietenkin kaikkia kansalaisvapauden rajoituksia. Kolmekymmentäluvun alussa Tannerista paljastui hätkähdyttävän rohkea demokratian puolustaja, joka mitään arkailematta hyökkäsi puheissaan Lapuan liikettä vastaan – myös Pohjanmaalla. Itse asiassa minulle vasta Lehtisen kirjaa lukiessa selvisi Tannerin iso rooli pelkäämättömänä kansanvallan puolustajana. Yhdyn siinä mielessä Lehtiseen, että meillä on osin naureskeltu lapualaisille ja Mäntsälän kapinalle ikään kuin kysymys olisi ollut jotenkin vaarattomasta ja veikeästä kaappausyrityksestä. Kyyditykset ym. väkivaltaisuudet olivat merkkejä halusta tehdä vallankaappaus. Ainoastaan lapualaisten onneton ja kyvytön johto pelasti isomman vahingon syntymisen. Svinhufvudin suuri rooli korostui aivan tapahtumasarjan lopussa. Sitä ennen hän oli ”ymmärtänyt” lapualaisia.

Tannerin sairastamasta syövästä (1936) minulla ei ollut tietoa. Kertomus on hyvin tannerilainen: ehdoton uutissulku kaikkiin suuntiin. Koko sairaus- ja toipumisprosessi on kerrottu kirjassa Lindan ja Väinön kirjeitse tapahtuneen eloisan vuoropuhelun kautta. Potilas leikattiin Tukholmassa. Tanner: ”Uusi aukko kyljessä”. Tanner eli avannepotilaana 30 vuotta.

Eräs Suomen poliittisen historian virstanpylväistä saavutettiin vuonna 1936, kun ensimmäinen punamultahallitus syntyi. Tannerista tuli tuon hallituksen valtiovarainministeri. Hän säilytti silti itsellään sekä kotimaiset että kansainväliset luottamustehtävät. Varsinkin kotimaisia oli tuhottomasti.

Hallitus sääti luonteensa mukaisesti huomattavan määrän sosiaalilainsäädäntöä. Punamulta yhdisti eritavoin ajattelevia ihmisiä. Tannerin suhteet Mannerheimiin eheytyivät eikä suhde Urho Kekkoseen ollut vielä saastunut eriävillä näkemyksillä.

Tanneria on joskus syytetty puolustusmäärärahojen vastustamisesta, mutta vuoden 1938 budjetissa niiden osuus oli peräti 25 prosenttia (vuonna 1928 alhaisimmillaan 12 prosenttia) koko talousarviosta.

Välittömästi sotaa edeltäneitä vuosia on kuvattu onnelliseksi ajaksi. Työttömyys oli vähäistä ja elintaso nopeassa kasvussa, olympiakuume oli nousussa, liikenneyhteydet paranivat…. Viihteen merkitys kasvoi. Kaiken tämän keskellä käytiin ns. Jartsev-neuvottelut, joita olen käsitellyt aiemmissa kirjoituksissa. Kuten tunnettua Neuvostoliito pelkäsi Saksan hyökkäystä ja sitä että se käyttää Suomen aluetta hyökkäysalustana. Jartsevin ehdottamiin raja- ym. järjestelyihin ei kuitenkaan suostuttu.

Optimistisen luonteenlaatunsa mukaisesti Tanner ei uskonut sodan syttyvän. Perusteluna oli vain, että niin järjettömiin ratkaisuihin ei sorruta. Tässä Tanner erehtyi. Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa elokuussa 1939 Suomen kohtalo oli jo sinetöity. Suomi kuului Neuvostoliiton etupiiriin.

Neuvostoliiton esitettyä vaatimuksensa lokakuussa 1939 suhtautuivat ministereistä Eljas Erkko ja Juho Niukkanen niihin odotetun kylmäkiskoisesti, kun taas Mannerheim, Lennart Oesch ja Tanner hiukan myötämielisemmin. Tanner oli mukana toisella neuvottelukierroksella Moskovassa. Tarton rauhan parivaljakko Paasikivi-Tanner oli nyt yhdessä. Erkko halusi Tannerin mukaan kontrolloimaan, että Paasikivi ei anna periksi. Oli perin kummallista, että ulkoministeri Erkko ei ollut mukana, vaikka halusi ohjata tapahtumien kulkua kohtalokkain seurauksin.

Noista lokakuun 1939 neuvotteluista syntyi osaltaan Neuvostoliiton antipatia Tanneria kohtaan. Miksi? Molotov puhui radiossa, että Tanner tuli pilaamaan toisen neuvottelun asetelman, jossa Paasikivi olisi suostunut myönnytyksiin. Parempi syy oli mielestäni, että Tanner taisteli menestyksekkäästi työväen äänistä kommunistien kanssa. Lähestulkoon kaikki suomalaiset olivat yhteisen puolustuksen takana.

Tanner oli talvisodan johtava hahmo Suomen poliittisessa elämässä. Tanner myös painosti hallituksen enemmistön rauhanteon taakse maaliskuussa 1940. Vastustajina olivat mm. Niukkanen, Hannula ja eduskunnassa Kekkonen. Kuitenkin juuri Kekkonen vähän myöhemmin Tannerin 60-vuotispäivänä 12.3.1941 ylisti miestä maasta taivaaseen.

Neuvostoliiton rauhanehtojen ytimessä maaliskuussa 1940 oli Tannerin siirtyminen syrjään. Tannerin kollegat ja sotakabinetti torjuivat ajatuksen suoralta kädeltä. Raskas rauha solmittiin ja maa säilyi pirstottuna mutta itsenäisenä.

Väinö Tannerille sota-aika oli vastuun ja kuormituksen aikaa. Tanner oli ollut kaikkein vaativimmissa tehtävissä myös sotaan jouduttaessa. Luotto häntä kohtaan oli korkealla tasolla jo ennen sotaa. Presidentinvaaleissa hänellä oli kolmissa viimeisissä rauhanajan vaaleissa ollut eniten valitsijamiehiä. Tannerin asema oli koko sodan ajan vakauttava ja näkemyksiä tasapainottava. Ennen kaikkea hän oli kylmähermoinen mies.

Jatkosodan aikana Neuvostoliiton ja sen suomalaisten kätyrien hyökkäykset Tanneria vastaan saivat aivan ennenkuulumattomat mittasuhteet. Hän oli ”suomalaisen fasistipolitiikan likaisin tyyppi” (Armas Äikiä). Jotkut (kuten Urho Kekkonen aluksi) retkahtivat Suur-Suomi ihanuuden pauloihin, mutta Tanner ei . Hän epäili, että uutta aluetta ei voida pitää, koska siitä tulee liian raskas taloudellinen taakka Suomelle ja koska sen pitäminen edellytti Neuvostoliiton ”täydellistä murskaamista sodassa”.

::::::::::::::::::::::::

Lehtisen sujuvasti kirjoittamassa teoksessa käsitellään Tannerin avulla koko aikakautta. Se onkin luontevaa, niin moniin elämänalueisiin Tannerilla oli yhtymäkohtia. Kirjoitukseni toisessa osassa käsittelen sodan jälkeistä osuutta ja jälkiarvota Tannerin urasta.

(jatkuu)

torstai 21. syyskuuta 2017

Demokratian vienti kielletty

”Me emme oleta erilaisten maiden jakavan meidän kulttuuriamme, perinteitämme tai edes hallintotapaamme”, totesi Donald Trump YK:ssa 19.9.2017. Ainakin näennäisesti puhe on hätkähdyttävä suunnanmuutos Yhdysvaltain arvopolitiikassa. Trumpin lausuntoihin kannattaa tietenkin suhtautua pidättyvyydellä. Niiden epäjohdonmukaisuuteen on jo ehditty tottua. Retoriikka on eri asia kuin ”suuri linja”, jota en ole havainnut Trumpilla.

Tämän Trumpin puheen vastakohta oli oikeastaan George Bush nuoremman julistus, kun hän antoi ymmärtää vuonna 2003, että amerikkalaiset sotilaat palauttavat järjestyksen ja demokratian Irakiin ja poistuvat tehtävän suoritettuaan maasta. Kaikki tämä lausuttiin maailman mahtavimman valtion presidentin retoriikalla ja mahtipontisuudella: ”me hoidamme homman”.

Sitoakseni nykytapahtumat historiakontekstiin käytän tässä kirjoituksessa kahta apukäsitettä, ekseptionalismi ja Manfest Destiny. Bushin iskulauseet ovat eräänlainen kiteytymä amerikkalaisesta ekseptionalismista (Yhdysvaltain ainutlaatuisuudesta) tai Manifest Destinysta (kutsumuskohtalosta), joka on ollut Yhdysvaltain politiikan sisältö 1800-luvulta lähtien poislukien tavoitteen lievennykset USA:n eristäytymispolitiikan ajanjaksoina. Bushin toimet aiheuttivat kerrannaisvaikutuksina Isisin voimistumisen ja osin myös pakolaisongelman.

Ainutlaatuisuus tarkoittaa kirjaimellisesti sitä, että ei ole toista Yhdysvaltain kaltaista kansakuntaa. Ja koska se on niin poikkeuksellinen kansakunta, sillä on erityinen velvollisuus (Manifest Destiny) viedä aatteitaan ensin Amerikan omalla mantereella ja sitten valikoiden muualle.

Tässä välissä tuntui, että Barack Obama omaksui maailmanrauhaan säilyttämiseen hyvin nöyrästi asennoituneen linjan. Obama esiintyi korostetun maltillisesti, jonka seurauksena hänet on leimattu heikoksi ja araksi presidentiksi.

Kun Obama sanoi eräässä puheessaan, että amerikkalaisuuteen sisältyy ainutlaatuisuuden oletus, olisi hän saanut kiitosta, jos olisi lopettanut tähän, mutta kun hän lisäsi – vilpitön kun oli – että niin ajattelevat myös britit ja espanjalaiset omasta kansastaan, hän latisti ainutlaatuisuuden käsitteen jokakansan oikeudeksi. Se oli liikaa: teekutsuliike olisi halunnut kieltää Obamalta koko käsitteen käytön.

Yhdysvaltain ulkopolitiikan punaisena lankana on ollut koko ajan viime ja tällä vuosisadalla tukikohtaimperialismi, jolla maailma on pidetty otteessa. Siitä Obamakin piti kiinni enkä ole nähnyt merkkejä, että Trump olisi siitä luopunut.

Ekseptionalismi on erityisen herkkä käsite, sillä esimerkiksi teekutsuliikkeen piirissä sillä on raamatullinen arvo ja sisältö. Yhdysvaltain asema on erinomaisuudessaan aivan poikkeuksellinen. Donald Trump on sisuksiaan myöten sitonut itsensä ekseptionalismiin: ”Let´s Make America Great Again” tai ”America First”!. Näyttää siltä, että Trump katsoo Yhdysvaltain tässä välillä antaneen periksi muulle maailmalle, ja nyt on aika korjata tilanne tekemällä Yhdysvalloista mahtava ”uudelleen”. Hillary Clintonhan protestoi presidentinvaalikampanjan yhteydessä tätä ajatusta vastaan toteamalla – sinänsä aivan oikein – että ”Yhdysvallat on jo suuri”. Trumpin puheet voidaan realistisessa mielessä määrittää puhtaaksi retoriikaksi.

Mutta eikö Trump irrota edellä mainittujen kahden käsitteen kohtalonyhteyden toisistaan: hän ei esiinny Manifest Destinyn puolustajana, hän päinvastoin irtisanoutui siitä YK-puheessaan?

Kyllä, näennäisesti.

Sitoisin ekseptionalismin ja kutsumuskohtalon käsitteet tiukasti yhteen. Yhdysvaltain kutsumustehtävänä piti olla vapauden sanoman levittäminen sivistymättömille kansoille ja ihmisille vastapainona eurooppalaisten valtioiden vulgäärille siirtomaapolitiikalle. Siksi Yhdysvaltain ja esimerkiksi brittien suhde on ollut historiassa ajoittain ambivalentti tai jopa vastahankainen.

Yhdysvallat onnistui tukikohtajärjestelmän luomisessa yli kaikkien odotusten: se rakensi 1900-luvun puolella 750 sotilastukikohdan verkoston (1960-luvulla tukikohtien määrä ylitti väliaikaisesti tuhannen rajan, ml. Yhdysvalloissa sijainneet tukikohdat). Ja alkupisteenä voidaan pitää Guantanamon tukikohtaa Kuubassa. Toinen erittäin tärkeä strateginen ulottuvuus oli jo varhain omaksuttu vaikuttaminen musertavan taloudellisen ylivallan kautta. Yhdysvalloista kasvoi globaali talouden jättiläinen, ja se käytti taloudellista vaikutusvaltaansa sumeilematta omien etujensa ajamiseen.

Manifest Destiny oli korostetusti valkoisten manifestaatio, valkoisen vallan peitenimi. Mikään ei osoita, etteikö Trump vahvasti kannattaisi tätä oppia politiikassaan, vaikka se onkin kaukaa historiasta poimittu iskulause. Se on jopa korostunut hänen tavoitteissaan, kun hän yrittää torjua Meksikon vastaisen rajan takaa tunkeutuvia siirtolaisia Yhdysvaltain alueelle. Manifest Destiny uudessa trumpilaisessa ”itsepuolustusmuodossaan” on nationalistinen. Terrorismin vastainen taistelu, latinojen maahan tunkeutumisen estäminen ja Kiinan ja muiden valtioiden uhka valkoiselle työläiselle ovat kaikki samaa juurta.

Trump on jopa vienyt vieraan pelon niin pitkälle, että hän on ”uhriuttanut” Yhdysvallat. Se on Trumpin puheiden mukaan alistunut muiden hyväksikäytettäväksi.

Kaikki tämä on omituisessa ristiriidassa Yhdysvaltain mahtavien voimavarojen kanssa. Onko Trump luonut kuvan uhkaavista voimista ja vetäytyy Yhdysvaltain alueelle siilipuolustukseen? Ei sentään. Trump on aggressiivisesti puolustamassa liittolaisten etuja ainakin retoriikassa. Tukikohtaverkosto on edelleen olemassa eikä ainakaan oleellinen supistaminen ole hänen tavoitteenaan. Pikemminkin kyse on varustelubudjetin paisuttamisesta. Trump säilyttää edelleen maailmanlaajuisen puolustuksen USA:n turvallisuuspolitiikan ohjenuorana. Kysymys ei siis ole uhriutumisesta, vaan oman puolustuksen virittämisestä globaaliksi. Ja nyt puhutaan myös taloudellisten etujen puolustamisesta.

::::::::::::::::

Samaisessa YK-puheessa Trump uhkasi Pohjois-Koreaa ”täydellisellä tuholla”, jossa ei sinänsä ole uutta, mutta foorumi, jolla hän tavoitteen ilmaisi on merkittävä. Tällaisessa puheessa kiinnittää huomiota retoriikan laatu, jossa ei enää jää mahdollisuuksia esittää suurempia uhkauksia. Kaikki sanat on jo käytetty.

Trump alentui samalla retoriikassa samalle tasolle Kim Jong-unin kanssa. Tällaista ei ole nähty suurvallan presidentiltä ihan viime aikoina. Muistelen, että 1950-luvulla kylmän sodan kuumina hetkinä amerikkalainen kenraali julisti, että jos Neuvostoliitto aloittaa ydinsodan, niin se tuhoutuu ennen kuin ”yö vaihtuu päiväksi”.

Silti rohkenen epäillä, että molempien tahojen tuhon uhkausten realistisuutta. Onpahan merkki siitä, kuinka alhaiselle tasolle maat alentuvat, kun luopuvat yhteisen hyvän tavoittelusta. Molempien osapuolien propaganda heijastaa nationalistisen politiikan äärimmäisyyksiin vientiä. On ilmeisesti käytävä hulluuden rajoilla ennen kuin jotain rakentavaa saadaan aikaiseksi. Vaara on, että raja ylittyy vahingossa.

Trumpin logiikalla käydään kaupankäyntiä rajalla ja tehdään sitten diili. Hän ei tunne oloaan kotoisaksi, kun joutuu käyttämään energiaansa jonkun täivaltion johtajan kanssa, joka uhittelee. Trump on saattanut itsensä monimutkaiseen suhdeverkkoon, jossa hän joutuu rimpuilemaan omien tavoitteidensa ja maailman muiden johtajien asettamien rajojen puitteissa - halusi tai ei.

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Kovaa peliä vai väkivaltaista peliä?

Tämän vuoden tammikuun 22. päivänä kirjoitin blogikirjoituksen voimakkaasti paheksuen silloin esillä olleita jääkiekkoväkivaltatapauksia. Valitettavasti väkivaltaisuudet ovat jatkuneet kaudella 2017-18.

Tammikuussa kirjoitin seuraavasti:

”Minkälaista jääkiekkoa haluamme seurata? Viime aikoina on sattunut väkivaltaisia taklauksia, jotka ovat aiheuttaneet pää- tai muita vammoja taklausten kohteeksi joutuneille pelaajille. Haluaisin tässä kiinnittää huomiota siihen suhtautumiseen, jonka nämä väkivaltanäytökset ovat saaneet aikaiseksi. Käytän tässä tietoisesti käsitettä väkivalta myös niistä (tarkoituksellisista) päälleajotapauksista, joissa ei ole kysymys sääntörikkeestä.”

Ja edelleen:

”Aivan oikein Yle kiinnitti huomiota siihen, minkä pitäisi olla ratkaisevaa tämän päivän jääkiekossa: se on vastustajan kunnioitus. Kunnioituksella tarkoitan tässä esimerkiksi sitä, että ei ehdoin tahdoin telota pelaajaa, jota taklaaja lähestyy ”kuolleesta kulmasta”.

Kuluvana syksynä tapahtuneita ikäviä loukkaantumisia voidaan lähestyä useasta näkökulmasta. Yksi lähestymistapa on, että liigan pelaajien keskimääräinen taitotaso on alentunut vuosien varrella. Parhaat pelaajat viedään muualle. Viime vuosina KHL on tarjonnut työpaikan monille taitaville pelaajille heti NHL-tasoa seuraavana portaana. Ruotsin ja Sveitsin liigat ovat tehokkaita huipppupelaajaimureita. Niiden jälkeen tulevat Kanadan junioriliigat ja jopa farmiseurat. Liigaan jääneiden joukossa on paljon huippuainesta, mutta mukana on myös ”profiilipelaajia”, jotka korvaavat taidon jollain muulla ominaisuudella.

Huippupelaajat hyvin harvoin aiheuttavat edellä kuvatun kaltaisia ongelmia ja hyvä näin, sillä huiput toimivat myös esimerkkinä nuorille. Heidän ei tarvitse profiloitua yksipuolisesti johonkin epätoivottavaan. Liigan vahva ylempi keskitaso olisi pystyttävä säilyttämään laajana. Juuri tämän ryhmän vastustajaa kunnioittava pelityyli on avainasemassa.

Sitten tullaan kysymykseen pelin viihdearvosta. Nouseeko jääkiekon viihdearvo väkivaltaisten taklauksien ansiosta? On ilmeistä, että pieni osa yleisöstä haluaa mitä tahansa aggressiivista kontaktia peliin. Uskoisin kuitenkin, että suuren enemmistön mielestä kova kontaktipeli ei ole sama asia kuin väkivaltainen peli.

Viime aikoina on korostettu pelinopeuden merkitystä huipputason jääkiekon oleellisimpana piirteenä. Pittsburgh Penguins, NHL:n Stanley Cupin voittaja kahdella viime kaudella on perustanut pelinsä juuri pelinopeuteen. Siitä on tullut joukkueen tavaramerkki, jota muut joukkueet ympäri maailmaa pyrkivät kopioimaan. Juuri tämä samainen pelinopeus yhdistettynä pelaajien aiempaa suurempaan kokoon aiheuttaa tilanteita, joihin pelaajien on pystyttävä reagoimaan nopeasti.

Miten isoja pelaajat sitten olivat menneinä vuosikymmeninä? ”Iso-Lasse” Oksanen - 1960-luvun huippupelaaja - oli 182 cm ”iso” ja 82 kiloa painava. Nyt hän olisi keskikoinen pelaaja.

Kuitenkin lopputulos - kun vertailin netin tietoja NHL-pelaajien painoista ja pituuksista viimeisen 45 vuoden aikana - oli, että painon keskiarvo on lisääntynyt vajaat 3 kg ja pituus noin tuuman verran. Varsin maltillisia muutoksia. Aivan viime vuosien muutokset painossa ja pituudessa ovat sitä paitsi olleet aivan mitättömiä. Pikemminkin voisin arvella, että kokohaitari on kasvanut: on tullut paljon entistä pidempiä pelaajia, mutta keskiarvot muuttuvat hitaasti.

Selkeäksi muuttujaksi jää siis kasvanut pelinopeus ja luistelunopeus.

Paljon on puhuttu eri tahojen vastuusta tapahtuneisiin loukkaantumisiin. Selvää on, että koko ”ravintoketjun” seurajohdon, pelaajien ja katsojien tulisi ymmärtää vastuunsa. Nyt on niin, että yksittäinen pelaaja saa kärsiä koko rangaistuksen. Se mitä tapahtuu sikariportaassa ja se mitä tapahtuu vaihtopenkin takana on avain asialliseen pelityyliin siirtymisessä.

Tuomarit tarvitsevat tarkat ohjeet tuomioidensa tueksi. Toivottavasti tuomarikoulutuksessa huomioidaan tuomareiden kyky lukea nopeaa peliä.

Ässien päävalmentaja Jyrki Aho näytti vastuunoton mallia, kun ei lähtenyt puolustamaan päähän kohdistuneeseen taklaukseen syyllistynyttä omaa pelaajaansa, vaan päinvastoin totesi, että taklaus olisi pitänyt jättää tekemättä. Valittavasti muissa tapauksissa valmentaja on puolustanut pelaajaansa, vaikka taklaus on ollut räikeästi väärin.

Kysymys on jääkiekkokulttuurista ja pelaajien toistensa kunnioittamisesta. Tästä on puhuttu paljon, mutta vaateiden muuttaminen käytännön toimintatavoiksi näyttää olevan vaikeaa.

Joustokaukalot ovat ilmeisesti säästäneet useilta vammoilta. Tämän syksyn päähän kohdistuneista taklauksista kuitenkaan yksikään ei ole ollut laitataklaus, vaan ne ovat tapahtuneet avojäällä tai maalin takana.

Aivotärähdys on usein lievä aivovamma. Tajuttomuus voi olla lyhytaikainen tai sitä ei ole lainkaan. Oireet voivat kestää muutamia päiviä tai muutamia viikkoja. Seuranta on välttämätön. NHL:ssä pään vammoihin suhtaudutaan erittäin vakavasti ja pelilupa annetaan vasta, kun ollaan varman päällä toipumisesta. Joissakin sattuneissa tapauksissa törkytaklauksesta on ollut pitkäaikaisia vaikutuksia. Pelaaja ei ole voinut pelata täysivauhtisia pelejä itsepintaisen päänsäryn takia vuosiin, ei ehkä koskaan.

Pahimmillaan seuraukset ovat Tommi Kovasen kirjassaan ”Kuolemanlaakso” kuvaaman kaltaisia. Kovasen tapauksessa väkivaltaisen taklauksen kohteeksi joutuneen pelaajan aivotärähdys ei ollut lievä ja seuraukset olivat julmia. Nuoren ihmisen odotukset esimerkiksi työelämässä saattavat olla 30-40-vuotiaana vasta alussa, mutta samalla lopussa.

Ihmeellisesti syyllistetään - yksipuolisesti - taklattavaa pelaajaa: ”ei pitänyt varaansa” tai ”ei pitänyt päätään ylhäällä”. Vastuu pyritään siirtämään eettisten seikkojen korostamisesta taklauksen kohteeksi joutuneen pelaajan osaamattomuuteen. Joskus syyllistetään se pelaaja, joka antoi viimeisen syötön pelaajalle, jota taklataan rumasti. Näillä selityksillä ei pitkälle pötkitä. Tarvitaan ryhtiliikettä ennen kuin tapahtuu vielä vakavampia onnettomuuksia. Tilanteissa taklaus on tullut usein kuolleesta kulmasta , jolloin sen huomaaminen on erittäin hankalaa. Sattuneissa tapauksissa on taklaaja luistellut useita metrejä vauhtia ottaen, ja osuma on tapahtunut tarkoituksella tai hetken mielijohteesta.

Säännöt ja varusteet ovat seuraavat tarkasteltavat asiat. En ole juurikaan havainnut keskustelua kypärän kehittämisestä paremmin iskuilta suojaavaksi. Myös sääntöjä tulisi tarkentaa, jos todetaan, että nykyiset eivät riitä. Nyt päähän kohdistuvat taklaukset tuomitaan hyvin väljästi arvioiden.

Tänä syksynä tapahtuneissa päähän kohdistuneissa taklauksissa kiinnittyy huomio rangaistusasteikon vaihtelevuuteen (kolmesta kolmeentoista otteluun). Suhtaudun tähän kuitenkin ymmärryksellä, sillä asioiden saaman vakavan käänteen ymmärtäminen vie toki hetken aikaa. Ensinnäkin pelaajia varoitettiin ennen kauden alkua päähän kohdistuvien taklausten aiempaa suuremmista rangaistuksista. Toiseksi rangaistusasteikkoa myös käytännössä kiristettiin. Kolmanneksi on syytä muistaa, että ”voimahyökkääjä” Matti Lambergin kymmenen plus kolmen ottelun pelikiellossa 10 ottelua tuli sattuneesta väkivaltaisuudesta ja kolme ottelua tuli saman pelaajan aiemmista rumista ja nyt toistuneista otteista (Markus Kankaanperä vastaavasti 7 + 5 ottelun rangaistus). Lisärangaistukset on tärkeä rangaistusperuste. Toistaessaan tekonsa asianomainen pelaaja osoittaa edesvastuutonta piittaamattomuutta ja siitä pitää tulla lisärangaistus.

Jääkiekolla on etsikkoaika ryhdistäytyä. Salibandy, lento- ja koripallo ovat vakavia kisaajia nuorten suosiosta. Väkivallassa ei ole kysymys ”yksittäisistä tapauksista”, vaan koko lajin maineesta. Jos jääkiekkonuorten vanhemmat menettävät kiinnostustaan peliin, joka on vaarallisen maineessa, on iso määrä lajeja, jotka ovat valmiit ottamaan paikan suosion kohteena.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Tulkitsemmeko Venäjää oikein?

Hesari on kunnostautunut viime aikoina antamalla tilaa tutkijoille, jotka arvostelevat yleistä näkemystä, että kansainvälinen jännitys on tihentynyt varsinkin Venäjästä johtuvista syistä äärimmilleen. Jännitystä on kyllä omiksi tarpeiksi, mutta jostain syystä sitä halutaan liioitella, jos vain mahdollista.

Sekä Jyri Raitasalo että Juhani Pihlajamaa Maanpuolustuskorkeakoulusta moittivat vääristä tulkinnoista koskien Venäjän toimia esimerkiksi Itämerellä. Viittaan tässä kahteen Hesarin artikkeliin: Raitasalo (11.9.2017): ”Tutkija: Länsi on tehnyt itse Zapadista `mörön´ ” ja Pihlajamaa(16.9.2017): ”Tutkija: Länsi tulkitsee Zapadia väärin”.

Raitasalon mukaan Zapadista (sotaharjoituksesta) on tullut symboli sille, mitä Venäjän pahat aikeet voivat sotilaallisesti tarkoittaa. Lännen asiasta kiinnostuneet tahot ovat vahvistaneet innokkaasti ”Venäjän haluamaa viestiä sen suuresta asemahdista”. Hän toivoo kriittisempää lähestymistapaa Venäjän aiheuttamaan uhkaan.

Olen itse kirjoituksissani pyrkinyt tuoman esille saman asian: Venäjän sotaharjoitusten tarkoitusperiä tulkitaan pahansuovasti ikään kun kysymys olisi suorasta hyökkäyksen valmistelusta. Ainakin sillä voi myydä iltapäivälehteä.

Raitasalo viittaa siihen, että olemme hysteerisiä suhtautumisessamme Venäjään. Voi tietenkin olla niin, että venäläiset ajattelevat, että ”jos eivät muuta, niin pelätköön”. Varmuuden vuoksi Raitasalo sitten toteaa, että jos pelkoon on aihetta, niin miksi ei valmistauduta torjumaan hyökkäystä.

Tässä on mielestäni sitä henkeä, että sanotaan varmuuden vuoksi, että Venäjällä on pahat mielessä. Jos jotain tapahtuisi, niin sitten voidaan sanoa nuo kuuluisat sanat, että ”mitä minä sanoin!”

Entä jos mitään ei tapahdu – niin kuin tulee käymään – miten silloin selitetään omat puheet. Minäpä kerron. Koska paniikinomainen Venäjän uhan pelon herättäminen on lähes päivittäistä, niin siitä ei tarvitse välittää, jos ennustus menee pieleen. Sanotaan vain, että ”tällä kertaa” ei osunut, mutta seuraava kertahan taiotaan ilmoille välittömästi, kun edellisestä uhkasta äänet ovat vaienneet.

Pakko on sanoa myös tämä: lännen trollit - ja niitä on paljon – syöksevät markkinoille tekaistuaja tietoja Venäjän uhasta ilman, että kukaan kiinnittää asiaan huomiota. Tarkoitus on pitää länsi varpaillaan, jotta ns. asiantuntijoiden toive esimerkiksi varustelun lisäämisestä toteutuisi. Kaikki huomio lännessä on kiinnitetty Venäjän trollitoimintaan. Viime mainittua tapahtuu sataprosenttisella varmuudella, mutta niin tapahtuu edellistäkin.

Oma lukunsa ovat ne tahot, jotka ajavat Suomea Natoon. On tärkeää luoda Venäjästä uhka esimerkiksi toteamalla tyhmän ovelasti, että ”ei nyt , mutta vuoden päästä jalkapallon MM-kisojen jälkeen!”.

Pihlajamaa menee vielä pidemmälle ja sanoo, että lännessä on synnytetty kuva, että Venäjällä harjoitellaan aggressiivisesti sen pieniä läntisiä naapureita vastaan.

Lännessä ei oteta vakavasti vastaan mitään Venäjän selitystä sotaharjoitusten tarkoituksesta vaan ajatellaan, että valehtelee se kuitenkin. Erittäin laajaan kokemukseen tukeutuen Pihlajamaa sanoo, että Venäjän toimet pitää nähdä sen sotilasdoktriinia vasten. Tämän ajattelun mukaan sotaharjoituksessa Valko-Venäjän alueelle on luotu mielikuvitusvaltio, jossa tapahtuu kansannousu. Tavoitteena Zapadin kaltaisella harjoituksella on terroristien ja separatistien kukistaminen.

Pihlajamaa pitää hyvin uskottavana tätä selitystä.

Välittömästi tulee mieleeni Ukrainassa tapahtunut - Venäjän tulkitsema – Ukrainan laillista hallitusta vastaan suunnattu kansannousu. Venäjällä katsottiin, että sen sotilaallisissa toimenpiteissä oli kysymys lännen taloudellisen ja sotilaallisen ekspansion pysäyttämisestä. Venäjällä vedettiin johtopäätös, että Neuvostoliiton hajoaminen ja Itä-Euroopan valtioiden liittyminen Natoon olivat turvallisuusuhka, joka piti pysäyttää Ukrainassa (ml. Krim). Olemme tästä lännessä eri mieltä, mutta Venäjän näkemystä se ei muuta.

Jottei tästä vedettäisi vääriä johtopäätöksiä, niin totean, että harjoitusalueella (osin Valko-Venäjän alueella) ei ole separatistista liikettä. Valko-Venäjän oppositio on hyvin marginaalinen.

Ukrainassa oli siis Venäjän kannalta kysymys lännen toteuttamasta vihoviimeisen rajan ylittämisestä. Sitä ei sallittu, vaan ryhmityttiin aggressiiviseen puolustukseen. Lännessä sama on tulkittu aggressiiviseksi hyökkäykseksi itsenäistä valtiota vastaan, jolle väitteelle kyllä löytyy tosiasiaperusteet.

Useimmat torjuvat ajatuksen, että Venäjä tarvitsee 100 000 miehen sotaharjoituksen pelkästään terrorismin torjuntaan. Ei se tietenkään tarvitsekaan, vaikka tulkitsisi Venäjän tarkoituksia miten päin tahansa. Kysymys on myös ”normaalista” suuresta sotaharjoituksesta (presidentti Niinistö: ”kysymys on sotaharjoituksesta”). Totta kai siinä valmistaudutaan johonkin mahdolliseen tulevaisuudessa tapahtuvaan kansainväliseen konfliktiin, jonka seurauksena voi olla tilanteen kärjistyminen sodan partaalle tai sodaksi.

Kysymys on myös Pihlajamaan esille ottamasta asiasta, jossa käsite ”terrorismin vastainen taistelu” käsitetään eri tavalla. Venäjällä terrori tulkitaan laajemmin valtioterrorismin aiheuttamaksi uhaksi kuin lännessä, jossa terrori nähdään yksittäisinä terroritekoina.

Pihlajamaa korostaa, että Venäjän ja Valko-Venäjän puolustusministeriöiden kotisivuilla on melko tarkat etenemissuunnat harjoitukselle. Tämä ei ole salaista tietoa. Oletukset, että Venäjä lähtee lennosta hyökkäämään johonkin ovat spekulaatiota. Pihlajamaa moittii Venäjää siitä, ettei se ole onnistunut viestinnässään lännen suuntaan. Toiset taas katsovat, että se nimenomaan on onnistunut, koska se haluaa pullistelullaan luoda itsestään mahtavamman kuvan kuin onkaan.

Pihlajamaa kiinnittää huomiota somen merkitykseen paniikin lietsojana. Ja niinhän se on, että sosiaalisessa mediassa kehäpäätelmät toimivat itseään vahvistaen. Tavallisen kansalaisen pitäisi tarkastella hyvin kriittisesti tarkoitushakuista viestintää, jota tapahtuu. Näin uskon tehtävänkin, sillä Suomessa on hyvin valistunut mielipide näistä asioista.

Olen melko varma, että Naton ja Venäjä välillä on välitetty tietoa niin, että pieninkin mahdollisuus konfliktin syttymiseen sotaharjoitusten takia Itämerellä on poissuljettu.

Mitä voisi sanoa yhteenvetona? Kysymys Zapadissa on neljän vuoden välein järjestettävästä Länsi-nimisestä harjoituksesta aivan samalla tavalla kuin harjoituksia järjestetään muiden ilmansuuntien mukaan.

Olen tässä tietoisesti sivuuttanut Aurora-harjoituksen, koska sen järjestämistä näytetään pitävän itsestään selvyytenä. Molemmat sotaharjoitukset yhdessä kuitenkin osoittavat, että konfliktin vaara on mahdollinen joskus tulevaisuudessa, joskaan se ei ole kovin todennäköinen.

lauantai 16. syyskuuta 2017

Pakolaisongelman ja terrorin juurilla

Tuskin mistään asiasta on viime aikoina puhuttu niin paljon kuin Eurooppaa vaivaavasta pakolais- ja turvapaikkahakuongelmasta. Syystäkin. Tässä yritän muutamalla pelkistetyllä vedolla kuvata tapahtumien syitä, en kattavasti, vaan vain muutamia seikkoja painottaen.

Olen Donald Trumpin kanssa yhtä mieltä eräästä asiasta ja se on nykyisen pakolaisongelman syy- ja seuraussuhteet. Trumphan on syyllistänyt niitä poliitikkoja, jotka lähtivät ratkomaan Lähi-Idän ja erityisesti Irakin olematonta joukkotuhoaseongelmaa. Siinä oli cowboy-meininkiä: piti sekä syrjäyttää vallanpitäjät, että samalla käynnistää demokratiaprosessi. Tavoitteet sinänsä saattoivat olla puolusteltavissa, mutta yritys oli täysin epärealistinen. Voimatasapaino, joka vallitsi alueella oli todella hauras, ja kun siihen puututtiin harkitsemattomasti ulkopuolelta, oli seurauksena kaaos, jonka hintaa maksamme pitkälle tulevaisuuteen.

Se on eri asia, että Trump yritti vaalikampanjan aikana kaataa likasangon Hillary Clintonin päälle, vaikka tosiallisesti epäonnistuneesta politiikasta vastasi 2000-luvun alussa Trumpin nykyinen puoluetoveri George Bush nuorempi.

Jokin aika sitten julkaistussa Foreign Policy -lehdessä luodataan tapahtumasarjan syitä oivallisesti. Lehti palauttaa mieliin nyt jo hieman taustalle sysätyn Frantz Fanonin (1925-1961), jonka merkittävät ansiot vallankumouksellisena filosofina osuvat 1960-luvun vaihteeseen, jolloin vuosisatainen kolonialistinen järjestelmä oli purkautumassa. Fanon puolusti siirtomaiden vapaustaistelun oikeutusta silloinkin, kun se johti väkivaltaisiin ratkaisuihin. Fanon itse oli rintamalinjojen molemmilla puolilla: 1940-luvulla hän taisteli vapaan Ranskan puolella natseja vastaan ja 1960-luvun vaihteessa toimiessaan psykiatrina Algeriassa maan vapaustaistelijoiden puolella Ranskaa vastaan.

Argumenttejaan Fanon puolusti erityisesti kuuluisassa teoksessaan ”Les Damnes de la Terre”, 1961 (”The Wretched of the Earth”, suom. ”Sorron yöstä”). Lähestymistapa oli marxilainen ja syytösten kohteena oli imperialismi sen kaikissa muodoissa.

Fanon kiinnitti huomiota vallankumouksen välineenä lumpenproletariaattiin eli ryysyköyhälistöön, johon Marx suhtautui aikoinaan ylenkatseisesti, koska siltä puuttuivat vallankumoukselliset kyvyt. Fanon sen sijaan näkee lumpenproletariaatissa älyllisen - teollisuustyöntekijöiden ulkopuolisen - voimavaran vallankumouksen toteuttamiseksi ja kolonialismista vapautumiseksi.

Kirja on kirjoitettu toisissa olosuhteissa kuin ne, mitä meillä on nyt nähtävänä, mutta samoin kuin tuolloin, ihmiset nousevat vastarintaan vihasta. Eurooppa itse oli Fanonin mielestä aiheuttanut jaon omistajiin ja orjiin ja sai vastata seurauksista. Myös tänä päivänä vastakkain ovat rikas länsi ja köyhä etelä. Fanon näyttäytyy ”pahan tulkitsijana” modernille länsimaiselle ihmiselle. Nyt olemme kokeneet jälkikolonialismin synnyttämän aggression, joka kohdistuu länsimaisiin ihmisiin. Fanaattisen (uskonnollisen) fundamentalismin syyllisyyden ja lännen historiassa tekemien syntien painoarvon vertaaminen keskenään on tosin hyvin vaikeaa.

Tietenkään kukaan ei odottanut, että Al-Qaidan julmuuksien jälkeen voitiin mennä vielä astetta pidemmälle Isisin toimesta. Tuskinpa Fanon olisi halunnut nähdä sen toteutuvan, mitä olemme nyt nähneet Pariisissa, Kölnissä…. puhumattakaan kurkunleikkaajista Syyriassa ja Irakissa.

::::::::::::::::

Kylmän sodan aikana bipolaarinen maailmankäsitys jätti jälkensä arabimaailmaan. Neuvostoliitto ja Yhdysvallat kilpailivat kehitysmaissa, koska Euroopassa etupiirit olivat sementoitu. Mitään pysyvää ei saatu aikaan: sen enempää arabisosialismi kuin lännen itsekkäistä taloudellisista syistä ajamat demokratiapyrinnöt eivät lyöneet läpi.

Uuskolonialistinen tukikohtapolitiikkaa, jota harjoittavat niin Venäjä kuin Yhdysvallatkin on alkuperäisen imperialismin seurausilmiö, joka vahvistaa kuvaa, että mitään ei ole oikeastaan opittu.

Ehkäpä tässä kaikessa on kysymys dejavu-ilmiöstä: suurvallat eivät ole todellisuudessa irtaantuneet 1800- ja 1900-luvun imperialismista, vaan haluavat - modernein keinon - pitää kiinni saavutetuista asemista. Ei Venäjäkään ole luopunut missään vaiheessa sen kiinteistä sotilaallisista yhteyksistä Syyriaan 60-70 vuoden aikana.

Fanonin lähestymistapa itse kolonialismiin teemaan on psykologinen, rodullinen ja kulttuurinen. Juuri näitä teemoja länsimaiden olisi pitänyt kypsytellä jättäessään suuret saappaan jäljet Lähi-Idän öljyhiekkaan. Nyt niiden suhde alueeseen on ollut taloudellinen ja sotilaallinen.

PS

Terroritekojen julmuus ja raukkamaisuus vaikeuttavat reaalipoliittista (inhorealistista) erittelyä juuri nyt. Kun enin hämmennys asettuu, voidaan palata Fanonin kaltaisten ihmisten ajatuksiin syistä ja seurauksista.

torstai 14. syyskuuta 2017

Mauno Koiviston aika kirjallisuuslähteiden näkökulmasta

Risto Hauvosen uuden teoksen nimi on ”Taistelu Koivistosta” (Otava, 2017), joka on jatkoa hänen edelliselle teokselleen ”Koivisto Kekkosta kaatamassa” (taustalla on väitöskirja ”Vallanvaihdon muuttuva kuva”). Ensimmäisessä Koivisto-kirjassa keskitytään kirjan nimen mukaisesti Kekkosen ja Koiviston vaihdoksen traumaattisiin kokemuksiin.

Kokonaisuutena kysymys on siis lähihistorian – Mauno Koiviston ajan - jännittävistä vaiheista.

Kiinnostavaa Hauvosen teoksessa on, paitsi aihe, niin myös sen käsittelytapa. Lyhyesti sanottuna kysymys on historiakuvan vähittäisestä muodostumisesta sanomalehtien, aikakauslehtien ja erityisesti kirjojen ja elämäkertojen ym. välittämänä. Tällainen historian lähestymistapa ei sisällä ensisijaisesti alkuperäislähteiden ts. vaikkapa arkistolähteiden käyttöä. Tavoitteena on verrata kirjallisuuslähteitä – muistelmat, elämäkerrat ym. - keskenään ja lausua niistä arvioita. Samalla tulee kerrattua historian tapahtumia.

Lähestymistavan haasteena on, että eri kirjoittajien tekstejä analysoitaessa joudutaan samat asiat käymään läpi useita kertoja useamman eri henkilön näkökulmasta, mutta se johtuu tutkimusmenetelmästä.

Useat lähihistorian muistelijat käyttävät osin samaa menetelmää – eli turvautuvat muiden kirjoittamiin teoksiin, mutta usein subjektiivisesti värittynein muistikuvin. Hauvosen menetelmällä saadaan jopa kattava kuva eri kirjoittajien lähestymistavasta valittuun aiheeseen. Syntyvä kuva on paikoin ristiriitainen, mutta se onkin selvitystyön ytimessä. Lähteitä voidaan verrata toisiinsa ja muodostaa näistä mahdillisimman monipuolinen kuva menneestä. Tietenkin Hauvosen omat arviointiperusteet näkyvät eikä teos tälläkään menetelmällä ole vapaa kirjoittajan painotuksista.

Teos koostuu kuudesta luvusta, joissa fokuksessa ovat vuosien 1982 ja 1988 presidentin vaalit, hallitusten muodostaminen vuosina 1982-1991, 1990-luvun alun talouslama sekä kansainvälisistä asioista Saksan yhdistyminen, Neuvostoliiton hajoaminen, Itä-Euroopan maiden vapautuminen, Baltian itsenäistymiskehitys, YYA-sopimuksen purkaminen ja Pariisin rauhansopimuksen velvoitteista luopuminen Keskityn tässä arviossani muutamiin sisäpoliittisiin teemoihin. Kun Hauvonen arvioi lähteitään, minä otan puolestani kantaa Hauvosen vertailuun eri lähteiden välillä.

Kirjoittajan tapa eritellä 1980- ja 1990-luvun poliittisia tapahtumia lähteiden välityksellä on lopulta ehkä ainoa realistinen ja tasapuolinen mahdollisuus luoda kuva aikakaudesta, koska näkökulmaerimielisyydet ovat niin ilmeisiä.

::::::::::::::::::

Yksi kaikkein kiperimpiä vedenjakajia 1980-luvun suomalaisessa politiikassa oli punamulta-aikakauden vaihtuminen minkälaisiin hallituskoalitioihin tahansa. Keskiössä on sinipunahallituksen muodostaminen vuonna 1987. Sivutuotteena ulkopoliittisessa kirouksessa ollut SMP pääsi hallitukseen.

Historiankirjoitus antaa, kuten Hauvonenkin toteaa, ristiriitaisen kuvan Koivistosta. Lähtötilanteessa hänellä oli osin Kekkosen pitkään kauteen kyllästymisen seurauksena mahtava kansansuosio. Vain oikeastaan teollisuuden työnantajat halusivat toisen miehen presidentiksi. Teollisuuden johdolla oli kuitenkin takanaan joitakin merkittäviä poliitikkoja, jotka halusivat katkaista Koiviston kuningastien.

Koiviston kansansuosio säilyi koko presidenttikauden, mutta niin säilyi myös kilpailijoiden ja vastustajien närä Koivistoa kohtaan. Nykyaikaisesti sanottuna monet asettivat tavoitteeksi presidentin ”kuplan” puhkaisemisen. Kahtiajakautuneisuus mielipiteissä oli silmiinpistävää.

Räikeimmin ristiriita historiankirjoituksessa näkyy Juhani Suomen ja toisaalta kaikkien muiden Koivistosta kirjoittaneiden välillä. Taustalla oli K-linjan Koivistoon kohdistama ärtynyt vieroksunta. Väyrynen ei voinut ymmärtää Koivistoa eikä hänen kansansuosiotaan. Tällä asenteella hän kaivoi omaa kuoppaansa, sillä äänestäjät näkivät Väyrysen pyrkyryyden. Juhani Suomi asettui kannalle, jossa pelimies olikin Väyrysen sijaan Koivisto.

Konkreettisesti vastakkainasettelu ilmeni ns. kassakaappisopimuksena, jossa tarkoituksena oli porvarihallituksen pystyttäminen Suomeen vuonna 1987. Koivisto tulkitsi vaalitukosta kokonaan toisin ja vei pohjan Väyrysen, Ilkka Suomisen ja Christoffer Taxellin sopimukselta. Koivisto reagoi, kun hän näki pelin häneltä salatun hengen.

Juhani Suomen suoranainen inho Koivistoa kohtana näkyy hänen Koivisto-kirjoissaan, joissa jopa teosten kuvien asenteellinen valinta paljastaa hänen antipatiansa. Jukka Tarkka toteaa erääseen Suomen Koivisto-kirjaan viitaten, että sen kuva on ”älyllisesti vino ja vajaa”. Suomen päätelmiä on vaikea jäljittää, koska hänen teoksistaan puuttuvat lähdeviitteet.

Hauvonen osin täydentää ja osin kumoaa Juhani Suomen kirjoissaan antaman kuvan aikalaistodistajien, Max Jakobsonin ja Seppo Kääriäisen toisenlaisilla näkemyksillä. On pakko, koska Suomen asenteellisuus on niin räikeää. Suomi on kyllä tarkka historian havainnoija, mutta hänellä on ilmiömäinen kyky valita tosiasioiden joukosta omaa ajattelua tukevat argumentit.

Merkillinen ilmiö on, että samalla, kun Väyrynen heittäytyi marttyyriksi hän myöntää avoimesti muistelmakirjoissaan Koivistoon kohdistuneet kaatoyritykset. Sivustatukea saatiin sdp:n Kalevi Sorsalta, joka hänkin elätteli pitkään presidenttihaaveita. Merkille pantavaa on, että presidenttikautensa alkuosassa Koivisto halusi kuitenkin säilyttää punamultapohjan. Vasta vuonna 1987 monien mutkien kautta valinta kohdistui sinipunaan.

Hauvonen korostaa, että harvalla poliitikolla on ollut niin vahva asema kuin Kalevi Sorsalla 1980-luvun alkuvuosina. Hän pystyi vaikuttamaan hallituksen avainpaikkojen jakoon ratkaisevalla tavalla. Sorsa sivuutti Väyrysen ulkoministerivalinnassa (Per Stenbäck) tämän järkytykseksi.

Kaiken kaikkiaan johtavien poliitikkojen toistensa ohi puhuminen sai ennen näkemättömät mittasuhteet noina vuosina varsinkin yhdistelmässä Koivisto-Suomi-Sorsa-Väyrynen.

Teollisuuden Keskusliitto (TKL) yritti vielä 1988 presidentinvaaleissa vaikuttaa vahvasti Koivistoa vastaan. Menestys oli huono. TKL toimi Väyrysen taustalla. Lopputulos oli että Väyrynen oli kuolla erääseen ”sanaan”, jota ei voi tässä toistaa.

Hauvonen kiinnittää huomiota 1980-luvun loppuvuosina tapahtuneeseen median aseman muutoksen. Tilanne alkoi muistuttaa - niin kuin hän sanoo - mediakiusaamista, joka kohdistui poliitikkoihin. Siihen saakka poliitikoilla oli ollut viimeinen sana. Tämä vastaa omia muistikuviani. Politiikan seuranta lisääntyi mediassa, pinnallistui ja kävi henkilöön käyvemmäksi. Holkerin hallitus ja Holkeri itse joutuivat maalitauluksi: ”Minä juon nyt kahvia” jäi aikakauden tunnuslausahdukseksi kuvaamaan ärtynyttä poliitikkoa, joka halusi olla hetken rauhassa. Sitä ei olisi saanut sanoa, sillä poliitikot olivat kokoaikaisesti mediaa varten!

Keskustan tuntema katkeruus vallasta syrjäytymisestä oli mielestäni yksi syy muuttuneeseen ilmapiiriin ja median käytökseen. Muistan, että erityisesti TV2 asennoitui hallitukseen ja sen mainostamaan ”suureen verouudistukseen” luotaantyöntävän kriittisesti. Keskustan veret seisauttava vaalivoitto vuonna 1991 nosti julkisuuteen pääministeri Esko Ahon, joka otti tavakseen vastata median julkisuustarpeisiin omalla julkisuusmyönteisellä otteellaan. Vakka valitsi kantensa. Koivisto turvasi Ahon selustan tukemalla pääministeriä lamavuosien tiukoissa tilanteissa. Hallituksen rökitys laman syövereissä ei näkynyt sanottavammin Koiviston suosiossa, joka säilyi läpi presidenttivuosien vahvana.

Niin tai näin, Väyrynen pelasi omaa peliään puoluetoveriaan Ahoa vastaan yhdessä sosiaalidemokraattien kanssa. Tavoitteena oli hallituksen korvaaminen, jossa puolueilla oli tosin eri tarkoitusperiä.

Talouslaman syyllisistä on käyty ankaraa taistelua. Väyrynen on leimannut Koiviston syypääksi, kun taas esimerkiksi Johannes Virolainen kirjoissaan näki ympäröivien olosuhteiden (esim. Neuvostoliiton kaupan romahtaminen, rahamarkkinoiden vapauttaminen 1980-luvun alkupuolelta lähtien) merkityksen keskeisenä. Suurin piirtein näiden ääripäiden välille mielipiteet hajautuivat. Johtavat poliitikot jakautuivat joko vahvan markan kannattajiksi tai vastustajiksi. Kannatus tai vastustus oli osin horjuvaa, niinpä päätöksenteko pitkittyi ja seurauksena oli tarpeettoman suuri devalvaatio, joka omalta osaltaan vaikutti laman syvyyteen.

Hauvosen valitsema tapa käsitellä aihettaan on yllättävän hyvä ja jäsentynyt. Se tarjoaa monipuolisen katsauksen lähihistoriaan. Alkuperäisten lähteiden käyttöä ei jää kaipaamaan. Historia on ihmisten kirjoittamaa tarinaa.